Voit kuunnella ääniartikkelin myös lukuisista suoratoistopalveluista, esimerkiksi Spotifystä.
Kun pikkuveljeni kuoli, olin töistä poissa korkeintaan pari viikkoa. Ehkä vain muutaman päivän, joitakin yksityiskohtia on vaikea muistaa. Ruumiin katsominen, töitä, hautajaiset, töitä. Palasin töihin liian aikaisin, ja vain harva siellä tiesi, mitä oli tapahtunut.
Olin 18-vuotias. En ollut asiantuntijatehtävässä enkä kenenkään esihenkilö. Työskentelin ketjuravintolassa, jossa oli lukuisia työntekijöitä. Minulla ei ollut jaettua arvopohjaa yrityksen kanssa eikä pyrkimystä rakentaa uraani ravintola-alalle. Työnantajani oli ymmärtäväinen ja empaattinen.
Silti helpoimmalta vaihtoehdolta tuntui palata turruttaviin töihin tarjoilemaan ruokaa ja tiskaamaan astioita. Mitä tahansa muuta kuin peukaloiden pyörittelyä kotona. Halusin tuntea oloni hyödylliseksi. Enkä missään nimessä halunnut aiheuttaa ylimääräistä vaivaa sillä, että työlistat jouduttaisiin tekemään uusiksi minun takiani.
Tämä kertoo taipumuksistani kriisitilanteessa, mutta vielä enemmän se kertoo yhteiskunnastamme.
Surua väistelevä yhteiskunta
Suoritus- ja yksilökeskeinen yhteiskunta ei ole suotuisa paikka surra tai pysähtyä tunteiden äärelle. Ihmisen tehtävä on tehdä työtä ja rakentaa työn avulla kuvaa itsestään. On samantekevää, miltä töissä ollessa tuntuu vai tuntuuko miltään, kunhan tunteet eivät näy työpaikalla tai vaikuta työn laatuun. Jos tunteita ei pysähdy tunnustelemaan liikaa, jaksaa huomennakin tehdä töitä.
Voi olla työnantajalle pelottavaa, että työpaikalla haahuilee ihminen, jonka elämän prioriteetit on kertaheitolla menneet uusiksi. Kovien tulospaineiden työpaikoilla suru onkin uhka pääomalle. Pahimmillaan suru voi aiheuttaa keskittymisvaikeuksia ja huonontaa muistia. Jos suruun jää roikkumaan liian pitkäksi aikaa, mitä se tekee taloudelle, urakehitykselle ja muille tärkeille asioille? Voiko ääneenlausuttu suru olla tarttuvaa ja levitä myös kollegoihin?
Jos suruun jää roikkumaan liian pitkäksi aikaa, mitä se tekee taloudelle, urakehitykselle ja muille tärkeille asioille?
Tai entä, jos sureva on ymmärtänyt, että me kaikki elämme vain kerran, ja hän pistää elämänsä remonttiin – työpaikanvaihdosta aloittaen? Mitä jos hän asettaa rajoja tai pyytää myönnytyksiä? On rasite työpaikalle, jos työntekijä laittaa oman toipumisensa töiden tekemisen edelle. Siinä on jopa jotain vallankumouksellista.
Surevaa on vaikea kohdata
Lukuisilla työpaikoilla tunteiden käsittely tallaantuu kiireiden alle ja työntekijöiden hyvinvointiin tähtäävä johtamiskulttuuri uupuu. Tällaisilla yksin pärjäämiseen nojaavilla työpaikoilla vaikenemiskulttuuri kukoistaa, surun kantaminen vaikeutuu ja yksinäisyys valtaa alaa.
Jo pelkästään tunnetyön tunnistaminen ja arvostaminen työpaikoilla helpottaisi surevan asemaa niin inhimillisestä kuin työsuojelullisestakin näkökulmasta. Loppupeleissä valtaosa varmasti ymmärtää, että läheisen kuolema aiheuttaa vähintään lyhyen työvapaan tarpeen järkyttyneen mielen ja käytännön järjestelyiden takia, vaikka tapahtuneesta ei kehittyisikään varsinaista masennusta.
Monelle voi kuitenkin tulla yllätyksenä, että suru ei ole syy sairauslomalle. Se ei ole sairaus eikä sellaisenaan sairausdiagnoosi, jonka perusteella lääkäri määrää sairausloman. Surun takia töistä pois jäävä neuvottelee poissaolon työnantajansa kanssa tai saa tautiluokitus ICD-10:n mukaisen diagnoosin. Vaikka työnantaja olisikin joustava, ilman sopivaa sairauslomatodistusta työntekijä ei ole oikeutettu Kelan sairauspäivärahaan, jota Kela maksaa omavastuuajan jälkeen.
Käpy – Lapsikuolemaperheet ry kampanjoi sen puolesta, että työntekijällä olisi mahdollisuus saada menetyksen jälkeinen suruvapaa ilman masennusdiagnoosia. Terveystiedoissa oleva diagnoosi voi näyttäytyä huonossa valossa ja vaikeuttaa asiointia esimerkiksi viranomaisten ja terveydenhuollon ammattilaisten kanssa tulevaisuudessa. Masennusdiagnoosi voi vaikuttaa jopa vakuutuksen tai lainan saamiseen.
Suru ei ole projekti
Kutsumme menetyksen käsittelyä surutyöksi. Koko elämän uusiksi pyyhkäisevä suru ei kuitenkaan ole läpipuristettava projekti eikä määrätyssä aikaraamissa suoritettava kokoelma tehtäviä. Siitä ei jäädä vuosilomalle, pyhäpäivien välipäiville eikä eläkkeelle.
Esimerkiksi hautajaisissa on monia kulttuurisidonnaisia rituaaleja, mutta silti minulle on epäselvää, mitä muuta surutyöläisen työnkuvaan kuuluu.
Samaan aikaan on loogista, että käytämme työelämän termistöä tunne-elämästä puhuessa. Työelämän sanaston ja lainalaisuuksien ulottaminen muillekin elämän osa-alueille on tälle yhteiskunnalle ominaista. Ihmissuhteet, urheilu ja muut mielenkiinnonkohteet ovat suorittamista, joten miksei surukin olisi.
Lisäksi kuolemansurun yhteydessä esiin nousevat aika ajoin surun viisi vaihetta, jotka psykiatri Elisabeth Kübler-Ross esitteli teoksessaan On Death And Dying (1969). Kübler-Ross tarkoitti kirjassaan kuolemansairaan henkilön omaa prosessia, mutta nämä vaiheet (kieltäminen, viha, kaupankäynti, masennus, hyväksyminen) ovat vallanneet tilaa myös ikävöimään jääneen ihmisen surun kuvauksessa.
On kovin lohduton ajatus, että suremisen pitäisi seurata tiettyä kaavaa. Mitä, jos suru ei kuljekaan odotetussa järjestyksessä?
Kübler-Rossin mallia on kuvailtu väärinymmärretyksi ja kritisoitu esimerkiksi sen empiirisen tutkimuksen vähyyden takia. Suhteemme kuolemaan on myös kulttuurisidonnaista, joten henkilökohtaisten ominaisuuksiemme lisäksi askeleemme surun polulla voivat olla kovin vaihtelevia keskenään.
Kun muotoilemme suuren surun eri vaiheita sisältäväksi projektiksi, tulemmeko samalla pakottaneeksi sen muotoon, jossa se on helppo pyyhkiä maton alle mahdollisimman nopeasti? Sitten arki voi jatkua ”aivan kuten ennenkin”. Tietenkin moni sureva toivoo arjen palaavan ennalleen, vaikka paluuta ei enää olisi. On lohdullista ajatella, että jossain vaiheessa suru on ohi. Samaan aikaan on kovin lohduton ajatus, että suremisen pitäisi seurata tiettyä kaavaa. Mitä, jos suru ei kuljekaan odotetussa järjestyksessä?
Minäkin yritin pitkään seurata oman suruni kulkua: missähän vaiheessa nyt ollaan menossa? Jos viime vuonna olin neljännessä vaiheessa, nyt on pakko olla hyväksyminen vuorossa!
Enää en pidä kirjaa.
Julkinen ja jaettu suru
On selvää, että joistakin vaikeuksista on sallitumpaa puhua kuin toisista. Omasta jaksamisesta opettanut loppuunpalaminen, voitettu syysmasennus ja sopivan etäisyyden päässä olevat nuoruuden villit vuodet ovat menestystarinoita, jotka toistuvat urallaan edenneiden ihmisten LinkedIn-julkaisuissa mielenterveyden teemapäivinä. Harva sen sijaan voi kertoa työhaastattelussa saatikka työelämän somealustalla sairastavansa skitsofreniaa tai päihdeongelmaa.
Lapsen kuolema on yksi näistä kielletyistä puheenaiheista. Yleensä se jättää minulle viimeisen sanan huoneessa. Mediassa usein koskettava aihe yllättää ja kavahduttaa kasvokkaisessa vuorovaikutuksessa. Pitääkö lohduttaa, ottaa osaa vai antaa tilaa? Lapsen kuolemaa ei sivuuteta arkisessa kommunikaatiossa samalla tavalla kuin vanhemman ihmisen kuolemaa, mutta samaan aikaan se kierretään hyvin paljon kauempaa.
Sosiaalisen median ansiosta sureminen on näennäisesti julkisempaa ja jaetumpaa kuin mitä se oikeasti on. Olen saanut paljon voimaa muiden jakamista kokemuksista, mutta samaan aikaan sosiaalisen median tempaukset voivat myös etäännyttää meitä toisistamme ja kuolemasta entisestään. Usein on helpompaa postata someen sadoille puolitutuille ja vastaanottaa sydänemojeita kuin kertoa asiasta läheisille kasvotusten.
Julkkisten kuolemaa käsittelevät päivitykset Facebookissa ovat usein kiusaannuttavaa luettavaa. Suhtaudun varauksellisesti myös moniin aktivismille ominaisiin solidaarisuudenosoituksiin, sillä julkisen performanssin ja yhteisöllisen suremisen rajaa on joskus vaikea tunnistaa. On selvää, että joidenkin kuolemat ovat somessa ”arvokkaampia” kuin toisten, ja muistokirjoitus voi kerätä sosiaalisia pisteitä niitä kirjoittaville ja jakaville ihmisille.
Tästä huolimatta ajattelen, että suremisen muuttaminen yksityisestä kollektiivisemmaksi on ainoa tie kohti parempaa suremiskulttuuria. Ensimmäinen askel kohti tällaista maailmaa on yksilökeskeisten rakenteiden kyseenalaistaminen ja moneen perustavanlaatuiseen kysymykseen vastaaminen. Mitä hoiva on, ja kuinka voimme hoivata toinen toistamme paremmin? Mitä suru on? Mikä toisen surussa pelottaa? Mitä tämä pelko kertoo suhteestani omaan suruuni? Mitä tästä voimme jakaa ja kantaa yhdessä?
Surun loputon läsnäolo
Minä suren päivittäin. Mutta on jo pitkään ollut aikoja, jolloin olen huomaamattani siirtänyt ajatukset suremisesta muualle. Nykyisin on pitkiä kausia, jolloin veljeni kuolema ja etenkin se, mitä se on minulle ja meille tehnyt, ei ole päiväni ensimmäinen eikä viimeinen ajatus tai pelko.
Nykyisin minussa on jo tilaa muillekin suruille. Yritän ottaa ne avosylin vastaan.
Olen varma surun loputtomasta läsnäolosta, vain sen olomuoto ja aiheuttaja vaihtelevat. Suru ja kuolema ovat jotain niin perustavanlaatuista, juurtunutta ja kehoissamme hengittävää. Minä istun sen kanssa ja tunnustelen sitä. Usein työstäkin sitä. Mutta irti siitä en enää pyri.
Koska sitä ei kuulukaan työstää pois.
Essee julkaistiin ensin maksumuurin takana 3.11.2022. Teksti avattiin kaikille lukijoille 14.11.2022.
Haluatko sinäkin saada ensilukuoikeuden osaan Voiman verkkoartikkeleista? Tee Voimajengi-tilaus alk. 3€/kk.
