Teatterikevät 2022 alkoi ankarilla koronarajoituksilla. Teatteriväen turhautumista lisäsi se, että esittävän taiteen kohdalla määräykset tuntuivat olevan muita aloja ankarampia. Tätä vastaan kapinoi nokkelasti Tampereen linja-autoasemalle sijoitettu, sukupuolen moninaisuutta tutkinut Narttu Live (työnimi), jonka primus motor Meri-Maija Näykki keksi muuttaa liiketiloissa kiertävän teatteriesityksensä taidenäyttelyksi.

Poikkeusolojen takia näin Pinja Hahtolan ja Mari Lehtosen SuomiFilmin Salaiset Kansiot suljetussa yksityistilaisuudessa. Me turvavälejä kunnioittaneet ammattikatsojat saimme naureskella tunnelman olevan kuin salakapakassa sota-ajan tanssikiellon aikaan.

Tampereen Työväen Teatterissa sain seurata Anne Rautiaisen ohjaaman Berliinin taivaan alla -läpimenon ainoana ulkopuolisena katsojana. Antamani aplodit eivät koskaan ole tuntuneet yhtä painavilta.

Mieleeni jäi myös piipahtaminen Susanna Leinosen Juuret-esityksen harjoituksissa, jossa ammattilaisten kanssa työskennelleet aktiiviset ja vastuulliset seniorit olivat ikänsä puolesta riskiryhmää.  Vastaavasti Teatterin politiikkaa -podcastissani vieraillut Valtteri Raekallio kertoi sattuvasti, kuinka Elämän koulun  tekeminen lukiolaisten kanssa oli herättänyt hänet huomaamaan, miten ankarasti koronaeristys osui juuri nuoriin.

Teatteri on taiteenlaji, jossa yhteiskunnallisuus valuu väkisinkin esitysten sisälle sekä tekijöiden että yleisön omien tuntemusten kautta. Tämä koskee tietenkin myös Venäjän keväällä käynnistämää hyökkäystä Ukrainaan.

Näitä tuntoja kuvasi podcastissani esimerkiksi inkerinsuomalaisten historiasta kertoneen Marian tunnustus – muistokirjoitus hevoselle -näytelmän kirjoittaja ja ohjaaja Hanna Kirjavainen. Neuvostoliiton julman vähemmistöpolitiikan historia sai tietenkin Venäjän sotatoimista täysin ennakoimattomia kertoimia.

Oli myös hämmentävää verrata Hanna Rytin ja Cécile Orblinin Vala!-näytelmässään kuvaamaa 1930-luvun kansallismielisen sapelinkalistelun henkeä meillä saman aikaiseen sosiaalisessa mediassa nouseviin tunnelmiin. Toisaalla tässä Teatteriliitteessä ohjaaja Juho Mantere kertoo, miten Ukrainan sodan alku johti Tuntematonta sotilaan kohdalla pohdiskeluun, voiko esitystä edes tehdä.

Eikä Viiruksessa voinut katsella absoluuttisesta monarkiasta ja sen kaatumisesta kaaokseen kertovaa Sinna Virtasen ja Jussi Sorjasen Versaillesia ilman, että mieleen nousi Putinin Venäjän sisäinen totalitarismi.

Kasvavan ulkoisen uhan keskellä uskoani teatterin yhteisöllisesti kokoavaan tehtävään palauttivat useat sovinnon mahdollisuudesta muistuttaneet esitykset.

Esimerkiksi Esa Leskisen Kansallisteatteriin ohjaama Ensimmäinen tasavalta on sekä juhlavan pönöttävä että eetokseltaan opettavainen, mutta tämä ei haitannut yhtään, koska sen sanoma yhteisen oikeusvaltion arvosta on vastaansanomaton.

Itse sain paljon myös Teatteri Telakan kahdesta antiikin mytologiasta asti sovun aineksia etsineestä teoksesta, työryhmävetoisesta parturi-kampaamo-esityksestä Salon Teija Ores ja Tanjalotta Räikän Aino Kostaa -näytelmästä.

Samaan sarjaan haluan lukea myös ihmisten yhteenkokoontumisen tähdellisyyttä propagoineen Kotiteatterin Olohoneen sekä Baltic Circlessä näkemäni Janina Rajakankaan ja työryhmän Venus-esityksen.  Jälkimmäisessä nuorten tyttöjen omaehtoisen näkökulman voima tiivistyi itse rakennetun mieshahmon polttamiseen. Siinä ei ollut kyse sodanjulistuksesta ketään vastaan, vaan yhteisöllisesti voimauttavasta punttien tasaamisesta meitä kaikkia riistävän patriarkaalisuuden kanssa.

Sovintoon liittyi myös mielestäni yksi vuoden koskettavimmista esityksistä, Porttiteatterin ja Kaari & Roni Martin Companyn vapautuvien vankien monologiteatteria ja flamencoa Tanssin talossa yhdistänyt La Familia.  Sen puhuttelevimmassa näyttämökuvassa ensemble asettuu arvokkaasti omia kehojaan kantaen kuin ryhmäkuvaan katsojien eteen.

Muistikuvan voimaa ei ainakaan vähennä tieto siitä, että yhteisönsä keskellä keppinsä kanssa istunut vankiteatterin konkari Kari Vähä-Aho menehtyi vain muutama kuukausi esityksen jälkeen.