Teksti on Voima | Teatteri -lehden pääkirjoitus. Lehti ilmestyi joulu-tammikuun Voiman liitteenä.
Teatterin erikoislehti käsittelee esittävien taiteiden jo elpyviä näkymiä ja puntaroidaan tulevan kevätkauden esityksiä.
Lue liitteen kaikki artikkelit voima.fissä ja Issuussa.
“Ovat ne kyllä taitavia”, hienosti pukeutunut leidi huokaa teatterin aulassa.
“No ovat”, ystävät myötäilevät ja siemailevat nautinnollisesti kuohuviiniä. “Näyttelevät ja laulavat niin hienosti!”
Iloinen puheensorina täyttää taidetalon lämpiön, ja leivokset maistuvat. Väliajalla on kiire vaihtaa ajatuksia ja halata tuttuja.
Näinä aikoina esitykset pyörivät runsaslukuisille yleisöille, ja tunnelma on katossa kautta maan.
Voi tätä onnea.
Kuten muutkin taidelajit, teatteri joutuu aika ajoin perustelemaan olemassaoloaan, kun ala taistelee tukirahoista.
On tullut tärkeäksi muistutella, että teatterin, musiikin, kirjallisuuden, minkä vaan taidelajin kuluttaminen – käyttääkseni tuota kylmäkiskoista, markkinatalouden luomaa teonsanaa – on kansantaloudelle hyödyllistä: kun katsojat rentoutuvat, he pysyvät iloisen työkykyisinä. Saa aivojumppaa ja on sitten työpaikallaan kovempi myyntitykki tai virkamies.
Jopa museot ja yksityiset galleriat ovat silloin tällöin perustelleet olemassaoloaan hyödyllisyydellään ripustaessaan seinilleen työväelle älyllisiä pähkinöitä ja eläkeläisille virikkeitä tarjoilevaa kuvataidetta.
Taidekriitikko Otso Kantokorpi (1957–2018) pohti usein taiteen olemusta ja katsojan roolia teoksen äärellä.
Vähimmin hän arvosti ajatusta, jonka mukaan teoksen piti olla hyödyllinen ja ensisijaisesti kohentaa yleisön terveydentilaa saati kansantaloutta. Joskus Kantokorpi muotoili asian näin:
“Jos taide vaikuttaa, se vaikuttaa silloin, kun sen tuntee omissa munaskuissaan, silloin kun se pakottaa sinut kysymään itseltäsi niitä vaikeimpia kysymyksiä ja kun se auttaa ymmärtämään sellaista, mitä aiemmin et ole ymmärtänyt tai uskaltanut yrittää ymmärtää.”
Kun katsojat pääsevät yhdessä teoksen ääreen samaan tilaan esittäjien kanssa, teos yleensä vaatii yleisöä pysähtymään.
Koronaepidemian pysäytettyä koko maan taide-elämän, jäin – hassua kyllä – kaipaamaan yhteisen pysähtymisen tilaa. Kotona katsoessani musikaalia kaipasin teatteriin siihen hetkeen, kun valot himmenevät ja kapellimestari kohottaa tahtipuikkonsa käynnistääkseen musikaalin alkusoiton. Hetkeen, jossa puhaltimien suukappaleet ovat soittajien huulilla, rumpalin kapulat ilmassa ja verhojen takana näyttelijät valmistautuvat ponnistamaan ensimmäiseen askeleeseen.
Hengen pidättämisen jännittävään hetkeen.
Ja voihan teatterista olla hyötyäkin, en kiistä. Rentoutumiseni tekee minustakin seuraavana päivänä ahkeramman ammattilaisen ja teoksen luoma älyllinen innoitus puhaltaa tulta liekkeihin tahkotessani uusia, timantinkovia tekstejä.
Tai tietääkö sitä. Varmaa on vain, että esiripun laskeuduttua yleisölle on annettu mahdollisuus tehdä matka esiintyjien kanssa. Mitä taipaleella tapahtui, jos jotain tapahtui, se tuntui munaskuissa, kuten Kantokorpi sanoi, tai se pakotti meidät tai edes jonkun meistä kysymään tärkeitä kysymyksiä, tai se pakottaa jotkut pohtimaan niitä huomenna, ylihuomenna tai ensi kuussa, kun kohtaus sieltä, toinen täältä muistuu mieleen. Viime viikon yleisö saattaa pohtia kesken ruokaostoksia, miten toimia ilkeän rehtorin kanssa, miten pysyä hereillä, kun toiset kärsivät, miten kaunis lintu pulu on ja miten itsekäs ihminen on, kun ei ole ennen tätä huomannut.
Teatteriesityksen arvo on silkkaa magiaa, mutta hyvän esityksen resepti on ihan helppo. Tarvitaan ainoastaan nämä:
Yhteistä hengitystä näyttämölle ja katsomoon, Sisyfoksen kivi, Gordionin solmu, Pandoran lipas, ripaus tähtipölyä sateenkaaren yltä, ainakin kymmenen häpeällistä asiaa, jotka kukin läsnäolija luulee kantavansa yksin, muutamat muistot vauvan ensimmäisestä hymystä ja tietenkin virta, johon ei voi astua kuin kerran.
