Viimeisen vuoden aikana väkilannoitteiden hinnat ovat moninkertaistuneet ja niiden saatavuudessa on ilmennyt ongelmia, osittain Venäjän Ukrainaan aloittaman hyökkäyssodan myötä. Haastavat ajat ovat saaneet maanviljelijät pohtimaan, mitä ja miten on kannattavaa tuottaa.  

Hintojen nousu on kannustanut viljan viljelyyn, koska ruuasta on pulaa. Tuotantopanosten hinta on viljelijälle korkea, mutta niin on myös viljasta saatava voitto.   

Helsingin yliopiston väitöskirjatutkija Kari Koppelmäki uskoo, että vaikea tilanne on saanut viljelijät kiinnostumaan myös luomutuotannosta. Silloin ei tarvitse murehtia väkilannoitteiden hinnasta tai saatavuudesta, ja luomuviljelyyn on tarjolla myös isommat tuet. Ruoan hinnan nousu herättää kuitenkin pohtimaan, onko luomulle kysyntää ja millaista tuloa siitä saa.

Koppelmäki näkee, että nykyinen tilanne lisännee kiinnostusta typensitojakasvien viljelyyn sekä kierrätyslannoitteiden käyttöön.  

”Viime keväänä Suomessa viljeltiin merkittävästi enemmän hernettä, joka on typensitojakasvi eikä tarvitse typpilannoitetta.” 

Kasvinviljely ja karja lähemmäs toisiaan

Kierrätyslannoitteiden kysyntä on luonnollisesti kasvanut viljelijöiden etsiessä vaihtoehtoa väkilannoitteille. Kierrätyslannoitteita valmistetaan muun muassa elintarviketeollisuuden sivuvirroista, kuten liha- ja luujauhoista, sekä puhdistamojätelietteestä ja lannasta. Niitä on kuitenkin vain rajallinen määrä saatavilla ja hinnoissa odotettavissa nousua.  

Ravinteiden tehokasta kierrätystä hankaloittaa kotieläintuotanto- ja kasvinviljelytilojen sijainti eri puolella Suomea. Eteläisen Suomen viljelytilojen tuottama rehu päätyy kotieläintiloille esimerkiksi Pohjanmaalle, muttei palaa lantana takaisin viljelytiloille. Syyt ovat olleet lähinnä taloudelliset.

Ravinteiden tehokasta kierrätystä hankaloittaa kotieläintuotanto- ja kasvinviljelytilojen sijainti eri puolella Suomea.

Lannan kuljetus on kallista.  Eteläisen Suomen viljelytilat ovatkin joutuneet turvautumaan lähes kokonaan venäläisellä fossiilisella energialla tuotettuihin mineraalilannoitteisiin.  

”Nämä rakenteet ovat tehneet ravinteiden kierrätyksen hyvin haasteelliseksi tässä meidän nykyisessä järjestelmässä, jossa kotieläintuotannon rooli on merkittävä.” 

Koppelmäki kertoo ratkaisuksi kaksi vaihtoehtoa. Voimme prosessoida lannan ravinteet kotieläintiloilta sellaiseen muotoon, että niiden kuljettaminen eteläiseen Suomeen on taloudellisesti kannattavaa. Toinen, kenties kestävämpi ratkaisu on, että kotieläintilat sijaitsisivat ympäri Suomen siellä, missä myös niiden tarvitsema rehu tuotetaan, jolloin ravinteiden kierrätys olisi helpompaa.  

Apila, herne ja härkäpapu sitomaan typpeä

Suomessa maatalousmaasta käytetään noin 70-80 prosenttia kotieläintuotantoon. Mikäli alkaisimme kuluttaa vähemmän kotieläintuotteita, myös peltopinta-alaa vapautuisi esimerkiksi biologiseen typensidontaan. Biologisella typensidonnalla tarkoitetaan kasvien ja typensitojabakteerien symbioosia, jonka myötä typensitojakasvit sitovat ilmasta typpeä maaperään.  

Typensitojakasveihin kuuluvat muun muassa apila, herne ja härkäpapu, joista kaksi jälkimmäistä soveltuu suoraan ihmisravinnoksi. Typensitojakasveja voidaan hyödyntää viherlannoituksessa sekä nurmimassana biokaasun tuotannossa, josta ravinteet saadaan kierrätettyä takaisin ruoantuotantoon.  

Typensitojakasveihin kuuluvat muun muassa apila, herne ja härkäpapu, joista kaksi jälkimmäistä soveltuu suoraan ihmisravinnoksi.

 Pärjäisikö maatalous ilman eläinperäisiä lannoitteita? 

”Jos meillä ei olisi kotieläintuotantoa, niin pystyisimme edelleen kierrättämään ravinteita ja tuottamaan energiaa sivuvirroista ilman että siitä aiheutuisi ongelmia. Mielestäni kuitenkin ruuantuotannon kannalta on kestävämpi järjestelmä, että on jonkin verran kotieläimiä.” 

Eläinperäinen lanta ei siis ole välttämättömyys ruoantuotannossa. Koppelmäki kuitenkin kokee, että kotieläimillä on selkeä rooli kestävässä ruoantuotannossa, mutta huomauttaa sen olevan kovin erilainen verrattuna nykyiseen kotieläintuotantoon.  

Koppelmäen mukaan ekologisesti kestävin ja tehokkain tapa käyttää maata ruoantuotantoon olisi siirtyä huomattavasti kasviperäisempään ruokavalioon, mutta säilyttää tietty osuus kotieläimistä. Kotieläinten rooli olisi hyödyntää ihmisravinnoksi kelpaamatonta viljaa ja nurmea pelloilta, joilla nurmiviljely on ekologisesti kestävin tuotantotapa.  

Ravinneomavaraisuus on huoltovarmuutta 

Tällä hetkellä kotimainen ruoantuotanto on pääosin riippuvainen fossiilisella energialla tuotetusta typestä. Kulunut vuosi on osoittanut, että tarve siirtyä ravinne- ja energiaomavaraisuuteen on suuri.  

Koppelmäen mukaan ruoantuotannon pitäisi perustua paikallisiin resursseihin. Käytännössä se tarkoittaa biologisen typensidonnan hyödyntämistä sekä ravinteiden kierrättämistä paikallisesti. Ravinteet kiertävät tehokkaasti, kun kotieläinten rehu tuotetaan lähitiloilla.

Keskittymisen ongelma

Omavaraisuutta kohti siirtyminen vaatii sekä isoja että pieniä muutoksia. Tällä hetkellä maataloustuet keskittävät kotieläintuotannon tietyille alueille. Maatalouspolitiikassa täytyy tapahtua iso muutos tukien uudelleenkohdentamisessa, jotta kotieläintuotanto voisi sijoittua tasaisemmin ympäri Suomea. Toisaalta typensitojakasvien viljely voidaan aloittaa hyvin pienillä muutoksilla, osalla viljelytiloista jo ensi keväänä.  

Myös yhdyskuntajätelietteitä voisi hyödyntää aiempaa tehokkaammin maataloudessa. Lainsäädäntö ei estä niiden käyttöä, mutta osa elintarvikeyrityksistä ei halua, että heille toimitettua viljaa on kasvatettu yhdyskuntajätelietteillä eli ihmisten jätöksillä. Koppelmäki epäilee yritysten pelkäävän siitä heille aiheutuvaa imagohaittaa.  

”Se on siinä mielessä ihan hyvä kysymys, että tuleeko se muuttumaan lähitulevaisuudessa.”

Ravinneomavaraisuuden lisäksi Koppelmäki uskoo, että maatalous on mahdollista saada energian kuluttajasta energian tuottajaksi.  

”Näistä sivuvirroista voidaan myös tuottaa energiaa biokaasutuotantona, jolloin voidaan muuttaa maataloutta energiaomavaraisemmaksi ilman, että se kilpailee ruoantuotannon kanssa.”