Lukuaika: 4 minuuttia

Ministeri Timo Harakan mielestä iso ongelma nettikiusaamisessa ja vainoamisessa on se, ettei siitä ole seurannut rangaistusta

Liikenne- ja viestintäministeriö asetti työryhmän keväällä 2020 pohtimaan, miten tukea tiedotusvälineitä. ”Olen käyttänyt ilmausta ‘tosiasiapohjainen journalismi’, avaa liikenne- ja viestintäministeri Timo Harakka. ”Saatan myös sanoa ’ammattimainen journalismi’.”

Journalismin määrittely on tärkeää, sillä ministeri ei haluaisi ohjata valtion rahoja mille vain taholle. Harakan mukaan tosiasiapohjainen journalismi sitoutuu Julkisen sanan neuvoston (JSN) ohjeisiin.

Keväällä 2021 ministeriön työryhmä päätyi suosittelemaan tällaista:

”Pääasiallinen tukimuoto olisi määräaikainen ja teknologianeutraali toimituksellinen tuotantotuki, jota maksettaisiin lähtökohtaisesti journalistisen työn kustannusten kattamiseen sekä toiminnan ja sisältöjen kehittämiseen. Tukea myönnettäisiin tiedotusvälineille, jotka tarjoavat uutis- ja ajankohtaissisältöjä ja jotka tarkastelevat laaja-alaisesti demokratian kannalta merkityksellisiä aihepiirejä. Tuen piiriin voisivat kuulua kuluttajille maksulliset sekä maksuttomat, täysin mainosrahoitteiset mediat. Ylen toiminta kustannetaan verorahoituksella, joten se ei kuuluisi tuen piiriin.”

Työryhmä kantoi huolta paikallislehdistä:

”On myös varmistettava riittävä, alueellisella ja paikallisella tasolla toteutuva tiedonvälitys.”

Ministeri korostaa, ettei hallitus puutu journalismin sisältöihin eikä määrittele, mikä on hyvää tai huonoa journalismia, ”se ei kuulu hallitukselle pätkääkään”.

Joskus journalismin määrittely voi olla elämän ja kuoleman kysymys. Lehdestä tai nettikanavasta toiseen voidaan väitellä esimerkiksi siitä, minkälaisia toimia tehdään koronaepidemian hillitsemiseksi, mutta ei kai yksikään ”tosiasiapohjainen” tiedotusväline kiistä viruksen olemassaoloa?

”Niin, tohon taisi Neil Young just vetää rajan”, Harakka naurahtaa viitaten maailmantähden Spotifylle esittämään vaatimukseen, jonka mukaan hänen musiikkinsa ei kuulu nettialustalle, joka samalla tekee rahaa koronaepidemiasta valheita suoltavan podcastin avulla. 

Pitkän maan loputtomat väylät

Antti Rinteen hallituksen työministeristä Timo Harakasta (s. 1962) tuli liikenne- ja viestintäministeri joulukuussa 2019, kun hänen edeltäjänsä, SDP:n varapuheenjohtaja Sanna Marin, nousi puolueensa puheenjohtajaksi ja pääministeriksi.

Helsingissä asuvalle Harakalle uudessa liikenneministerin pestissä oli paljon uusia asioita. Hän yllättyi huomatessaan, kuinka ”kaikkialta muualta tulevien kansanedustajien onnistumista mitataan sillä, miten he ovat onnistuneet edistämään omia liikennehankkeitaan. Teitä, liittymiä, ratoja. Varsinkin teitä.”

Kyse ei ole vain parjatusta siltarumpupolitiikasta.

”Tämä on pitkä, harvaan asuttu maa, jossa on 75 000 kilometriä valtion väylää. Sen ylläpitäminen on kutakuinkin mahdoton tehtävä – varsinkin näissä sääolosuhteissa. Silloin jaetaan liian pientä kakkua noin 170 kansanedustajan kesken.”

Seuraavassa budjetin kehysriihessä huhtikuussa selviää alustavasti, miten Harakka jakaa kakkua teiden ja journalismin kesken. 

Harakka osaa monenlaisen kommunikaation. Nettisivuillaan hän kertoo, kuinka kuurojen vanhempien lapsena hänen äidinkielensä on viittomakieli, joten hän oppi puhumaan ääntä käyttäen vasta kolmivuotiaana.

”Olen ottanut menetyksen monin verroin takaisin. Olin eduskunnassa 2015–2019 yli 500 puheenvuorolla 11. ahkerin puhuja.”

Toimittajan töitä Harakka teki vuodesta 1987 Sisä-Suomen lehdestä alkaen vuoteen 2015, jolloin hänet valittiin kansanedustajaksi. Politiikka tuli hänelle tutuksi 1990–1994, jolloin hän oli Vihreän liiton lehden Vihreän langan päätoimittaja. Vuodesta 1997 hän työskenteli Yleisradiossa. Vuonna 2005 hän loi Pressiklubin, median tilaa luotaavan keskusteluohjelman, jonka formaatti on sittemmin vaihtunut, mutta muodossa tai toisessa saman tapainen ohjelma jatkaa edelleen. 

Vuonna 2015 Harakka sattui onnistumaan ällistyttävässä asiassa. Hän voitti palkinnon 21 vuotta aikaisemmin ilmestyneestä jutustaan, kun Long Play myönsi Imagessa keväällä 1994 ilmestyneestä Spagettivatikaani-jutusta Pienen journalistipalkinnon. 

mainos

Harakka on tunnetusti intohimoisesti aiheeseen heittäytyvä tekijä ja taitava sanankäyttäjä. Ministerin työ on aivan erilaista kuin toimittajan.

”Kyllähän tää mun sananvapaus on aika lailla kaventunut”, Harakka hymähtää ironiseen sävyyn. 

”Moni toivoo, että mä osallistuisin keskusteluihin enemmän. Mutta sitten jos mä sanon jotain kärkevämpää, kuten 40 vuoden ajan tyyliini on kuulunut, joku tulee aina paheksumaan, ‘miten voi ministeri sanoa jotain tuollaista’.”

Säätelemätön sosiaalinen media

Harakka pohtii tiedotusvälineiden olemusta. ”Media tai medium tarkoittaa välittäjää. Aikoinaan paikallisradiot tai City-lehti olivat yhteisöllisempiä kuin mitä niin kutsuttu valtamedia silloin oli. Sosiaalinen media on nimenomaan media. Se välittää viestejä yhdeltä reunalta toiselle ja tavalla, jossa viesti säilyy muuttumattomana matkalla. Mutta hyvässä tai pahassa, sosiaalista mediaa on vaikea säädellä.”

Kuitenkin jotain pitäisi viestintäministeri Harakan mielestä säädellä. Jo 2015 ollessaan uusi kansanedustaja hän teki toimenpidealoitteen ”digitaalisen väkivallan” karsimisesta.

”Se voi tarkoittaa ’maalittamista’, mutta mä sanon mieluummin, että se on vainoamista. Sen kohteena on usein viranomaisia, toimittajia, aktivisteja ja paikallispoliitikkoja. Esimerkkejä on paljon. Siihen sisältyy paljon myös naisvihaa.” 

Harakan mielestä iso ongelma nettikiusaamisessa ja vainoamisessa on ollut se, ettei siitä ole seurannut mitään rangaistusta kiusaajille. Kansanedustajana asiaa tarkastellessaan hän huomasi, ettei poliisi ollut kiinnostunut tutkimaan nettivainoamisia eikä syyttäjä syyttämään.

”Jos joku ukko kaljapäissään ei ymmärrä, missä nettikeskustelujen rajat menevät, kyllä yhteiskunnan reaktio auttaisi piirtämään ne rajat.”

Kaikki nettikiusaajat eivät ymmärrä hävetä tekojaan. Jotkut luovat jopa poliittista uraa kiusaamalla ja nimittelemällä toisia.

Mutta kiusaajien – saati näiden äänestäjien – syyttelyyn Harakka ei sorru. Hän pohtii, miten väline, sosiaalinen media, on vaan tullut paljastaneeksi mustia tunteita. Kiusaajien turhautumiset saavat nyt laajemman yleisön, kun ennen valituksen kuuli vain lähipiiri.

Huutokuoro ei voi päättää totuutta

Koskaan ei ole turhaa muistella Kekkosen aikoja.

Voiman kannessa Johanna Vehkoo ja teksti "Oikeus ja kohtuus" sinisellä taustalla.
Voima 1/2022 on mediakasvatuksen teemanumero. Jos pidät lukemastasi, harkitsethan Voiman vuositilausta hintaan 39€.

”Aikoinaan tiedonvälitys oli erittäin säänneltyä, liiankin säänneltyä. Sananvapaus ei kuulunut kaikille, vaan ainoastaan jokaiselle, joka omistaa kirjapainon.”

Nyt sananvapaus on netin kautta kaikkien ulottuvilla. Lapsenkin pitää osata tulkita somen viestejä ja erottaa mikä on totta, mikä valhetta. Ja mikä on mainontaa.

Sosiaalinen media on sosiaalista, Harakka painottaa. ”Pahimmillaan totuudeksi muodostuu se, mitä porukalla sellaiseksi päätetään. Silloin kuppikunta, lahko tai koulun pihan kaveripiiri saattaa vaikuttaa siihen, mikä on cool tosiasia ja mikä vähemmän cool.”

Poliitikolla on vastuunsa. 

”Jokaisen kansanedustajan vähintään pitäisi ikään kuin vannoa vala, ettei levitä epätietoa. Vaikka meillä olisi kiusaus hyödyntää näitä kaikukammio- ja räyhäefektejä, joilla saamme hyväksyntää oikomalla tosiasioita, meidän pitäisi sitoutua siihen, ettemme omalla arvovallallamme levitä huhuja.”

Kansanedustajien levittämien sanomien sisältöön ministeri Timo Harakka ei ota kantaa, vain menettelytapaan.

”Ei pitäisi levittää näkemyksiä, joita missään ei ole todistettu. Oli sisältö mitä vaan.”