Syyskuussa 2021 kuljen lähes päivittäin Pasilan rautatieasemalla. Saavun yleensä raiteelle kuusi ja lähden raiteelta neljä. Alan kiinnittää huomiota mieheen, joka tuntuu olevan aina paikalla. Tuuli pörröttää harmaita hiuksia, jotka osoittavat valtoimenaan sinne tänne. Edellisestä parranajosta on tovi. Tummansininen kevyttoppatakki ja kirkkaanpunaiset ulkoiluhousut. Jalassa villasukat ja siniset crocsit. Mies on usein yksin. Välillä hilpeämmässä seurassa. Istuu ja katselee. Toisinaan nukkuu.

Syksyisenä perjantaiaamuna istahdan miehen viereen. Alamme jutella.

”Morjesta. Oliko kylmä yö?”

”Oli vähän joo. Varpaat jäätyy vaan.”

”Ai perkele, sulla on vaan crocsit.”

”Niin justiinsa. Parin viikon päästä saa vähän rahaa, niin saa kengät.”

Rikkinäinen lapsuus, rauhaton nuoruus

Seuraavina kuukausina tutustun Kariin. Vietämme aikaa yhdessä. Välillä vain morjestelemme kulkiessani ohitse omissa kiireissäni.

Koetan saada kuvaa Karin tilanteesta. Ei reppua. Ei puhelinta. Kari miettii, milloin saapui Helsinkiin. Oliko se pari vuotta sitten? Mikä vuodenaika se oli? Muistikuva ei löydy, vaikka miten ponnistelee. Päivät toistavat itseään. Väsymys ja alkoholi samentavat mennyttä entisestään.

Joskus Kari kyllästyy kysymyksiini ja viettää tunteja kertoen täysin uskottavasti esimerkiksi olevansa rockmuusikko Remu Aaltosen poika, muusikko itsekin. Tyypillinen tarina.

”Pitäisikö lähteä faijan luokse tohon Kurviin? Saisi syödä ja käydä suihkussa.”

Minulla ei toki ole mitään hyviä tarinoita vastaan. Kari on hyvä kertomaan juttuja. Pikkuhiljaa asioiden oikea laita kuitenkin hahmottuu. 56 ikävuoteen on mahtunut monenlaista. Rikkinäinen lapsuus, rauhaton nuoruus, linnareissuja. Työt satamissa ja laivoilla. Avioliitto, lapsi, ero ja perässä palaneita siltoja.

Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus Aran mukaan Suomessa vailla asuntoa viime vuoden lopussa oli lähes 4 000 ihmistä. Suurin osa asunnottomuutta kokevista ihmisistä majoittuu tuttavien tai sukulaisten luona, laitoksissa tai asuntoloissa. Ulkona ja ensisuojissa vuonna 2021 yöpyi tilaston mukaan 655 ihmistä. Karin tavoin heistä valtaosa elää Helsingissä.

Vertaistukea Vepasta Itä-Pasilasta

Marraskuun kolmas päivä 2021 on keskiviikko. Kari herää ulkoa Pasilan rautatieasemalla. Öisin on onneksi edelleen plusasteita. Henkkarit ja pankkikortti on varastettu jo aiemmin, ja työkyvyttömyyseläkkeen maksuun on enää pari päivää. Ilman henkilöllisyystodistusta rahaa ei saisi pankista ulos.

Kaverilta lainatun rahan turvin Pasilan poliisilaitokselta saa väliaikaiset paperit. Poliisi tunnistaa vailla henkilötodistusta kulkevan miehen Kariksi esittämällä tälle kysymyksiä käytettävissään olevien rekisterien pohjalta:

”Oletko lusinut? Mikä oli edellinen osoitteesi?” Ja niin edelleen.

Lainaraha riittää vielä vierailuun Itä-Pasilan Alkossa. Doris, väkevä viini, on yksi Karin suosikeista. Matka jatkuu Vailla vakinaista asuntoa ry:n päiväkeskus Vepaan.

Vepa, koko nimeltään Vertais- ja vapaaehtoistoiminnan keskus, sijaitsee Itä-Pasilassa osoitteessa Ratamestarinkatu 6. Se on monelle asunnottomuutta kokevalle ihmiselle tärkeä paikka. Vanhan ravintolahuoneiston laajasta lattiasta voi laskea ainakin kolmea erilaista pinnoitetta. Vaihtuvat toimijat ovat jättäneet tilaan aikojen saatossa kukin oman jälkensä. Nyt keittiö sekä siihen johtavalle käytävälle asennetut pesukoneet ja kuivausrummut palvelevat tilan nykyisiä käyttäjiä. On myös piano, biljardipöytä, tietokone ja lautapelejä.

Vepassa voi levätä, pestä pyykkiä, ja viettää aikaa. Vepa jakaa ruokaa ja lahjoitusvaatteita. Myös lämmintä ruokaa on tarjolla. Vepassa toimivilla Vva:n vertaisohjaajilla on omakohtainen kokemus asunnottomuudesta. Henkilökunnalta saa apua asioiden hoitamiseen. Joskus tärkeintä on juttuseura ja se, että joku kuuntelee. Öisin samoissa tiloissa toimii vailla yöpaikkaa jääneille ihmisille suunnattu yökahvila Kalkkers. Pandemian aikana Vepassa on järjestetty mahdollisuuksia rokottautua koronavirusta vastaan.

Kari löytää lahjoitusvaaterekistä mieluisan, lämpimän näköisen takin ja vetää sen jo olemassa olevien vaatteidensa päälle. Työntekijältä hän varmistaa, moneltako hänellä oli tänään aika ja mihin? Edellinen vastaava tapaaminen oli Karilta päässyt unohtumaan. Nyt sinisessä post it -lapussa lukee virkailijan nimi, osoite, päivämäärä ja kellonaika.

”Asumisen tuki. Se on siellä toisella linjalla. Löydäthän sinä?”

Kari vakuuttaa löytävänsä ja kiittää.

Tuettuun asumiseen jonotetaan vuosia

Suuntaamme ratikalla Kallioon. Kun toimisto lopulta löytyy, väsymys vie voiton. Helsingin kaupungin Asumisen tuen sosiaalityöntekijä herättelee Karin tapaamiseen aulan siniseltä keinonahkasohvalta.

Asumisen tuen haastattelussa selvitetään ihmisen tilannetta hyvin kattavasti. Perhesuhteet, onko hyviä ystäviä, onko työpaikkaa? Milloin on ollut viimeksi työssä? Selvitetään tämänhetkiset tulot. Eläke, toimeentulotuki, mahdollisia työttömyyskorvauksia? Koulutus? Päihteiden käyttö? Mitä käyttää? Miten paljon käyttää? Käyttääkö ollenkaan? Terveydentila. Minkälainen terveys on yleisesti? Onko mielenterveysongelmia?

Keskustelun pohjalta sosiaalityöntekijä arvioi asiakkaan tarvitsemaa palvelutasoa ja sitä, minkälainen asuminen tätä parhaiten auttaisi. Lopulliset päätökset tehdään asiantuntijaryhmässä. On olemassa asumisyksiköitä, joissa asukkaalle on tarjolla ympärivuorokautista tukea. Mikäli tuen tarve on vähäisempi, voi asua hajasijoitetussa asunnossa. Tällöin apua ja tukea saa sovitusti kotikäyntien muodossa.

Kari saa arviointihaastattelun päätökseen ja kävelee hiljaa ontuen kohti metroasemaa.

”Mä todellakin toivon, että mä saan sen asunnon nyt. Mä en jaksa tätä enää.”

Asumisen tuen päällikkö Taru Neiman kertoo, että jonot tuettuun asumiseen ovat Helsingissä vuodesta kahteen vuotta.

Asumisen tuen päällikkö Taru Neiman kertoo, että jonot tuettuun asumiseen ovat Helsingissä vuodesta kahteen vuotta. On olemassa myös asuntolatyyppistä väliaikaisasumista, mutta koska jono tuettuun asumiseen on pitkä, on odotusaika sitä edeltävään väliaikaismajoitukseenkin samoin. Tällöin ihmiset jatkavat kulkemista yö kerrallaan, milloin mihinkin. Kaupunki tarjoaa hätämajoitusta, mutta niissä olosuhteet ovat karut. Esimerkiksi Kari valitsee Pasilan rautatieasemalla pysyttelyn.

”Me tarvitsisimme lisää näitä tuetun asumisen paikkoja. Jos meillä on jonossa sellainen 400 ihmistä sinne, se tarkoittaisi, että meidän pitäisi saada lisää rahaa sellaiset 10 miljoonaa euroa. Jos meillä ei ole rahaa, me emme voi hankkia paikkoja”, Neiman sanoo.

Ystävän paraskaan apu ei riitä

Joulukuun alussa on kulunut neljä viikkoa Asumisen tuen haastattelusta, mutta mitään ei ole kuulunut. Olen tullut Karille yökylään. Yöt Pasilassa raiteiden viisi ja kuusi välisellä laiturilla ovat käyneet kylmemmiksi. Nyt ne kuluvatkin nyt sisällä Kauppakeskus Triplassa. Nukkua kauppakeskuksessa ei saa. Joskus uni vie voiton, tällöin vartijat häätävät ulos happihyppelylle.

Väsyn istumiseen ja päätän kellottaa, kuinka nopeasti vartijat nukkumiseen puuttuvat. Saan pötkötellä kauppakeskuksen penkillä reppu tyynynäni 29 minuuttia. Sitten kävelen käskystä lenkin ulkona laitureilla ja liityn takaisin Karin ja tämän ystävien seuraan. Sama päättymätön taustamusiikki kaikuu Triplassa läpi koko yön. Aamulla yritämme Karin kanssa torkkua vierekkäisillä penkeillä ulkona pakkasessa. Ei siitä oikein mitään tule. Päivisin Kari nukkuu Vepan sohvalla. Se on vuorokauden ainoa edes jonkinlainen uni.

Kari ei edelleenkään muista milloin hän saapui Helsinkiin. Hän kertoo asuneensa vuosia Rovaniemellä ja että voisin soittaa Johannekselle.

”Soita Jönssille, se muistaa kyllä.”

Sen piti olla uusi alku. Taas kerran. Rovaniemeläinen Johannes oli ostanut asunnon varta vasten vuokratakseen sen ystävälleen Karille. Asunto ei ollut ensimmäinen, jonka Johannes Karille järjesti. Karilla oli ongelmia alkoholin ja elämänhallinnan kanssa ja hän oli usein avun tarpeessa. Johannes halusi auttaa. Olihan Kari kuitenkin perheelle läheinen, tyttären kummisetä.

Kari muutti naisystävänsä kanssa uuteen kotiin Rovaniemellä 1. kesäkuuta 2020. Elokuussa, alle kolme kuukautta myöhemmin, Kari oli lähtenyt. Oli tullut ero. Jäljelle jäivät maksamattomat vuokrat ja sotkuinen asunto täynnä särjettyä tavaraa.

Koronakaranteenista omaan huoneeseen

Tulee joulu 2021. Kari on edelleen kadulla. Vva ry on saanut lahjoituksia, joiden turvin Vepan aukioloaikoja on pidennetty. Asunnottomille on tarjolla jouluruokaa.

Tammikuun alussa Kari tulee kipeäksi ja putoaa Vepassa sohvalta. Ilmenee, että hän on sairastunut koronaviruksen aiheuttamaan infektioon. Taksi kuljettaa hänet Lauttasaareen asunnottomien karanteeniin.

Lauttasaaren asumisyksikkö sijaitsee meren rannalla Lauttasaaren urheilukentän vieressä. Se otettiin koronaepidemian aikaiseen käyttöön kevättalvella 2020. Tarvittiin paikka, jossa ihminen, jolla muuta paikkaa ei ole, voi rauhassa sairastaa koronan. Asiakaspaikkoja on 28. Ne ovat pääsääntöisesti riittäneet. Lisäkapasiteettia on saatu tarvittaessa vuokraamalla hotellista kaksi kerrosta yksikön käyttöön. Sairastunut saa Lauttasaaressa ruoat, tupakat ja lääkitystä mahdollisiin vieroitusoireisiin.

Tarvittiin paikka, jossa ihminen, jolla muuta paikkaa ei ole, voi rauhassa sairastaa koronan.

Kari toipuu hyvin ja palaa Pasilaan. Eräänä keskiviikkona hän on käymässä Vepassa, kun työntekijä tuo soittopyynnön. Jo samana iltana Kari saa oman huoneen Pelastusarmeijan Castréninkadun yksiköstä.

Helsingin Kalliossa sijaitseva yksikkö tarjoaa tuen tarpeessa oleville helsinkiläisille asunnottomille tilapäistä asumista. Tuen tarve voi liittyä esimerkiksi elämänhallintaan, päihdeongelmaan tai mielenterveysongelmaan. Yksikössä on 53 asukaspaikkaa, joista 12 on naisille. Asuminen on väliaikaista ja kestää keskimäärin puoli vuotta. Joskus asuminen voi kuitenkin sopivaa, pysyvämpää kotia odotellessa venyä useisiin vuosiin.

Castréninkadulta muutetaan pääasiassa tuetun asumisen asunto ensin -periaatteella toimiviin asumisyksiköihin, joissa on tukea saatavilla ympäri vuorokauden. Asunto ensin -periaate tarkoittaa, ettei esimerkiksi päihderiippuvuutta sairastavan tarvitse saada päihdeongelmaansa hallintaan, jotta asuminen olisi mahdollista. Ajatuksena on, että muihin ongelmiin voidaan pureutua kunnolla vasta, kun ihmisen asuminen on ensin turvattu.

”Ei mulla ole mitään muita haaveita”

Helmikuussa 2022 Kari keittää minulle vettä murukahviin omassa vajaan kahdeksan neliön huoneessaan. On sänky, pöytä, jääkaappi ja oma lavuaari. Taustalla televisiossa Krista Pärmäkoski hiihtää kymmenen kilometrin väliaikalähdössä olympiapronssille. Kari on saanut television edellispäivänä Vepasta lahjoituksena. Välillä käydään sisäpihan puolella parvekkeella tupakoimassa.

Rakennus on sokkeloinen, eivätkä kaikki nurkat ole 90 asteen kulmassa. Esimerkiksi Karin ennestään pieni huone kapenee kohti päätyseinää, jonka ikkuna on raollaan sisäpihalle. Yleisissä tiloissa on suihkut, vessat ja oleskelutila. Oleskelutilassa nukkuu mies. Karia tilanne huvittaa.

”Äijät nukkuu täällä, vaikka niillä ois oma koti”, hän viittaa omiin huoneisiin.

On keittiö. On pesuhuone, jossa pesukone.

”Tämä kuivausrumpu ei ikävä kyllä toimi. Tätä on käytellyt joku vahva mies.”

Juomme kahvia ja Kari kertoo tuntemuksiaan:

”Mä olin ennen joskus paha ihminen. Mä näin lapsena mitä isäpuoli teki ja mitä äiti teki ja… Sitten musta tuli pahapäinen. Mutta mä en voi sille enää mitään. Tehtyä ei saa tekemättömäksi. Mutta voi ottaa oppitunnin. Eikö?”

”Tänä päivänä, mä olen kohta 57, mä sain rauhan elämääni, kun mä tulin tänne Castréninkadulle. Ei tartte enää jäätyä, eikä tartte enää pelätä. Ymmärrät sä? Totta kai mä haluaisin normaalin asunnonkin ja välillä vähän elämänkumppaniakin, mutta mikään ei onnistu niin kauan kuin dokaat.”

Karin yhteys omaan tyttäreen katkesi vuonna 2009. Nyt se on löytynyt uudelleen ja he soittelevat silloin tällöin. Karista tuli tammikuussa myös pappa.

”Ei mulla ole mitään muita haaveita, muuta kuin että mä saisin tämän viinan poikki. Ja että saisin olla lapsenlapsen kanssa ja oman tyttären kanssa.”