Nostan katseeni kannettavan tietokoneen näytöltä enkä näe hämärässä kuin lumisadetta. Kuulen viipyilevät ja riipivät analogisyntetisaattoria mukailevat soinnut paksulla, säröytetyllä tasabiitillä tahditettuna. Edessäni on yksi kotikutoisimmista laitteistovirityksistä, jota olen kuunaan nähnyt. RCA-kaapeli menee mikseriin, siitä FireWire-äänikorttiin ja lopulta kannettavaan tietokoneeseen, josta lähtee kaapeli muokattuun kontrolleriin, jolla ohjaillaan koneella pyörivää DJ-ohjelmistoa.
Ranskalaista teknoa, saksalaista technoa. Sanojen kirjoitusasulla huomattava merkitys, sillä kyseessä ovat kaksi eri genreä. Tekno koolla on kineettistä ja nopeaa, tempoltaan keskimäärin 170 luokkaa. Technossa taas kuullaan hitaita, pehmeitä ja paksuja bassoniskuja noin 140 iskun minuuttinopeudella.
Näissä kemuissa soittamani sadan viidenkymmenen hujakoilla pumppaava techno on liian hidasta. Nostan tempoa sataan kuuteenkymppiin vaihtamalla genren teknoon ja poistun DJ-tiskiltä yleisölle varattua mutakuoppaa kohti. Rämmittyäni tiskin takaa silmäni vihdoin sopeutuvat pimeyteen ja yllätyn. Pimeässä on kuin onkin tanssijoita.
Kaikki ovat kerääntyneet ghettoisen sound systemin ympärille. Keskikaiuttimet ovat Genelecin monitorit, subwooferit ovat peräisin autosta. Yläkaiuttimia en tunnista. Bileiden aikana ongelmaksi muodostuvat etenkin subwooferit, jotka ottavat virtansa täyteen ladatusta auton akusta. Aina välillä jumputuksen hyytyessä huomaamme kanjonin ylemmällä kielekkeellä auton valojen syttyvän. Kuski painaa vimmatusti kaasua ilman, että vaihde on päällä. Viitisen minuutin kuluttua bassotaajuudet palaavat musiikkiin.
Tapahtuma on free party, jonka juuret ovat pääministeri Margaret Thatcherin ajan Britanniassa. Liikkeen synnyn mahdollisti jamaikalainen sound system -kulttuuri.
”Reclaim the city”
Vaikka free party -liike ei koskaan ottanut merkittävää jalansijaa Suomessa, rave-kulttuuriin liitettävää poliittista liikehdintää nähtiin 2000-luvun kadun- ja talonvaltausliikkeiden yhteydessä. Englannista lähtöisin oleva Reclaim the Streets -liike valtasi Helsingissä muun muassa Mannerheimintien ja Esplanadin poliittisilla kaupunkikarnevaaleillaan, ”protestivaaleillaan”.
Mielenosoittajat pysäyttivät liikenteen ja pystyttivät äänentoistojärjestelmän, josta DJ:t soittivat musiikkia. Osallistujat tanssivat, taiteilivat, joivat ja juhlivat kaduilla, jotka yleensä ovat varatut yksityisautoilijoille ja kaupallistetulle kaupunkitilalle.
Kadunvaltauksissa soi monenlaista musiikkia, mutta etenkin tuon aikakauden protesteissa konemusiikki oli vahvasti edustettuna. Luonnollisesti myös sound systemit, kuten Healing of the Nation, olivat paikalla.
Aura Yliselä avasi pro gradu -tutkielmassaan liikkeen motiiveja: ”RTS-liikehdinnän tärkeimmät teemat ovat kuitenkin liittyneet, niin Suomessa kuin kansainvälisestikin, kapitalismiin kytketyn yksityisautoilukulttuurin kritiikkiin sekä ’väliaikaisen autonomisen alueen’ avaamiseen urbaaniin kaupunkitilaan; alueen, joka on suljettu autoliikenteeltä ja kaupallisilta toimijoilta, mutta avoin epäkaupallisille kulttuurimuodoille.”
Samaan aikaan taistelua vapaasta kaupunkitilasta käytiin myös sisätiloissa. 2000-luvulla ahtaalle ajettu nuoriso vaati aktiivisesti autonomista sosiaalikeskusta. Pitkäaikaisimman sosiaalikeskuksen, Siperian, tuhouduttua tulipalossa vuonna 2006, talonvaltausaalto kiihtyi. Tiloja, kuten Café Piritta, Elimäenkatu 15 ja Rajasaaren Viirus-teatteri vallattiin lyhytaikaisesti, kunnes Vapaa Liikkuvuus -liike neuvotteli nuorisoasiainkeskuksen kanssa yhteistyösopimuksen ja Verkkosaareen syntyi vuonna 2009 sosiaalikeskus Satama.
Näistä ja useista muista vallatuista tiloista syntyi Suomen underground rave -kulttuurin näyttämöitä, joissa kokeellisemmatkin musiikkilajityypit saivat ilmatilaa soida.
Toinen rakkauden kesä ’88
Polisoitu rave -kulttuuri ja RTS-liike saapuivat Suomeen Iso-Britanniasta. Karibialaisten maahanmuuttajien mukana Iso-Britanniaan juurtuneen sound system -kulttuuriin kuuluvat helposti liikuteltavat äänentoistojärjestelmät mahdollistivat myös rave- ja free party -kulttuurin synnyn. Acid Housen tultua kuvioihin 1980-luvun lopulla laittomia reivejä oli kaikkialla. Niiden äänentoistosta vastasivat jamaikalaisvaikutteiset sound systemit.
Bileitä järjestettiin ulkotiloissa, varastohalleissa ja vallatuissa taloissa. Poliisien ratsiat kuitenkin ajoivat tapahtumat enimmäkseen maaseudulle. Tapahtumat koettiin häiriöksi maaseudullakin, ja tarinat reiveistä kirivät pääministeri Thatcherinkin korviin paikallisen asukkaan kirjeen muodossa. Thatcherin vastaus kirjeeseen oli selkeä: ”Kyllä, jos tämä on uusi ’muoti-ilmiö’ meidän on valmistauduttava siihen ja mielellään myös sen estämiseen”. Kirjeenvaihdossa sisäministeri Malcolm Rifkind varoitti pääministeriä, että mahdollisen lainsäädännön ei pitäisi kriminalisoida myös viattomia tapahtumia, kuten ”latotansseja”.
Genesis ’88 -organisaation tapahtumasta aiheutuneen mediakohun ansiosta Yhdistyneiden kuningaskuntien hallitus määräsi laittomien reivien järjestämisestä 20 000 punnan sakkorangaistuksen ja kuuden kuukauden vankilatuomion.
Valtiovallan painostuksesta huolimatta syntyi legendaarisia sound system -kollektiiveja, kuten Spiral Tribe eli SP23 ja DiY.
”Free party, free people, free future”
Spiral Tribea voidaan pitää yhtenä merkittävimmistä vaikuttajista eurooppalaiseen free party -kulttuuriin. Spiral Triben pyrkimys oli irtautua eurooppalaisesta klubittajien kulttuurista ja tehdä laittomista reiveistä vallankumouksen väline. Tämä näkyy ja kuuluu erityisesti kappaleen Forward the Revolution lyriikoissa ja musiikkivideolla. Ruohonjuuritason järjestäytyminen ja tapahtumien spontaanius loivat niille anarkistisen luonteen. Tapahtumat kasvoivat usein niin isoiksi, ettei poliisilla ollut mahdollisuuksia pysäyttää niitä, ainakaan ilman potentiaalista mellakkaa. Pienemmät tapahtumat puolestaan kätkeytyivät maaseudun perukoille, poliisin löytämättömiin.
Spiral Triben musiikkivideo.
Free party -kulttuurin huippu saavutettiin vuonna 1992, kun 25 000 juhlijaa kerääntyi Spiral Triben Castlemorton Common Festivaliin. Tapahtuma kesti viikon, eikä poliisi yrityksistään huolimatta pystynyt sitä keskeyttämään. Sen saama mediakohu ja jälkipyykki johtivat laajasta protestiliikkeestä huolimatta lakimuutokseen, Criminal Justice and Public Order Act 1994:ään, joka rajoitti huomattavasti rave-juhlien organisointia. Politisoituneet reivaajat kuitenkin jatkoivat protestejaan eri muodoissa, jotka rantautuivat myöhemmin myös Suomeen.
Rave-mielenosoitus Iso-Britannian pääministerin virka-asunnon edessä kesäkuussa 2021.
Anarkisti, kirjailija ja runoilija Hakim Bey esitteli vuonna 1991 julkaistussa kirjassa T.A.Z.: The Temporary Autonomous Zone termin väliaikainen autonominen tila.
”TAZ on kuin vallankumous, joka ei kohdistu valtiota vastaan, sissitoimintaa joka vapauttaa alueen (maasta, ajasta, mielikuvituksesta) ja purkautuu sitten muodostuakseen muualla/muulloin, ennen kuin valtio ehättää murskata sen. Koska valtio on ensisijaisesti huolissaan simulaatiosta eikä substanssista, TAZ voi ’miehittää’ nämä alueet salaa ja jatkaa juhlallista tarkoitustaan hyvän aikaa suhteellisen salassa.” (Suom. Mikael Brygger)
Free partyt, laittomat ravet ja etenkin teknivaalit on vahvasti yhdistetty tähän konseptiin.
Nykypäivän teknivaalit, jotka ovat free party -kulttuurin sound system -gatheringeja, saattavat Keski-Euroopassa kasvaa osallistujamääriltään jopa sataantuhanteen ihmiseen. Paikalla ollaan usein koko tapahtuman ajan eikä sieltä poistuta ennen kuin musiikki lakkaa soimasta.
Teknoid sound systemin Niki Rassan mukaan keskieurooppalaisessa free party -kulttuurissa korostuvat sound systemien osuus sekä jossain määrin valotekniikka ja visuaalisuus. Esimerkiksi Tšekissä järjestetyssä Step Evolution 5 -teknivaalissa oli kuuden sound systemin rivistö. Noin viisituhatpäinen yleisö sai kuunnella esiintyvää artistia maulleen mieleisensä äänentoiston edessä. Valinnan varaa oli, sillä kaiutinrivistöllä oli mittaa 42 metriä.
Suomessa näin suuria free partyja ei ole vielä nähty. Täällä juhlitaan hylätyissä varastohalleissa tai syrjäisissä ulkoilmalokaatioissa. Kokoontumiset ovat yleensä kutsuvierastapahtumia, joihin kutsumattomatkin saattavat löytää puskaradion välityksellä.
Lähelle keskieurooppalaista teknivaalitunnelmaa päästiin vuonna 2017 janakkalaisessa laskettelukeskuksessa järjestetyssä Kaikuvuori Gathering -tapahtumassa. Kolmen sound systemin, monien visuaalisten artistien, valoteknikoiden ja koristelijoiden kollektiivien yhteistyöllä rakennetussa tapahtumassa soivat useat eri musiikkigenret.
Bileet Lepuskin urheilukentällä
Alkusysäys eräälle espoolaiselle sound systemille tapahtui, kun pakettiauto kurvasi Leppävaaran urheilukentän skeittipuiston parkkipaikalle. Pakettiautosta nousseet Ural Police -kollektiivin jäsenet pystyttivät äänentoiston sekä strobovalon ja alkoivat soittaa levyjä. Menoa vierestä seurannut 16-vuotias Eero Nieminen liittyi porukan seuraan. Juhlat kestivät myöhään. Niemisen mukaan heidät todennäköisesti lopulta häädettiin paikalta, mutta tapaaminen sai rap-biittejä siihen asti tehneen tuottajan innostumaan DJ-kulttuurista.
Kollektiivin ”insinööri” Arttu Stoor oli käynyt HYTKYn, eli Helsingin yliopiston teknokulttuurin ystävät ry:n, kauitinvirityspajalla ja muutaman vuoden ajan sekalaisilla kaiutinjärjestelmillä soiteltuaan Ural Police yhdisti voimansa Matalan kanssa. Sound system -kollektiivin nimeksi muodostui UPM11, etukirjainten ja perustamisvuoden mukaan. Itse kaiutinpino tosin sai jo alkutaipaleella nimen John.
UPM11:n Johnin dubstepin ja technon matalille taajuuksille sopivan lopullisen version subwooferit ja midit rakennettiin itse vanerista, mutta yläpäät ostettiin käytettyinä Barely Legal Sound Systemiltä. Pienessä skenessä tekniikka ja tekninen tuki kiertävät sound systemiltä toiselle, halusi sitä tai ei.
”Taisi olla ihan ensimmäisiä ravintolalaiva Wäiski -bileitä, joissa oltiin dubsteppiä soittamassa, kun Mikko Laurila pamahti paikalle ja meni taskulamppu kädessä suoraan vahvistimen taakse katsomaan. Ei varsinaisesti tunnettu Mikkoa silloin lainkaan. Sieltä taisi lähteä puolet piuhoista saman tien räkin takaa irti ja uusi setuppi kiinni, että ’ei tää näin voi mennä’. Siinä sitten hetken aikaa pyöriteltiin. Kyllä Mikko tietää mitä se tekee”, muistelee Stoor nauraen.
UPM11-kollektiivin musiikillinen filosofia perustui pitkälti omien preferenssien ja itse tehtyjen kappaleiden soittamiseen. Alkupäässä namikoiden takana oli usein omaa kaveriporukkaa, jotka pääsivät keikkailemaan ensimmäistä kertaa UPM11-bileissä.
”Nimenomaan musa edellä mentiin. Se oli ainut tapa saada itsensä jonnekin keikalle. Me ollaan aina oltu aika surkeita itsemme promoamisessa, mutta kovalla työllä työnnettiin itsemme soittamaan sitä musaa, mitä haluttiin saada ilmoille.”
Squatti vai klubi
UPM11 päätyi järjestämään kahdet bileet sosiaalikeskus Satamassa, Matalasatama I ja II -nimillä. Kollektiivin taloudelliseen filosofiaan kuului alusta alkaen, etteivät he perineet suuria summia pääsylipuista, jotta kaikki pääsisivät nauttimaan musiikista. Sosiaalikeskus osoittautui mieluisaksi tilaksi.
”Jengi löysi sinne. Pääsymaksu oli ’maksa mitä haluat’. Se on pysynyt UPM11:n politiikkana, ettemme ole pyrkineet tuottamaan voittoa vaan saamaan kulut katettua. Matalasatamassa talon väki teki ruokaa ja möi sitä muutaman euron hintaan. Siellä oli tavallaan hoidettu koko muu puoli, me pystyttiin keskittymään ihan rauhassa bileiden järkkäämiseen”, muistelee Nieminen ja jatkaa kuvailemalla underground-bileiden tunnelmaa:
”Tietynlainen vapaus, et ollaan kaiken virallisen ulkopuolella…”
”…Salamyhkästä, savuu, eikä kukaan tule sanomaan, että nyt tulee pilkku ja laitetaan kaiuttimet kiinni”, täydentää Stoor.
Sosiaalikeskus Satama ajautui kiistaan kaupungin kanssa sosiaalikeskuksen pihassa majoittuneesta romanileiristä. Aktivistit eivät halunneet häätää leiriä, eikä leiri riittänyt perusteeksi vuokrasopimuksen purkamiseenkaan. Kaupunki päätti purkaa koko rakennuksen. Sosiaalikeskus Sataman aktivistit ja romanit häädettiin tiloista 30. elokuuta 2011. Tämä oli kova menetys myös Helsingin underground-kentälle.
UPM11 järjesti bileitä myös kaupallisemmissa tiloissa, joiden valmis infrastruktuuri helpotti työtä. Kalliista tilavuokrista tuli ongelma, joka osittain johti myös UPM11:n toiminnan hiipumiseen.
”Meillä tavallaan homma hyytyi siihen, että tilavuokrat olivat ihan älyttömät. Jossain vaiheessa ei ollut sopivia paikkoja tälle saundille, jota olisi päässyt käyttämään halvalla. Tai sitten mestat, joissa olimme käyneet, olisivat tuntuneet vain itsensä toistolta. Tapahtumatila inspiroi ja vaikuttaa isosti siihen, minkälaiset bileet syntyvät. Ennen saimme tosi hyviä diilejä esimerkiksi Circoon ja Espoon kulttuurikeskukseen, mutta niitä ei enää saa. En tiedä, ovatko tuottajat vaihtuneet ja hinnat nousseet stadissa samaan aikaan. UG-kenttä tarvitsisi jonkun buustin. Pitäis saada uusi vallattu teollisuusrakennus, jossa voisi luukuttaa” , pohtii Nieminen.
”Nyt on Keran hallit…”, muistuttaa Stoor.
”Ne ei oo Kalasatamassa, ne Keran hallit”, Nieminen huokaa.
Undergroundin uusi aalto
Suomalainen traditio järjestää underground-bileitä metsissä on maailmanlaajuisesti aika ainutlaatuinen ilmiö. Erityisesti koronapandemian aikana muiden tilojen ollessa kiinni, open air rave -kulttuuri on kasvattanut suosiotaan räjähdysmäisesti. Open air -bileissä yleisöä viehättää sama vapaus, joka vallattujen talojen sisältä aikoinaan löytyi.
Koronapandemian aikana syntyneen underground -ja open air -bileitä järjestävän KOVA Soundi -kollektiivin Milla ”Millabella” Lius ja Raphael ”Rafi of Kallio” Herve kertovat juhlien rakentuvan vapaaehtoistoimin.
”Varsinaiseen järjestäjätiimiin ei kuulu kuin minä ja Rafi, mutta meidän kävijämme ovat semmoisia, että apua tulee ihan kysymättäkin. Semmoista yhteisöllisyyttä löytyy, että varsinkin purkuvaiheessa viimeiset reivaajat auttavat meitä nostelemaan kaiuttimia”, Lius kertoo.
Kollektiivi pitää huolta myös ympäristöstä. Bileiden jälkeen paikat siivotaan huolellisesti juhlijoiden ja järjestäjien voimin.
Äänentoistojärjestelmää säilötään pariskunnan häkkivarastosssa. Vanhat vaatteet saivat kyytiä kaiuttimien tieltä.
”Meillä on tarpeeksi ääntä, että pääsee tekemään semmoisia 200 hengen bileitä”, Herve kertoo.
KOVA Soundin bilekonseptiin kuuluu uusien artistien esiin nostaminen. Bileissä nähdään monesti ensimmäisiä keikkojaan soittavia DJ:tä sekä artisteja, jotka ovat halunneet vaihtaa tyylilajiaan ja kokeilla jotain uutta.
”Me ollaan superstarakulttuuria vastaan. Enemmän ’rakkaudesta lajiin’ -meininkiä. Jos ajatellaan free tekno -kulttuuria, johon kuuluvat esimerkiksi teknivaalit ja squat-bileet, tämä on tavallaan jatkoa sille, mitä on ollut niin kauan kuin tekno on ollut”, Lius toteaa.
Tärkeää on myös inklusiivisuus.
”Haluamme tarjota laadukkaita bileitä ihmisille, joilla ei ole rahaa maksaa lippuja klubeille. Olemme bileitä järjestäessä huomanneet, että on yllättävän paljon nuoria, joilla ei ole rahaa käydä bileissä, vaikka haluaisikin. Meistä on tärkeä luoda tasapuolisuutta ja antaa vähävaraisillekin mahdollisuus bilettää”, Lius jatkaa.
”Meininki on tosi idealististakin ja joku voisi sanoa, että yritämme luoda jonkun ideaalimaailman vastapainoksi arjelle”, Lius summaa.
Vastaavan vapauden ja turvallisen ympäristön luominen inspiroi myös muita järjestäjiä. Kysyttäessä suhteestaan rave-kulttuuriin sound system -guru ja teknikko Mikko Laurila vastaa:
”Onhan siinä vapauden ja itseilmaisun teemat vahvasti läsnä. Itselläni tällaisena heteroukkelina ei ole ollut ikinä sellaista pakottavaa tarvetta, mutta koen älyttömän vahvaa myötätuntoa ihmisiä kohtaan, jotka eivät ole yhtä helpoista lähtökohdista saaneet elää elämäänsä. Herkistelin That UK Sound -dokumenttisarjaa, jossa joka helvetin jaksossa kantavana teemana oli, että bilekulttuuri, puhutaan sitten 60-luvun bilemeiningeistä tai 80-luvun acid house -meiningeistä tai mistä tahansa, on sitä, että eriväriset ihmiset eri taustoiltaan kohtaavat tasavertaisina ja fiilistelevät ja joraavat yhdessä.”
Laurila ei muista montako yötä on ”seurannut jengin joraamista”. Hänelle on tärkeää olla mukana, ja tuoda tekniikan avuilla omaa kädenjälkeään esiintyjien ja yleisön välille.
”Onhan siinä aina sellainen hieno vastakulttuurisävy, kun luukuttaa musaa yöt läpeensä ja odottaa, että joku viranomainen tulee sanoo, että ’soo soo’. Miellyttää, että luodaan ainakin hetkittäin sellainen vapauden illuusio, että ollaan tämän kaiken ulkopuolella. Muistutetaan, että on olemassa joku utopia, jossain… Mielessä, ainakin.”
