Kun vironvenäläisen Juliana Hyrrin perhe muutti noin 30 vuotta sitten Suomeen, kukaan perheestä ei osannut maan kieltä. Inkerinsuomalainen isänisä pääsi Suomeen paluumuuttajana ja houkutteli muun perheen mukaansa. Suku oli vähemmistöä Virossakin, venäjänkielisiä.

”Meillä ei ollut Viron kansalaisuutta eikä mitään kansalaisuutta, oli vaan muukalaispassit”, Hyrri kertoo.

Hyrri laitettiin suomenkieliseen tarhaan, siellä hän oppi kieltä. ”Olin lapsena usein vanhempieni mukana asioita hoitamassa, kun osasin suomea paremmin kuin he.”

Kuvataiteilija ja sarjakuvataitelija Hyrrin uusin albumi Päivänkakkarameri (Suuri Kurpitsa 2022) kertoo lapsen elämästä muuton jälkeen. Tarina on autofiktiivinen eli se yhdistelee omia kokemuksia fiktioon, mutta ei ole suoraan elämäkerta.

”Voin muistaa väärin ja yhdistelen asioita aika vapaasti, mutta halusin saada kokemukset ulos systeemistäni. Millaista on tulla lapsena uuteen maahan, josta ei tiedä mitään.”

Päivänkakkarameri kuvaa aikaa, jolloin Hyrri oppi Suomen kieltä. Miksi ”kissa” kirjoitetaan kahdella ässällä eikä yhdellä? Pastilli ja pasteija menevät sekaisin.

Hyrri ajattelee nykyään suomeksi. Kieli, jota ei käytä, hiipuu mielestä. ”Opiskelen suomeksi, kaverini ovat suomenkielisiä. Venäjää puhun sukulaisten kanssa ja silloin on välillä vaikeaa löytää sanoja. Se tekee riitelystä tosi vaikeaa.”

Neuvostohistorian synkät käänteet heijastuvat kirjassa epäsuorasti lapsen elämään. Vanhemmat pitävät huolta, että päähenkilö tietää, mihin tärkeät paperit on piilotettu, jos vanhemmille tapahtuu jotain.

”Kerron itsestäni, muut ovat vain sivuosassa. En halua kertoa esimerkiksi vanhempieni elämästä, mutta aina kaikki hahmot perustuvat johonkin oikeaan ihmiseen tavalla tai toisella.”

Lasten keskinäisissä suhteissa maahanmuuttajuus ei juuri näy – paitsi siinä, mitä haukkumasanaa kaveri käyttää riidan päätteeksi.

”En halunnut kuvata itseäni, tai hahmoa joka ehkä esittää minua, reppanana. Kaikki lapset tekevät pahoja asioita, roolit vaihtelevat.”

”Lapsi ei ymmärrä kansallisuuksista. Sellainen ajattelu tulee aikuisten kautta.”

Eräässä kohtauksessa päähenkilö hämmästyy, kun laivalla toinen lapsi puhuu hänelle viroa eikä hän ymmärrä mitä tämä sanoo.

Lasten välisiä arkisia draamoja kuvataan lempeydellä. Päähenkilö on välillä kiusaaja, välillä kiusattu.

Päähenkilö muun muassa juoksee toisen tytön kanssa kolmatta pakoon kun ei halua leikkiä tämän kanssa. Riidan jälkeen päähenkilö pohtii, että he ovat taas kavereita, mutta eivät parhaita, kun kaveri on jakanut sydänkorun toisen tytön kanssa.

”En halunnut kuvata itseäni, tai hahmoa joka ehkä esittää minua, reppanana. Kaikki lapset tekevät pahoja asioita, roolit vaihtelevat.”

Kaikkein rankimpia muistoja kirjaan ei ole kerätty. Hyrrillä on kokemuksia siitäkin, miten opettaja syrjii. Hyrri uskoo joutuneensa silmätikuksi, koska oli ulkomailta.

”Muistan esimerkiksi, kun ala-asteella opettaja pyysi vieressäni istuvia siirtymään lattialle tekemään matematiikan tehtäviä. Opettaja oli kertonut heille, että lunttasin, vaikka en ollut luntannut.”

Pyhää on oma tila

Yhdessä luvussa perhe hakee kanistereilla uskovaiselle isoäidille vettä pyhästä lähteestä, jossa koko porukan pitää myös kastautua. Lähde on Kuremäen luostarin, Viron ainoan ortodoksisen nunnaluostarin, alueella. Paikka oli pyhä jo ennen kristinuskon aikaa.

Taiteilija Hyrrille pyhää on oma tila. Hän on juuri muuttanut uudelle työhuoneelle. Siitä hän haluaa paikan, jossa on tilaa taianomaisuudelle. Työhuoneen jakava kaveri on samoilla linjoilla. ”Haluamme tilan, jossa voimme harjoittaa syvintä itseämme. Tilan, jonne on aina kiva tulla. Meillä molemmilla on mielessä paluu lapsuuteen. Tilaan tulee esimerkiksi maja, salapaikka.”

Lapsuus on Hyrrin tuotannon keskeinen teema. Esikoisalbumi Satakieli joka ei laulanut kertoi synkähköjä lapsuustarinoita. Uusi albumi on selvästi valoisampi.

”Kun tein Satakieltä, niin aluksi ei ollut selkeää mielikuvaa, mitä siitä tulee. Tuli novellikokoelma, jossa on samansuuntaisia kokemuksia eri ihmisten lapsuudesta.”

Päivänkakkaramerta tehdessä hänellä oli selkeämpi suunnitelma. ”Paineetkin olivat kovemmat. Mitä jos tästä tuleekin huonompi kirja? Kirjasta piti tulla tarpeeksi erilainen. Vaikka en halua ajatella mitä muut ajattelevat, silti sitä miettii.”

Lapsuuden muistelussa yksi muisto johtaa usein toiseen. Päivänkakkarameressä kerrotaan kahta muistoa yhtä aikaa: kuvilla ja puhekuplilla yhtä ja selittävällä tekstillä toista. Tarinoiden keskinäisestä vuorovaikutuksesta syntyy uusia merkityksiä.

”Käsikirjoitus syntyi niin, että ensin kirjoitin yhden muiston auki yksinkertaisena tarinana. Pidin sitä rinnalla, kun käsikirjoitin toista tarinaa, jonka piirsin kuvallisesti. Parasta oli sijoittaa aluksi kirjoitettua tekstiä piirrettyyn tarinaan. Itsekin vasta silloin näin, mitä siitä syntyi. Joillekin sitä voi olla vaikea lukea tai pysyä kärryillä molemmissa tarinoissa. Mutta näin kirjasta voi löytää uusia merkityksiä myöhemmillä lukukerroilla.”

Lapsuudestaan Hyrri on jo löytänyt yhteyden luontoon. Kirjassa kaupunkilaislapsi havainnoi etanoita, lintuja ja muuta lähiluontoa.

”Lapsena olimme jatkuvasti ulkona, rämmimme heinikoissa, ei silloin ollut juurikaan punkkeja. Jossain välissä ulkoilu jäi, mutta viime vuosina olen alkanut taas viihtyä luonnossa. Käymme ystäväni kanssa vuosittain lammaspaimenlomilla, olemme viikon mökissä ja hoidamme lampaita.”

Lapsuuteen liittyy myös herkkyyttä ja havainnointikykyä, jotka ovat taiteilijalle tärkeitä. ”Lapsi havainnoi yksityiskohtia tarkemmin. On ollut ihanaa löytää se taito uudelleen. Aikuisten maailma on usein suorittamista ja selviytymistä, jossa herkkyys helposti unohtuu.”

”Aikuisten maailma on usein suorittamista ja selviytymistä, jossa herkkyys helposti unohtuu.”

Yhteys lapsuuden maailmaan on Hyrrille edelleen tärkeää. ”Jotain sieltä lapsuudesta yhä etsin, mutta en tarkkaan tiedä, mitä. Olen siellä maailmassa ja tässä maailmassa yhtä aikaa.”

Käsin tekemistä

Taiteilijana Hyrri pitää perinteisistä menetelmistä. Päivänkakkarameri on tehty enimmäkseen lyijykynillä. Mukana on myös akryyleillä maalattuja sivuja, joista on tehty digikollaaseja.

”On helpompi tehdä käsin kuin koneella, käsin tekeminen on toisella tavalla fyysistä. Koneella en näe mikä on huonosti, en ole ammattilainen siinä.”

Lopullinen sivu ei välttämättä ole samanlainen kuin originaali, vaikka lyijykynäsivuja hän käsitteleekin maltillisesti. ”Kynän jälki saa näkyä ja lyijykynäsivutkin on painettu nelivärisenä, jotta kynän ja paperin sävyt erottuvat.”

Akryylisivuja on käsitelty enemmän. ”Kikkailen ja leikin kuvankäsittelyohjelmalla. Se ei ole niin vakavaa, pääasia että näyttää hyvältä.”

Hyrri on ollut vähintään osa-aikainen opiskelija koko aikuisikänsä. Hän on taiteen maisteri Aalto-yliopistosta ja opiskelee nyt Kuvataideakamtemiassa maalaustaidetta. Valmistuminen häämöttää ensi vuoden lopulla.

”Aalto-yliopistossa panostetaan enemmän digitaalisuuteen ja muotoiluun. Kuvataideakatemiassa tehdään enemmän käsin.”

Opinnot hän on rahoittanut satunnaisilla töillä, esimerkiksi lajittelemalla postia. ”Minulla on käynyt tuuri, että olen löytänyt sopivia osa-aikatöitä, joilta on jäänyt aikaa ja voimia myös taiteen tekemiseen.”

Sarjakuva ja kuvataide täydentävät toisiaan. ”Luomisen ilo säilyy, kun tekee vuorotellen sarjakuvaa ja maalausta.”

Juliana Hyrri – Päivänkakkarameri -originaalinäyttely Oulun sarjakuvakeskuksen galleriassa 8.9. asti.
Helsingin sarjakuvafestivaalit 10.–11.9. Suvilahdessa.