Lukuaika: 3 minuuttia

Jotain muuta kuin tuttuja aiheita omasta arjesta – korona ei erityisemmin näy DocPointin ohjelmistossa

Maia Kenworthyn ja Elena Sánchez Bellotin ajankohtainen dokumenttielokuva Rebellion (Iso-Britannia, 2021) kertoo Elokapinan historiasta. Liike on kokenut yhteentörmäyksiä vallanpitäjien ja viranomaisten kanssa sekä saanut yllättäviäkin tukijoita, kuten ilmastojuristeja ja luomuviljelijöitä.

Koronapandemian aikana moni elokuvatuotanto on vaikeutunut, viivästynyt tai peruuntunut rajoitusten tehtyä kuvaamisesta mahdotonta.

”Kaiken kaikkiaan on uskomatonta, miten tämä ala on onnistunut puristamaan itsestään helmiä ulos näinäkin aikoina”, sanoo Docpoint-festivaalin taiteellinen johtaja Kati Juurus

Festivaalin taiteellinen johtaja Kati Juurus. Kuva: Tuomo Manninen

Kirjakustantamoille korona-aika on tarkoittanut tarjottujen käsikirjoitusten sumaa, mutta pandemian vaikutus julkaistaviin elokuviin ei ole Juuruksen mukaan vielä kovin laajalti nähtävissä.

”Dokumenttielokuvan tekeminen kaikkine työvaiheineen on niin pitkä prosessi, että merkittävä osa Docpointin elokuvista on kuvattu jo ennen koronaa ja leikattu sen aikana. Korona ei erityisemmin näy meidän ohjelmistossamme. Tein myös tietoisen ratkaisun rajata aihetta ulos, koska sitä olemme jo nähneet omassa elämässämme.”

Yhden pandemiaa käsittelevän elokuvan Juurus kertoo silti valinneensa festivaalin ohjelmistoon.

”Ei ole uusi ajatus, että korona on osoittanut meidän elävän tällä samalla yhteisellä pallolla. Silti virolaisen Marta Pulkin toteuttama elokuva Tell Me onnistuu tuomaan sen tunteen todella käsinkosketeltavaksi. Elokuvassa ihmiset eri puolilta maailmaa ovat voineet pandemia-ahdistuksessaan soittaa puhelinvastaajiin, ja elokuva koostuu heidän viesteistään ja paikallisten kuvaajien kokeellisesti ja runollisesti kuvaamasta kyseisen paikan henkisestä tilasta pandemian keskellä. Liikuttava ja kaunis elokuva.”

Pandemia esitteli meille uudenlaisia visuaalisia ympäristöjä. Zoomit, Meetit ja Teamsit kuvaruudukkoineen ja palluroineen ovat muodostuneet tavallisiksi kanssakäymisen tiloiksi, joilla on aivan oma estetiikkansa. Samalla suuretkin mediat ovat joutuneet esimerkiksi uutisissa käyttämään teknisesti heikkolaatuisempaa kuvaa, jota saadaan tavallisten ihmisten laitteista.

Juurus kertoo saman näkyvän myös festivaalille tarjotuissa dokumenttielokuvissa. Instagramin vaikutusta ja kännykkäkuvaa on nähtävissä, mutta hänestä oleellisempaa on se, mitä niiden keinoin päästään kuvaamaan, eikä niinkään niiden merkitys tyylillisenä valintana. 

”Halusin tämän zoom-instagram-todellisuuden keskelle tuoda näkyville pikemminkin elokuvallisia, upeasti kuvattuja ja leikattuja taideteoksia kuin toistaa kännykkäkuvaestetiikkaa”, Juurus sanoo.

Dokumentti on tulkinta maailmasta

”Rosoisesta mutta toimivasta kuvallisesta ilmaisusta esimerkkeinä Docpointissa on puolestaan kaksi eri elokuvaa, joissa käytetään GoPro-kameraa, joka on kiinni päähenkilössä ja kuvaa juuri hänen näkökulmastaan. Pyörätuolissa istuvan, tietokoneen kautta kommunikoivan päähenkilön (Eat Your Catfish) tai eteläafrikkalaisen mustan siivoojanaisen maailma nähdään sen kautta (One Take Grace).”

mainos

Tällainen materiaali ei ole kuvateknisesti kaikkein laadukkainta, mutta tärkeämpää onkin, mitä sen avulla voidaan kertoa.

Kysymykseen, asettuuko dokumenttielokuva journalismin vai taiteen piiriin, Juurus vastaa epäröimättä, että selkeästi jälkimmäiseen.

”Dokumenttielokuvan ei tarvitse samalla tavalla yrittää pyrkiä objektiivisuuteen – sen tekijä esittää oman tulkintansa maailmasta”, hän sanoo.

Dokumentin tekijällä on silti valtava vastuu siitä, että elokuvan tekeminen on sen henkilöille turvallista.

”Docpointin ohjelmistossa on elokuva Sabaya, joka kertoo Isisin kaappaamia jesidinaisia auttavasta organisaatiosta. Elokuvasta heräsi keskustelua siitä, ovatko naiset suostuneet kuvattaviksi tai asettaako ohjaaja Hogir Hirori heidät vaaraan. Aluksi tämä kuulosti huolestuttavalta, kunnes naisilta saatiin viestejä, että he ovat elokuvassa vapaaehtoisesti.”

Sabaya-dokumentti kertoo Isisin kaappaamia jesidinaisia auttavasta organisaatiosta.

Sabaya on myös esimerkki elokuvasta, joka tuo maailman tapahtumia lähelle suomalaista festivaalikävijää. Onko pandemian vuoksi dokumenttielokuvilta jäänyt käsittelemättä aiheita, kun esimerkiksi paikasta toiseen liikkuminen on vaikeutunut?

”Varmaan olisi jäänyt, jos maailma olisi sellainen kuin se oli vielä joitakin vuosia sitten. Nyt globaalissa etelässä myös paikalliset dokumentintekijät saavat entistä enemmän kansainvälistä rahoitusta ja heidän elokuviaan katsotaan pitkin maailmaa”, Juurus vastaa. “Ei tarvita valkoista eurooppalaista kertomaan tarinaa Afrikasta. Ilman tätä muutosta pyörisimme varmaan nyt amerikkalaisissa ja eurooppalaisissa tarinoissa, kun kukaan ei uskalla matkustaa minnekään.”

Festivaaliohjelmiston kokoajana Juuruksen ei tarvitse olla huolissaan siitä, että miten saamme kuvia muualta maailmasta, kun elokuvantekijät eivät voi matkustaa. Muuallakin tekijöitä on jo valmiiksi.

DocPoint-festivaali verkossa 31.1.–6.2.2022.
Ohjelmisto julkaistaan 20.1. DocPointin verkkosivuilla.

Satunnaisia ohikulkijoita

”Tarvitsen elokuvalleni sankarin, voisitko sinä olla sellainen?”, kysyy dokumenttohjaaja Paweł Łoziński ohikulkijoilta elokuvassaan The Balcony Movie (Film balkonowy, Puola 2021).

Toisinaan dokumenttielokuvan tenho syntyy, kun sen tekijä valitsee rajoittaa omaa toimintaansa tiukasti ja aihetta palvelevalla tavalla. Näin on toiminut myös Łoziński, jonka elokuvassa kamera ja ohjaaja seisovat varsovalaisella parvekkeella kuvaamassa ohikulkijoita. He jakavat tarinoitaan, joista keriytyy hitaasti auki koko ihmiselämän sateenkaari.

Elokuva tuo mieleen viime Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla nähdyn Iuli Gerbasen The Pink Cloud -elokuvan, joka käsittelee pandemiankaltaisessa tilanteessa eristyksiin joutumista, vaikka elokuvan idea onkin ajalta ennen koronaa. Samoin Łozińskin valinta kuvata ihmisiä metrien päästä ja korkeudelta resonoi turvaväleihin ja sisäpihakeskusteluihin tottuneen katsojan mielessä, vaikka pandemian maailmasta ei elokuvan tekoa aloitettaessa ollut tietoa.

Elokuvan päähenkilöitä ovat ohikulkijat, sekä satunnaiset että säännölliset. Naapurin vanha rouva ärsyyntyy helposti, vankilasta vapautunut Robert tarvitsee apua kaidalla polulla pysymiseen.

Visuaalisesti katsojan ja kaduntallaajan välissä kulkee jykevä aita. Usein aitojen rakentamiselle on ollut jokin syy, todellinen tai kuviteltu. Ovatko ohikulkijat täällä uhka?

Aluksi järeä metalliverkko häiritsee, kunnes tajuaa, että ohikulkijat kävelevät sitä pitkin ja kiipeävät sen yli jatkuvasti paitsi tarinoillaan, myös konkreettisesti. Heidän jalkojensa alla metalliverkon kuviointi jatkuu kadun betonilaatoituksessa. Varsinkin lapset ja koirat ylittävät aidan kerta toisensa jälkeen siksakkia kulkevalla kävelytyylillään. He pitävät aitaa pilkkanaan kun tallovat sen kuvaa kulkiessaan.

Naapurit juttelevat tutun ohjaajan kanssa. Uusia tuttavuuksia syntyy. Ilmeisesti vuodeksi tiivistetyn ajan kuvaamiseen on tosiasiassa käytetty lähes kaksi vuotta. Ihmiset lisääntyvät, koirat lisääntyvät. Puolan poliittinen tilanne nousee esiin. Katolinen pappi kulkee ohi, kiihkokansallinen mielenosoitus pitää kovaa melua, mutta siihen osallistujia on lopulta vähän verrattuna arjen ohikulkijoihin. Satunnaisen ohikulkijamiehen edesmennyt ”veli” osoittautuukin puolisoksi, joka ei voinut olla vapaasti puoliso. Kameran yläviistosta tuleva katse ei suhtaudu kohteisiinsa ylimielisesti, vaan objektiivisesti.

Lopulta kenenkään tarina ei nouse elokuvan keskiöön. Łoziński ei löydä etsimäänsä sankaria, mutta oliko se lopulta hänen tavoitteensakaan? Euroopassa, jossa aidat ja muurit nousevat, The Balcony Movie on kertomus niiden ylittämisestä.

Kommentoi Facebookissa
  • 20.1.2022
  • Kirjoittanut voima