Itsemurha, skitsofrenia ja alkoholismi ovat teemoina niin rankkoja, että moni lukija epäilemättä harkitsee kahteen kertaan ennen kuin tarttuu niitä käsittelevään kirjaan. Toimittajana työskentelevän Venla Pystysen esikoisromaani En voi lakata ajattelemasta kuolemaa (WSOY 2022) palkitsee kuitenkin lukijansa kuvaamalla kuolemaa poikkeuksellisella herkkyydellä ja vahvistaessaan toivoa siihen, että traumoista on mahdollista toipua. Kirjan lukukokemus muistuttaa paikoin altistusterapiaa: parantumistarinan esteettinen muoto toimii eräänlaisena astiana, jonka puitteissa tuskalliset kokemukset voivat sukeutua ja avautua ilman että lukija musertuu niiden alle. Pystysen romaani ei kuitenkaan ole vain terapiakirjallisuutta vaan myös kaunokirjallisesti kiehtova teos.
”En voi lakata ajattelemasta kuolemaa oli kirja, joka minun oli pakko tehdä”, Pystynen kertoo. ”Lähtökohtanani oli tarve käsitellä isäni itsemurhaa, setäni sairastumista skitsofreniaan sekä omaa sekoamisen pelkoani.”
Pystysen isä, huilisti ja sarjakuvataiteilija Harri Pystynen teki itsemurhan tyttärensä ollessa seitsemänvuotias. Isän traagisen kohtalon taustalla oli masennuksen, taloudellisten vaikeuksien ja uupumuksen lisäksi hänen veljensä sairastuminen skitsofreniaan sekä murha, johon veli syyllistyi. Vaikka romaani perustuu tositapahtumiin, Pystynen ei pidä sitä omaelämäkerrallisena vaan pikemminkin omakohtaisena.
”Romaanini on emotionaalisesti totta, mutta en ole itse sen päähenkilö.”
”Romaanini on emotionaalisesti totta, mutta en ole itse sen päähenkilö. Hyödynsin todellisia tapahtumia, mutta myös liioittelin ja keksin monia asioita. Kirjoittaminen edisti samanaikaisesti kahta eri prosessia. Ensiksikin henkilökohtaista prosessia, jossa selvitin, mitä todella oli tapahtunut, ja toiseksi romaanintekoprosessia eli pyrkimystäni tuottaa korkeatasoista kaunokirjallisuutta.”
Pystynen ryhtyi kaivamaan lapsuusmuistojaan selvittääkseen, millainen isä oli ollut. Kirjoitusprosessi nostatti pintaan monenlaisia tunteita.
”Elämässäni on ollut paljon kärsimystä. Tietyt vaikeat asiat ovat toistuneet. Olen pyrkinyt terapian avulla selvittämään, mistä kärsimys on johtunut. Terapiaprosessissa ihminen integroi traumaattiset kokemukset elämäänsä. Etenkin lapsuuden traumat voivat olla sanoittamattomia ja epämääräisiä. Terapiassa niitä sanallistetaan. Tajusin, että samaa voi tehdä myös taiteen avulla. Romaania kirjoittaessa ja kohtauksia rakentaessa sanallistaminen tuntui erityisen konkreettiselta.”
Pystysen tyyli on selkeää, ja tarina liikkuu sulavasti eri aikatasojen – päähenkilön lapsuuden ja aikuisuuden, isän elämäntapahtumien sekä nykyhetken – välillä. Siirtymät ovat joskus yllättäviäkin mutta aina luontevia. Erityisen voimakkaaksi tyylilliseksi ratkaisuksi osoittautuu Pystysen valinta suunnata teksti suoraan isälleen.
”Ryhdyin kirjoittamaan romaaniani yksikön kolmannessa persoonassa”, Pystynen toteaa. ”Kun kustannustoimittajani Jouni Tikkanen luki romaanin alkupuolelle sijoittuvan kohtauksen, jossa päähenkilö suuntaa ajatuksensa isälleen, hän ehdotti, että kirjoittaisin koko kirjan isälle. Käänsin tekstin minä-muotoon, ja tajusin, että apua, mitä olenkaan kirjoittanut! Tarvitsin kolmannen persoonan etäännyttämistä päästäkseni alkuun. Kun sitten aloin kirjoittaa kirjaa suoraan isälle, tulpat avautuivat.”
Kirjoittaminen nosti esiin torjuttuja tunteita
Pystynen joutui työstämään romaania kirjoittaessaan etenkin lapsuudessaan ja nuoruudessaan torjumiaan tunteita.
”En ollut tuntenut vihaa tai katkeruutta sitä kohtaan, että isä tappoi itsensä ja hylkäsi minut. Olin aina ymmärtänyt hänen tekoaan. Kun osoitin romaanini isälle, viha ja katkeruus heräsivät. Kysyin isältäni, miksi hylkäsit minut.”
Romaanissa päähenkilön terapiaprosessi kulminoituu kysymykseen rakkaudesta. Päähenkilö epäilee kykyään rakastaa aidosti edes lapsiaan. Samalla hän on jumiutunut lakkaamattoman itsetarkkailun kehään.
”Jos ihminen ei ole kosketuksissa itseensä, hän saattaa kokea, ettei osaa tuntea asioita oikealla tavalla”, Pystynen sanoo. ”Kirjani päähenkilö on jatkuvasti peloissaan, ja kipu vetää häntä puoleensa. Hän kokee, ettei hänellä ole ääriviivoja. Myös oma puolisoni on sanonut minulle, että kärsimys on ilmeisesti identiteettini. En ole pystynyt elämään ilman sitä. Terapiaprosessini aikana olen ymmärtänyt, etten ole kestänyt hyvää. Vapautuminen kivusta on ollut tärkeää itselleni, aivan kuten se on kirjani päähenkilölle.”
Pystysen romaanin terapeuttinen punainen lanka vie kohti toivoa ja sovitusta. Trauman pitkä varjo piirtyy vähitellen esiin.
Pystysen romaanin terapeuttinen punainen lanka vie kohti toivoa ja sovitusta. Trauman pitkä varjo piirtyy vähitellen esiin.
”Päähenkilö tiedostaa, mitä hänelle on tapahtunut, ja alkaa ymmärtää traumatisoitumisen psykologisia mekanismeja.”
Kannanotto hyvän hoidon puolesta
Omien ääriviivojen tunnistaminen antaa ihmiselle mahdollisuuden asettua rakastaviin suhteisiin muiden kanssa. Rakkaus on parantavaa yhteyttä. Samalla se on kuitenkin haurasta ja edellyttää luottamusta muihin. Mielenterveyshoidon voidaan ajatella vaalivan tätä rakastavaa yhteyttä. Aina hoitoa ei kuitenkaan ole saatavilla.
”Kirjani on kannanotto sen puolesta, että ihmiset saisivat apua mielenterveysongelmiinsa”, Pystynen toteaa. ”Siinä kuvatut tapahtumat päähenkilön sedän sairastumisesta skitsofreniaan perustuvat isoäitini muistiinpanoihin. Jos setäni olisi saanut hyvää hoitoa, hän ei olisi välttämättä murhannut naapuriaan eikä isäni tappanut itseään. Omaisille ei myöskään tarjottu tuolloin minkäänlaista kriisiapua. Isoäitini kysyikin, pitääkö jotain kauheaa tapahtua, jotta mielenterveysongelmista kärsivät ihmiset saisivat apua.”
Pystynen korostaa mielenterveysongelmista puhumisen tärkeyttä. Sekä mielenterveysongelmat että itsemurha olivat pitkään stigmatisoituja, ja etenkin vanhemmille sukupolville ne aiheuttivat syvää häpeää.
”Pelkäsin kauheasti omaa sairastumistani, enkä uskaltanut puhua peloistani kenellekään”, Pystynen kertoo. ”Lopulta löysin rohkeutta puhua, ja oloni helpottui. Kun asioita pystyy jakamaan, ei tarvitse kantaa murheita ja pelkoja yksin.”
Pystynen huomauttaa, että puhumisen ja terapiaresurssien lisäämisen ohella olisi puututtava mielenterveysongelmia aiheuttaviin tekijöihin. Yksilöllisten ongelmien taustalta löytyy yhteiskunnallisia ongelmia.
”Mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet hirveästi. Esimerkiksi nuorille naisille ahdistuneisuushäiriöiden perusteella maksetut sairauspäivärahat ovat lähes viisinkertaistuneet vuodesta 2005. Monet asiantuntijat ovat todenneet mielenterveysongelmien liittyvän kapitalistiseen järjestelmään ja sen yksilöille asettamiin vaatimuksiin. Myös ilmastonmuutos aiheuttaa ahdistusta. Sosiaalinen media on kärjistänyt etenkin nuorten ongelmia. Meidän olisikin kyettävä tunnistamaan mielenterveysongelmien juurisyitä ja tekemään niille jotain.”
Haastattelu julkaistiin ensin maksumuurin takana 3.11.2022. Teksti avattiin kaikille lukijoille 14.11.2022. Haluatko sinäkin saada ensilukuoikeuden osaan Voiman verkkoartikkeleista? Tee Voimajengi-tilaus alk. 3€/kk.
