Lukuaika: 5 minuuttia

Fasismin häikäisevä kauneus – natsipropagandan vaikutus näkyy edelleen elokuvissa

Riefenstahl Olympian kuvauksissa. Kuva: Walter Frentz / Public domain

Voit kuunnella tämän artikkelin! Ääniraita löytyy myös Spotifystä ja muista äänentoistopalveluista.

Vajaa 20 vuotta kuolemansa jälkeen ohjaaja Leni Riefenstahlin nimi kummittelee edelleen kaikkialla missä kootaan listoja ”kaikkien aikojen merkittävimmistä naisohjaajista” tai ”parhaista naisten ohjaamista elokuvista”.

Natsipropagandistina tunnetuksi tulleen Riefenstahlin juhliminen nykyaikana on omanlaisensa moraalinen ongelma, ohjaajan merkityksen vähättely taas herättää kysymyksiä elokuvahistorian tuntemuksestamme.

Riefenstahlin maine perustuu pääosin kahteen, teknisesti innovatiiviseen dokumenttielokuvaan: Tahdon riemuvoitto (1935) ja Olympia (1938). Molemmat olivat tilaustöitä natsipuolueelle.

Tahdon riemuvoitto kertoo Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen vuoden 1934 puoluekokouksesta Nürnbergissa. Visuaalinen mielikuvamme natseista on muodostunut pitkälti tämän elokuvan pohjalta.

Leni Riefenstahl ei luonut kuvaa yksin. Propagandaministeri Joseph Goebbels ja arkkitehti Albert Speer vastasivat puoluepäivien mahtipontisista puitteista, jotka Riefenstahlin ohjaamana, käsikirjoittamana ja leikkaamana muuttuivat Tahdon riemuvoitoksi.

Lopputulos järkytti Goebbelsia voimallaan. Se, joka on nähnyt Führerin kasvot Tahdon riemuvoitossa, ei koskaan unohda niitä. Ne ovat hänen mielessään pitkin päivää ja vielä unissakin ja polttavat hiljaisen liekin tavoin kuvansa hänen sieluunsa.”

Elokuva on tämänkin päivän standardeilla poikkeuksellinen taidonnäyte. Se ja kolme vuotta myöhemmin julkaistu, Berliinin olympiakisoja kuvaava Olympia aiheuttaa nykykatsojalle omalaatuisen déjà vu -tuntemusten sarjan. Niin moni elokuvan kamera-ajoista, kuvakompositioista ja leikkausratkaisuista on tuttu myöhemmistä elokuvista.

Riefenstahlin väite, että Tahdon riemuvoitto olisi puhdas dokumentti, on tietenkin roskaa. Riefenstahl osallistui aktiivisesti puoluepäivien tapahtumapaikkojen suunnitteluun ja rakentamiseen, harjoitteli kohtauksia ja kuvasi jälkikäteen niitä myös uusiksi. Jo kuvausryhmän koko,  172 ihmistä, oli ennenkuulumaton dokumenttielokuvalle.

Riefenstahlin juhliminen nykyaikana on omanlaisensa moraalinen ongelma, ohjaajan merkityksen vähättely taas herättää kysymyksiä elokuvahistorian tuntemuksestamme.

Saksan hävittyä toisen maailmansodan Riefenstahl kiisti tienneensä mitään holokaustista. Hän kertoi olleensa niin keskittynyt taiteeseensa, että ulkopuolinen maailma häipyi taustalle. Riefenstahl, joka ei itse koskaan ollut natsipuolueen jäsen, vapautettiin lopulta todisteiden puutteessa. Loppuelämänsä Riefenstahl käytti maineensa puhdistamiseen ja onnistui siinä osittain. Hänen valokuvansa Afrikan heimokulttuureista keräsivät kehuja ja olivat myös kaupallinen menestys. 100-vuotiaana julkaistu elokuva merenalaisesta elämästä sai myös positiivista huomiota.

Riefenstahlin paluu sopi ajan trendeihin. Medialle hän oli kutkuttavan kammottavan menneisyytensä ohella the original girl boss, ensimmäinen merkittävä naisohjaaja miesten hallitsemalla alalla. Hän oli myös Mick Jaggerin ja Andy Warholin käsipuolessa poseeraava julkkis sekä ikinuoreksi faceliftattu eläkeläinen, joka lähti yksin Afrikkaan ja opiskeli 70-vuotiaana syvänmerensukeltajaksi.

Riefenstahlin oma elämä oli se tahdon riemuvoitto, joka sai toimittajat palaamaan uudelleen ja uudelleen tähän jo kertaalleen canceloituun naiseen. Menneisyys natsipropagandistina oli mainehaitta, mutta Riefenstahlin tarinan muut teemat, kuten sinnikkyys, työteliäisyys ja röyhkeys, olivat aineksia, joiden avulla Riefenstahlista leivottiin melkeinpä feministinen sankari.

Vaikka Riefensahlin taiteen vaarallisuus ei ole vuosien varrella kadonnut mihinkään – päin vastoin – ei ohjaajan merkityksen aliarvioiminen ole ratkaisu ongelmaan.

Kollaasi kahdesta kuvasta, kummassakin marssitaan järjestyksessä.
Ruutukaappaukset elokuvista Tahdonriemuvoitto ja Leijonakuningas.

Uudet standardit

Nykykatsojalle Riefenstahl on paljon tutumpi kuin tajuammekaan. Suoria lainauksia Tahdon riemuvoitosta löytyy lukuisista klassikoista kuten Tähtien sodasta, Taru sormusten herra –trilogiasta, Leijonakuninkaasta ja Game of Thronesista. Vaikka suurin osa Riefenstahl-viittauksista kuvaa pahan olemusta, ei esimerkiksi George Lucas liittänyt riefenstahlilaista kuvakerrontaa  pelkästään pimeään puoleen. Tähtien Sodan (1977) loppukohtaus on miljööltään suora kopio Tahdon riemuvoiton Luitpold-areenan paraatiestetiikasta. Kyseessä on vastarinnan palkintoseremonia, jossa Prinsessa Leia palkitsee Luke Skywalkerin ja Han Solon näiden urheudesta. Mahtipontinen kohtaus paljastaa kuinka propagandalla ei lopulta ole puolta tai puoluetta. Sillä voidaan myydä meille mitä tai ketä tahansa.

Riefenstahlilaista tyyliä löytyy myös lukemattomista musiikkivideoista Michael Jacksonista Rammsteiniin, mainoksista (erityisesti auto- ja hajuvesimainoksista) Herb Rittsin ja Helmut Newtonin tyylisistä muotikuvista, luksusmerkkien brosyyreistä ja kymmenistä supersankarielokuvista.

Kaksi kuvaa rinnakkain, kummassakin iso väkijoukko ja samantyylinen miljöö.
Ruutukaappaukset elokuvista Tahdon riemuvoitto ja Tähtien sota.

Oma lukunsa on urheilukuvaus. Olympia-elokuvaa varten kehiteltiin uusia tapoja ja teknisiä ratkaisuja seurata ja filmata liikettä maan päällä, veden alla ja ilmassa. Monet näistä tavoista jäivät pysyviksi standardeiksi urheilun kuvaamiselle.

Leni Riefenstahlin perintöä arvioidessa juututaan turhan usein analysoimaan Riefenstahlin natsiutta. Ikään kuin Riefenstahlin natsiuden määritteleminen ratkaisisi jollain tavoin tämän taiteen moraalisen ongelman ja siirtäisi sen turvallisesti lokeroon, jossa ohjaaja ei ole enää meidän vaan niiden joukoissa.

Riefenstahl oli pikemminkin ”hyödyllinen hölmö” ja opportunisti kuin vakaumuksellinen fasisti. Kunnianhimoisen nuoren ohjaajan ihanteet sattuivat kuitenkin täsmäämään monilta osin kansallissosialistien maailmankuvan kanssa.

Vuorikiipeilijänä ja tanssijana tunnetuksi tullutta Riefenstahlia kiehtoi atleettisuus, voima ja vitaalisuus. Kansallissosialistien hypermaskuliinisessa ihannemaailmassa ruumiinkulttuuri löytyi kaiken keskiöstä. Germaanisella mytologialla ja Ariosofian kaltaisilla okkultistisilla aatteilla oli myös osansa kolmannen valtakunnan visiossa. Tämä puhutteli Riefenstahlia, jolle myyttinen, sankarillinen (ja fiktiivinen) menneisyys oli ollut inspiraation lähde jo kauan ennen kuin hän oli kuullutkaan Hitleristä.

Riefenstahlin näkemys kauneudesta jonain hurmoksellisena, mystillisenä voimana, jota hänen täytyi palvella olikin sekä ohjaajan vakioselitys että linjassa natsi-ideologian hurmoshenkisyyden kanssa. Vuosikymmeniä myöhemmin Riefenstahl puolustautui vetoamalla kuinka arkipäiväinen tai realistinen ei yksinkertaisesti kiinnostanut häntä. ”Minua kiehtoo se, mikä on kaunista, vahvaa, tervettä, se mikä on elävää.”

Elämänkerrassaan Riefenstahl käyttää paljon sivuja sen kuvailemiseen kuinka suuren – ekstaattisen – vaikutuksen Hitler häneen teki. Ohjaaja kertoo myös, että Hitlerin tapaaminen oli hänen elämänsä suurin katastrofi ja katumuksen aihe.

Riefenstahlin ambivalenssin hyväksyminen on myös sen hyväksymistä, että me, suuri yleisö, olemme aiheen äärellä hämmentyneitä. Vihaamme natseja, mutta rakastamme fasistista estetiikkaa. Jos emme rakastaisi, miksi se muuten näkyisi joka puolella ympärillämme?

Kuvat: vasemmalla Leni Riefenstahl, oikealla muotikuvaaja Herb Ritts.

Ylivertaisuuden viehätys

Kirjailija ja aktivisti Susan Sontag julkaisi vuonna 1975 paljon lainatun esseensä Fascinating Fascism, jossa arvioi Riefenstahlin taiteen luonnetta Sudanissa kuvatun The Last of the Nuba -valokuvakirjan kautta. Sontag pohti tekstissään fasismin esteettista olemusta ja sen voimaa modernissa kuvastossa. Sontag huomioi, että vaikka kohde Riefenstahlin sodanjälkeisistä töissä oli vaihtunut täydellisestä arjalaisesta miehestä Nuba-heimon mustiin sotureihin, oli kuvaajan ote edelleen fasistinen. Riefenstahl tallensi yhä maailmaa vain kauneuden, voiman, ylivertaisuuden ja myyttisen kautta.

Sontag varoittaa esseessään kuinka propagandaelokuvista tuttu estetiikka oli muuttumassa silmissämme koko ajan normaalimmaksi. SS-uniformut ja muu fasistinen glamour oli suodattunut osaksi alakulttuurien koodistoa, joka näkyy esimerkiksi Tom Of Finlandin kuvissa, ja samaan aikaan alkanut kiehtoa ja kiihottaa myös valtavirtaa.

Sontag varoittaa esseessään kuinka propagandaelokuvista tuttu estetiikka oli muuttumassa silmissämme koko ajan normaalimmaksi.

Nykyviihteessä natseja löytyy Kuun pimeältä puolelta ja kaikkialta muualtakin. Mutta mörkönatsien lisäksi kulttuurimme hyödyntää fasistista estetiikkaa myös paljon hienovaraisemmin. Tämä on se kalteva pinta, josta Sontag ei ollut vuonna 1975 nähnyt vielä puoliakaan.

Alun perin marginaalisen joukon harrastaman kuntosaliharjoittelun suosio on räjähtänyt viime vuosikymmeninä. Samalla olemme tottuneet fitness-mainontaan ja siihen, kuinka lähellä se on fasismin esteettistä ihannetta. Tästä maailmasta on turha yrittää etsiä vanhoja, vammaisia tai lihavia vartaloita.

Voima 3/2022 on sodan ja rauhan teemanumero. Jos pidät lukemastasi, harkitsethan Voiman vuositilausta hintaan 39€.

Wellness-teollisuuden meille myymä ajatus terveydestä jonkinlaisena ”puhtaan” alkutilan ja modernin ”toksisuuden” välisenä taisteluna kuulostaa sekin tutulta. Wellness-kulttuurin juuret voi jäljittää 1800-luvun lopussa kukoistaneeseen saksalaiseen Lebensreform-liikkeeseen ja sen moniin rönsyihin. Liikkeen vaikutus ulottui 1900-luvulla Yhdysvaltoihin, sen kannattajien toimiessa linkkinä Euroopan raakaruoka-nudistien ja modernin hippiliikkeen välillä. Saksassa Lebensreform toimi kuitenkin kasvualustana monille ajatuksille, jotka adoptoitiin myöhemmin mukaan kansallissosialistien yli-ihmisoppiin.

Lebensreform-elämäntapaa juhlinut elokuva Wege zu Kraft und Schönheit (Tie voimaan ja kauneuteen) vuodelta 1925 oli myös Leni Riefenstahlin, nuoren tanssijattaren, ensiesiintyminen filmillä.

”Fasistinen taide ylistää alistumista, se kiittää järjettömyyttä, se romantisoi kuolemaa” kirjoitti Susan Sontag vuonna 1975, ja varoitti meitä tulevasta.

Donald Trumpin vaalikampanja vuonna 2020 muistutti oudolla tavalla Paul Verhoevenin elokuvaa jonkinlaisesta vaihtoehtoisesta fasistisesta tulevaisuudesta. Trump vetosi täysin avoimesti niihin samoihin tuntoihin, jotka saavat nuoret miehet ja naiset valtaansa Tahdon riemuvoiton joukkokohtauksissa.

Riefenstahlin tyyli elää koska se on niin koukuttavaa. Haluamme edelleen hurmaantua spektaakkelista. Katsomme fasismin peiliin, ja näemme ihmisen kuvattuna kauneuden, voiman ja ylivertaisuuden kautta. Haluamme tunnistaa kuvasta itsemme. Fasismin viekoittelevuus piileekin turhamaisuudessamme. Riefenstahlin työ kertoo meille, että mekin voimme olla sankareita.

Kommentoi Facebookissa