Teksti Jari Tamminen
Toimintaelokuva Iron Man 2 on viihdyttävä ja komea. Lisäksi se on fasistinen yli-ihmisfantasia, joka lainaa tohkeissaan Leni Riefenstahlin kuvia ja metsästää rekisteröimättömiä ihmisiä.
Ensi-iltaan tuleva Iron Man 2 -elokuva on menevää vauhtiviihdettä, mutta siitä puuttuu käsikirjoitus. Elokuva ei myöskään löydä mitään sanottavaa ja epäonnistuu siinä, missä sarjan ensimmäinen osa onnistui.
Iron Manin ensi vierailu valkokankaalla tarjosi nimittäin vauhdikkaan menon ja komeiden tehosteiden lisäksi hippusen yhteiskunnallista viestiä. Kansainvälisen asekaupan taipumus aiheuttaa tuhoa myös sivullisille tuotiin katsojien verkkokalvoille todella blingeissä käärepapereissa.
Juonen sijaan jatko-osassa on panostettu komeisiin erikoistehosteisiin sekä loppumattomaan henkilökavalkadiin ja jatko-osien petailuun. Paperinohuet hahmot patsastelevat teknologisten ihmeiden ja suurvaltasymbolien syleilyssä, eivätkä edes pätevät näyttelijät saa itselleen tilaa.
Robert Downey Jr. ja Mickey Rourke toki pursuavat karismaa ja omaavat juuri oikeaa uskottavuutta rooleihinsa. Downeyn taustalla on helppo olla vakuuttavasti alkoholismin partaalla huojuva kultapoika, eikä Rourkekaan ajaudu identiteettikriisiin päähän potkittuna altavastaajana. Kuitenkin elokuvasta jää käteen lähinnä voimaa ihannoiva ja lippua heiluttava kansallismielinen machismo.
Rautamies rymistelee valkokankaille komeana ja slikkinä.
Iron Man 2 olisi varmasti saanut natsien estetiikkaan paljon vaikuttaneen elokuvaohjaaja Leni Riefenstahlin ylpeäksi. Mekaniikan, uljaiden poseerausten sekä kansallismielisen hyperbolan yhdistelmä tihkuu fasistista estetiikkaan. Estetiikkaa, jonka Riefenstahl esitteli maailmalle vuonna 1935 merkkiteoksessaan Tahdon riemuvoitto.
Vuonna 1934 Nürnbergissä järjestettyä natsipuoluekokousta esittelevän propagandafilmin muotokieli on ujuttautunut Hollywoodin tuotoksiin vuosien mittaan vääjäämättömästi. Jopa George Lucas on siirtänyt Riefenstahlin kuvastoa sellaisenaan ensimmäisen Tähtien Sota -elokuvan loppukohtaukseen. Kuten natsien sotilastiedusteluorganisaatio siirtyi sodan jälkeen sellaisenaan Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton palvelukseen, siirtyi propaganda-asekin vihollisleirin käyttöön.
Katso kaikkien propagandaelokuvien äiti, Leni Riefenstahlin Tahdon riemuvoitto kokonaisuudessaan tästä. Englanninkieliset tekstit.
Kolmannen valtakunnan ihailema lipun heiluttaminen ja fantasioiminen yli-ihmisistä elävät voimakkaina Iron Man -elokuvissa ja -sarjakuvissa. Niiden teknologiauskovainen arvomaailma ja nanoteknologian avulla tehostetut ihmiset ei ole niin kaukana natsi-Saksan huipputeknisestä armeijasta ja nietzscheläisen übermenchin jalostamisesta.
Viime vuosina sarjakuvien sivuilla Iron Man ja hänen alter egonsa Tony Stark ovat rymistelleen kovaa vauhtia fasismia kohti. Stark on johtanut stasimaista S.H.I.E.L.D.-poliisiorganisaatiota, joka saisi sekä Stalinin että Hitlerin kuolaamaan himosta. Yhdysvaltojen terrorismin vastaisen sodan varjolla säädettyä Patriot Act -lakia ja kansalaisoikeuksien kapenemista peilaavat sarjakuvat ovat luontevasti siirtäneet Iron Manin fasismin sydämeen.
Siinä, missä todellisuudessa Yhdysvallat ovat ravanneet terroristiepäiltyjen perässä ympäri maailmaa ihmisoikeuksista välittämättä, on Iron Man kääntänyt katseensa rekisteröimättömiin sankareihin. Rinnastus juutalaisvainoihin ja -rekisteröinteihin ei lienee suorempi voisikaan olla. Rekisteröintiä vastustaville trikookavereille rakennettiin historiankirjoista tutut kulakit.
Kuin kaikuna muutaman vuoden jatkuneesta tarinasta Arizonan kuvernööri allekirjoitti hiljattain voimaan lain, ”jonka varjolla arizonalaispoliisit voivat pysäyttää kenet tahansa jota epäilevät laittomaksi siirtolaiseksi, vaatia todistetta oleskeluluvasta tai kansalaisuudesta ja näiden puuttuessa heivata epäillyn putkaan.” Land of the Free, indeed.
Aikaisemmin pelkästään teknologiseen ylivoimaan luottanut asekauppias-playboy Tony Stark muuttui vuoden 2006 Extremis-minisarjassa nanoteknologian vauhdittamana yli-ihmiseksi, jollaisesta herrenvolk ainoastaan unelmoi. Se, että jenkkiläinen populaarikulttuuri esittää rodunjalostuksen perään kuolaavien eugeniikkojen päiväunia on toki itsessään kiinnostavaa. Samoin kiinnostavia ovat yleiset arvostukset Schwarzeneggerin ja Stallonen idoleikseen kohottamassa kulttuurissa.
Siinä, missä esimerkiksi Paul Verhoevenin elokuvat RoboCop ja Starship Troopers kommentoivat fasismia kriittisesti – absurdien ylilyöntien ja parodian kautta – Iron Man 2 ei yllä kriittisyyteen saakka. Se epäonnistuu pahasti sarjakuvan teemojen siirtämisessä valkokankaalle.
Se, että elokuvan tekijät tuskin ovat hulmuavia hakaristilippuja mielessään pitäneet elokuvaa tehdessään ei poista sitä tosiasiaa, että fasismin aave huhuilee nurkissa.
Jon Favreau: Iron Man 2. Ensi-ilta 5.5.
