Virolaisen katutaiteen historia on kuta kuinkin sama kuin suomalaisenkin. Graffiti saapui kuvioihin 1990-luvun alkupuoliskolla, ja hiljalleen kaupungit alkoivat vastustaa sitä nollatoleranssipolitiikalla.
Tartossa toimittiin toisin. Pienessä kaupungissa oli vain vähän graffiteja, eikä kaupunki ryhtynyt suurempiin vastatoimiin niin kuin Tallinnassa. Tämä antoi Tarton katutaiteelle mahdollisuuden kehittyä aivan omaksi ilmiökseen Pohjois-Euroopan kaupunkien joukossa.
Vuosien 2006–2007 tienoilla kaupungin seinillä alkoi näkyä paljon julisteita, tarroja ja sapluunoita, eli stencileitä.
Sirla, katutaiteilija ja aktivisti, ymmärsi, että jotain on tapahtumassa. Stencilit viehättivät häntä, sillä ne toivat jotain uutta ja yllättävää katukuvaan muuttaen ohikulkijan käsitystä julkisesta tilasta ylipäänsä.
Näihin aikoihin Tartossa ei ollut monia katutaiteilijoita. Sirla maalasi ystäviensä kanssa, mutta kaveriporukka ei tuntenut muiden kaupunkien, kuten Pärnun ja Tallinnan, artisteja. He halusivat tietää ketkä ovat teosten takana ja järjestivät Viron katutaideskenen ensimmäisen tapaamisen. Sen synnyttämästä energiasta kasvoi Stencibility-festivaali.
Vaikka Stencibilityn perimmäinen tarkoitus edelleen on toimia katutaiteilijoiden kohtaamispaikkana, sillä on myös vahva aatteellinen vakaumus. Viiden kohdan Street Art Manifesto painottaa katutaiteilijan vastuuta ja vapautta julkisen tilan käytössä. Viimeisessä kohdassa tulee esiin Stencibilityn perimmäinen sanoma: katutaiteen laittomuus.
Festivaali ei nimittäin tue katutaiteen laillistamista, päinvastoin. Se tukee laitonta katutaidetta.
”Kun käyn Helsingissä, suurin osa muraaleista esittää kukkasia ja perhosia”
”Haluamme, että artistit ovat vapaita luomaan katutaidetta, eikä meistä katutaiteen tule olla laillista. Emme halua tehdä suuria muraaleja, joiden luonnokset pitää hyväksyttää jossakin. Päämäärämme on vapauden säilyttäminen”, toteaa Sirla.
Hän erottelee tiukasti street artin, graffitin ja muralismin toisistaan, sillä ne ovat katutaiteen eri suuntauksia. Jokainen suuntaus kaunistaa julkista tilaa jollain tapaa, mutta laillinen katutaide on vain mitäänsanomattomampaa.
”Kun käyn Helsingissä, suurin osa muraaleista esittää kukkasia ja perhosia”, Sirla nauraa. ”Sisältö pehmenee mitä enemmän yhteistyökumppaneita on mukana. Näin ei välttämättä käy jokaisessa projektissa, mutta tilastollisesti tätä tapahtuu. Kymmenen vuotta sitten juttelin kaupungin arkkitehdin kanssa laittoman muraalin maalaamisesta. Hän sanoi, että ihmiset alkaisivat esittää kysymyksiä. Mielestäni taiteen tulee esittää kysymyksiä. Se on taiteen tarkoitus. Ehkä kaupunginvaltuusto ei halua muraaleja, jotka esittävät kysymyksiä. Vaikka tarkoitus on tehdä piirustuksia, jotka kaunistavat kaupunkia, useimmiten ne kadottavat viestinsä”.
Festivaaleille osallistunut taiteilija, tutkija ja opettaja, Javier Abarca on kirjoittanut muraalien ongelmista. Siinä missä pienikokoinen katutaide elää ja kehittyy ympäristönsä mukana, kokonsa takia muraalin elinkaari on pitkä, 5–10 vuotta, toisin kuin katutaiteen, joka saattaa kadota tai muokkautua päivässäkin. Julkisen tilan käyttäjän on sopeuduttava jättimäiseen teokseen, kun pienempää teosta kuka tahansa pystyisi muokkaamaan. Näin muraalista syntyy yksipuolinen, pakotettu monologi, johon ei pysty vastaamaan.
Muraaleissa piilee myös sosioekonominen ongelma. Menneisyydessä nollatoleranssipoliitiikan ja rikkinäisten ikkunoiden -teorian vallitessa katutaiteen koettiin häiritsevän kaupallista kaupunkitilaa. Nykyään katutaide on kaupallistettu ja talon kylkeen maalattuna se saattaa nostaa kiinteistön arvoa.
Maailmalta löytyy esimerkkejä, joissa katutaidetta, eritoten muraaleja, käytetään kasvonkohotuksena jollekin kaupunginosalle.
Hazal Türken tutki pro gradussaan julkisrahoitteisen Mural Istanbul Street Art Festivalin vaikutusta Yeldeğirmeni-naapuruston gentrifikaatiokehitykseen. Päätelmä oli synkkä. Festivaalia käytettiin työkaluna ehostamaan ongelmallisen kaupunginosan julkisuuskuvaa, toivoen alueen arvon nousua, kunhan naapurusto näyttäytyisi kulttuuri- ja taidekeskuksena.
Suomikin vietti 2010-luvulla omaa kaupallista muraalibuumiaan. Katukuvaan ilmestyi muun muassa Pauligin ja Tikkurilan sponsoroimia muraaleja ja niistä on ajan saatossa tullut kaupunkisuunnittelun arkea.
Tutkimusta katutaiteen vaikutuksesta gentrifikaatioon ei ole vielä paljon. Täysin ei tiedetä kuinka suuri osuus juuri katutaiteella tai katutaidefestivaaleilla on alueiden arvon nousuun. Selvää kuitenkin on, että kaupungit hyötyvät katutaiteesta enemmän kuin artistit, jotka tuskin maalaavat ennakkoon hyväksyttyjä muraaleja, palkan ja näkyvyyden lisäksi gentrifikaatiota kiihdyttääkseen.
Sirlaakin on huolestuttanut Tarton kaupungin yltiömyönteinen suhtautuminen Stencibilityyn. Hän haastatteli pro gradu -tutkielmaansa varten monia festivaalijärjestäjiä eri maista.
Liettualainen järjestäjä, Goda Ské, tunnusti hänelle, että paikallinen muraaleihin keskittyvä katutaidefestivaali oli vahvasti vaikuttanut kaupungin katutaiteilijoiden aktiivisuuteen. Skén mukaan silloin kun taiteilijoilla on mahdollisuus maalata isoja, laillisia muraaleja, he käyttävät kaiken aikansa ja energiansa niihin, jättäen aukon pienempään, laittomaan katutaiteeseen.
Näistä syistä Stencibility-festivaali edistää laitonta katutaidetta ja tukee taiteilijan luovaa vapautta. Se ei tee kompromisseja sisältönsä kanssa.
Vaikka Stencibilityn teokset, myös muraalit, maalataan laillisesti, tämä tapahtuu tekijöiden ehdoilla. Paikalliset lahjoittavat seiniä ja rakennuksia teosten valkokankaiksi artisteille, mutta heillä ei ole oikeutta puuttua teosten sisältöön. Festivaali ei myöskään kuratoi teoksia muuten kuin valitsemalla ohjelmistoon kutsuttavat artistit. Linjaus heijastaa manifestissa mainittavaa luottamusta ja omatunnon kuuntelua laittoman katutaiteen tekemisessä.
Tarton katutaidekulttuuri on uniikki vastalause katutaiteen kaupallistamista vastaan maailmassa, jossa useimmat jäävät vain ihailemaan värejä.
Stencibility järjestetään kesäisin Tartossa. Teoksia voi ihailla kaupungissa ympäri vuoden.
