Rakastuin Megg, Mogg & Pöllö -sarjakuvaan lopullisesti seuraavan kohtauksen myötä: Megg ja Mogg ovat törmänneet juuri kaupassa tyttöön nimeltä Meskaliini.

Megg: Hitto mikä horo!

Mogg: Meskaliini on aika siisti nimi.

Megg: …

Mogg: Kunpa minun nimeni olisi Meskaliini.

Megg: Kunpa minun nimeni olisi ”Haista Vittu”.

Megg, Mogg & Pöllö kertoo noidasta nimeltä Megg, tämän poikaystävästä Mogg-kissasta ja heidän kämppis-kamustaan Pöllöstä. Isossa roolissa on myös kolmikon kaveri, maaninen Ihmissusi-Jones, sekä transsukupuolinen Limppi (Booger), joka on jonkinlainen laguunin hirviö tai ”mörkö” (engl. ”boogeyman”).

29-vuotias Megg on jumittunut huonoon parisuhteeseen ja toksiseen kaveriporukkaan. Hän pakenee elämäänsä ja depressiota jatkuvaan pilvenpoltteluun ja ryyppäämiseen. Sekoilu tutussa jengissä ei tunnu kuitenkaan enää samalta kuin 16-kesäisenä. Poikaystävä Moggista ei ole paljon apua: hän on yhä ylimielinen laiska teini, vaikka täyttää kohta 30. Pöllö on porukan muita marginaalisesti funktionaalisempi ja kunnollisempi kaveri, jonka järkevyys vain alleviivaa muun kaveriporukan järjettömyyttä. Pöllön vastakohta on kaaosta ympärilleen kylvävä Ihmissusi-Jones: täysin hedonistinen, vaarallisen impulsiivinen ja tunteellinenkin mies, joka ottaa ihmissuden muodon ollessaan aineissa, eli käytännössä aina.

Sarja seuraa kavereiden elämää: päämäärätöntä ajelehtimista, pössyttelyä olkkarin sohvalla ja satunnaisia seikkailuja ulkomaailmassa.

Päämääränä selviytyminen

Pintapuolisesti Megg, Mogg & Pöllö on sarjakuvan muotoon sovitettu tilannekomedia, sitcom, ja se on suuri osa sarjan viehätystä. Lukija alkaa seurata kolmikon edesottamuksia, keskinäistä kemiaa ja koomista sekoilua  – ja viihtyy näiden rinnakkaistodellisuuden Frendien parissa. Sarjakuvan todellinen nerous alkaa avautua vasta kun tarina syvenee, ja lukijalla on mahdollisuus tutustua paremmin Simon Hanselmannin (s. 1981) luomaan maailmaan ja hahmojen väliseen dynamiikkaan.

Fantasianomaisesta asetelmastaan huolimatta Megg, Mogg & Pöllö on yksi tarkkanäköisimmistä ja realistisimmista fiktiivisistä kuvauksista, joita olen lukenut syrjäytymisestä. Kaiken koomisuuden alla sarjan henkilöt yrittävät vain selviytyä: depressiosta, huumeidenkäytöstä, köyhyydestä, päämäärättömyydestä – ja toisistaan.

Sarjan päähenkilöt ovat monella tapaa viallisia: kuin dysfunktionaalinen perhe, joka on sattumalta ajautunut yhteen. Lukija ei silti voi olla kannustamatta näitä antisankareita, kun asiat ovat menossa miljoonannen kerran pieleen. Palkintoa tsemppauksesta on turha kuitenkaan odottaa. Kasvutarinan sijaan Megg, Mogg & Pöllö tarjoilee melkeinpä painajaismaisesti samaa kehää junnaavia tilanteita, masentavaa narkkaritodellisuutta eri variaatioina. Lopussa kukaan ei tunnu koskaan oppineen mitään, ja kaikki jatkuu samanlaisena tai hieman uuvuttavampana.

Sarjan päähenkilöt ovat monella tapaa viallisia: kuin dysfunktionaalinen perhe, joka on sattumalta ajautunut yhteen.

Taustalla lapsuuskokemukset

Törmäsin Megg, Mogg & Pöllö -sarjakuvaan ensimmäisen kerran Vice-lehdessä 2010-luvun alkupuolella. Päällisin puolin sarjakuva tuntui istuvan hyvin lehden edgelord-linjaan kaikessa nihilistisyydessään ja huumemyönteisyydessään. Pöhköllä tavalla Megg, Mogg & Pöllö tiivisti jotain ajasta; fiiliksen nu-rave-bileiden pitkäksi venähtäneiltä jatkoilta, jotka alkavat lipua riehakkaan hauskasta downareihin ja lamaannukseen.

Hanselmann ei ole erityisesti suitsuttanut Vice-aikaansa, ja jälkikäteen on helppo ymmärtää miksi. Vaikka lehti takasi valtavan näkyvyyden, elämästä marginaalissa lukivat läppänä hyväosaiset nuoret miehet latte kädessä matkalla fujitsu-treeneihin tai töihin paikalliseen design think tankiin. Hanselmannille itselleen päähenkilönelikon maailma oli kuitenkin todellinen.

Australian Tasmaniassa syntyneen ja kasvaneen Hanselmannin työt heijastelevat monella tapaa tämän omaa epätyypillistä kasvutarinaa. Hanselmannin isä oli moottoripyöräkerholainen, joka jätti perheensä Simonin ollessa vauva, ja äiti huumeita käyttävä baarityöntekijä. Kotikaupunkiaan Launcestonia Hanselmann on kutsunut ”super rasistiseksi, super valkoiseksi, super homofobiseksi paskaläveksi maailman pohjalla”. Kaiken kaikkiaan Hanselmann on kuvaillut lapsuutensa elinpiiriä haastatteluissa varsin lohduttomasti; kenelläkään ei ollut töitä, kaikki elivät sosiaalituilla, ja kaikki olivat joko alkoholisoituneita ja/tai huumekoukussa.

Sarjakuvista, televisiosta, piirtämisestä ja myöhemmin pakkomielteisestä työskentelystä tuli Hanselmannille keino paeta ikävystymistä ja olosuhteiden ankeutta. Piirtäminen oli ideaali taidemuoto varattoman yksinhuoltajan lapselle; ei tarvittu kameraa, soittimia tai muita kalliita välineitä, vain paperia ja kynä.

Hanselmannin nuoruuden kokemukset, oma sukupuoli-identiteetti (hän halusi olla tyttö), äidin huumeidenkäyttö ja kaveripiirin keskinäiset suhteet ovat myöhemmin sekoittuneet osaksi myös Megg, Mogg & Pöllön maailmaa.

Yhtä paljon sarjakuvaan on vaikuttanut Hanselmannin rakkaus amerikkalaiseen televisioon, erityisesti sitcom-sarjoihin. Sarjakuvissaan hän huomasi etsivänsä samaa muotokieltä ja poljentoa kuin 22 minuuttin tiukasti rakennetuissa tilannekomedioissa. Sillä erotuksella, että Seinfeldissa tai Frasierissa ei kukaan koskaan saanut potkuja anustapin sovittelusta taukohuoneessa ensimmäisenä työpäivänä.

Elämä ei muutu paremmaksi

Meggin, Moggin, Pöllön ja Ihmissusi-Jonesin hahmot ovat arkkityyppejä – heistä on helppo löytää palasia ystävistä tai itsestään. Hahmot syvenevät Hanselmannin tuodessa tarinaan hallitusti historiaa takautumien avulla. Jollain tavalla kaveruksiin tutustuminen on tuntunut melkeinpä oikealta ystävystymiseltä. Alun kuherruskuukausi ja keveys väistyvät tarinan edetessä, ja alta paljastuu myös masentavampaa inhimillisyyttä. Piirteitä, joita ei mielellään toisessa näkisi.

Hanselmannin kipuilu oman, nyt 65-vuotiaan addiktiäitinsä taloudellisena tukena ja ”mahdollistajana” antaa sarjaan oman lohduttoman perspektiivinsä; elämä ei välttämättä muutu paremmaksi. ”Vihaan söpöä taidetta. Pidän sitä epärehellisenä: keinotekoisena, etuoikeutettuna rakennelmana. Elämä ei ole mukavaa. Olemassaolo on surullista ja julmaa” Hanselmann totesi The Guardianin haastattelussa vuonna 2016.

Toisaalta teemat jotka yleensä esitetään vain ratkaistavina haasteina – syrjäytyminen, huumeet, mielenterveysongelmat – ovat Meggille, Moggille ja Pöllölle vain neutraali miljöö, jossa he liikkuvat. Myös seksuaalinen ja sukupuolinen moninaisuus ovat jatkuvasti läsnä sellaisella luontevuudella, että asiasta iloitseminenkin tuntuu vaivaannuttavan setämäiseltä.

Tabut reippaasti kurkusta alas

Päähenkilöiden seksuaali-identiteetit ovat monella tapaa liukuvia, ja niiden kategorisointi tuntuu turhalta. Ihmissusi-Jonesin aggressiivinen ”minkä tahansa nussiminen” vapauttaa myös sarjan muut hahmot toimimaan ilman selittelyjä.

Erilaisten eritteiden jatkuva roiske ja kaikenkaikkinen reiän revittely antavat uudenlaista painoa termille seksipositiivisuus. Hansellman ikään kuin tunkee tabut kurkusta alas sellaisella tarmolla, että luulisi tiukkapipoisimmankin lukijan lopulta rentoutuvan asian äärellä.

Taiteilijan äärimmäinen rehellisyys hahmojensa parissa mahdollistaa tarinan notkean liikkumisen slapstickin ja paatoksen välimaastossa. Hansellmann ei lupaa meille onnellista loppua, mutta hän tietää, että onnettomillekin lopuille voi nauraa.

Ja vaikka Megg, Mogg & Pöllön maailmassa toivo on ainoa huume johon ei kannata jäädä koukkuun, virtaa jossain sarjan sameassa pohjamudassa silti voimakas empatia ihmiseen – ja ystävyys.

Hansellmann ei lupaa meille onnellista loppua, mutta hän tietää, että onnettomillekin lopuille voi nauraa.

Simon Hanselmann: Megg, Mogg ja Pöllö
Kumiorava 2015, 360 s.