Lukuaika: 3 minuuttia

Näyttelijä Jonnakaisa Riston mukaan sankaritarinoita on taiteessa liikaa – ”Kaipaan virheellisyyttä ja haluan nähdä ihmisiä, joilla ei välttämättä mene hyvin”

Vaurioväkeä. Kuvassa Jonnakaisa Risto ja hänen rakentamansa nuket Tarja ja Jukka. Tämä ensemble on nähtävissä syksyllä 2022 ensi-iiltaan tulevassa Vaurioteatterin esityksessä KORHONEN.

Minä, Askartelija -näytelmän päätapahtumapaikka on aaltopeltihalli, josta suuren osan vie romuinen Urho Kekkosen kuvalla koristeltu lentokone. Esityksen alussa siellä järjestetään askarteluleiri, jonka osallistujat ovat kirjava galleria mielenterveytensä ja oman elämänhallintansa kanssa kipuilevista henkilöistä.

Tragikoomisen näytelmän hahmoista yksi kärsii työaddiktiosta ja alkoholismista, toinen työuupumuksesta, kolmas parisuhdeongelmista ja läheisriippuvuudesta, neljäs paniikkihäiriöistä ja itsetuhoisuudesta ja viides ammatillisesta kriisistä. Tätä joukkoa täydentää Alex, joka on yhdistelmä metallibändin bändäriä ja lentokonehallissa majailevaa papukaijaa, joka ei elämässään ole löytänyt omaa ääntään kaiken myötäilyn ja muiden matkimisen keskellä.

”Niin, Alexhan on ainoa ei-ihminen porukassa”, naurahtaa hahmoa esittävä Jonnakaisa Risto. Hän kertoo valmistautuneensa rooliin katsomalla videoilta siitä, miten kakadut reagoivat ympäristöönsä.

”En silti näyttele siinä niinkään lintua, vaan ihmistä. Ajattelen, että Alex on kuin teini, jota ottaa päähän olla alistettuna. Häntä kuumottaa koko näytelmän ajan ensimmäinen oma tulossa oleva esiintymiskeikkansa.”

Roolihahmon voi halutessaan tulkita myös vertauskuvana siitä, miten kaikkien omaksuttujen persoonien keskellä näyttelijän oma persoona alkaa kadota tai tuntua näytellyltä. Risto ei kuitenkaan tunnista tätä omalta kohdaltaan.

”Tietysti sitä huomaa arjessaan tekevänsä koko ajan havaintoja ympäristöstään, mutta enemmän kuin muiden matkimisesta roolityössä minusta kyse on siitä, miten muokkaa materiaalia oman itsensä kautta. Rankinta minulle on aina aluksi ylittää häpeän tunne, jotta kehtaa avata itsensä ja asettautua alttiiksi muiden katseiden alle. Sitten kun vauhtiin pääsee, sitä koittaa unohtaa itsensä ja ajatella sen luomansa hahmon aivoilla.”

Näyttelijän työssä psyykkisesti kuormittavinta ei hänen mukaansa olekaan samaistuminen huonovointisiin tai rujoihin hahmoihin, vaan ammattiin liittyvät muut tekijät.

 ”Esimerkiksi kun Pala sydämestä –televisiosarjassa esitin itseni ikäistä huumeriippuvaista naista kyllä siinä kävi sekin mielessä, että jossain eri olosuhteissa siinä voisin olla minä itse. Silti näyttelijän työssä ahdistuneisiin hahmoihin samaistumista paljon raskaampaa on jatkuva kiire deadlineaikataulujen kanssa. Samaan aikaan freelancerilla on koko ajan menossa rahanhakua ja omien prosessien muuta järjestelyä, ja jostain pitäisi vielä löytyä sitä tyhjää aikaa, jota luovuus aina vaatii.”

”Näyttelijän työssä ahdistuneisiin hahmoihin samaistumista paljon raskaampaa on jatkuva kiire deadlineaikataulujen kanssa.”

Monitaitoinen teatterin tekijä

Jonnakaisa Risto aloitti huilun soittamisen kahdeksanvuotiaana  ja haaveili peruskoulussa kuvataiteilijan ammatista. Teatterin pariin hän päätyi, kun Kuopiossa ysiluokkalaisille tarjottiin mahdollisuus päästä ilmaiseksi Kuopion kaupunginteatteriin.

 ”Sen vapaakortin avulla katsoin kaikki siellä silloin esitetyt näytelmät moneen kertaan. Lukiolaisena menin Kuopion ylioppilasteatteriin. Kun muutin Helsinkiin, tein proggikset Kellariteatteriin ja Metropolitan Teatteriin, ja sitä kautta päädyin Lahden kansanopistoon ja lopulta Teatterikorkeakouluun”, hän muistelee.

Monitaiteileva näyttelijä on erikoistunut musiikkiteatteriin ja nukketeatteriin. Jälkimmäiseen opetusta on pitänyt hakea opistoista ja ulkomailta. Näiden valintojen seurauksena on syntynyt myös oma teatteriryhmä, Vaurioteatteri.

 ”Koen tuotteistetun musikaalimaailman itselleni vieraana, koska siellä uuden luominen jää usein tarkkojen ohjeistusten varjoon. Vaurioteatterin perustimme vuonna 2018 Henna Sormusen kanssa. Teemme monitaiteellista, musiikkiteatterin keinoja hyödyntävää groteskia nukketeatteria, jota leimaa härski, mutta laadukas kotikutoisuus”, kuvailee Risto.

”Rakastan sitä, että voin muovata hahmot alusta alkaen. Siinä teatteri yhdistyy kädentaitoihin ja kuvataiteeseen.”

Vaurioteatteri valmistelee seuraavaa esitystään ensi heinäkuussa järjestettäville Kajaanin Runoviikoille. Siinä tutkitaan runonlausumiseen liittyvää ei-kielellistä ilmaisua. Syksyllä ensi-iltaan on tulossa myös Miko Kivisen ohjaama aikuisille suunnattu nykynukketeatteriestys Korhonen.

mainos

 ”Sen nuket, kanssanäyttelijäni, rakennan itse, ja niiden estetiikassa pyrin välttämään kaikkea siloiteltua ja kaunistelevaa. Rakastan sitä, että voin muovata hahmot alusta alkaen. Siinä teatteri yhdistyy kädentaitoihin ja kuvataiteeseen.”

Virus paljasti yhteiskunnallisuuden

Teatterialaa ja etenkin sen vapaita toimijoita korona-aika on kohdellut kaltoin.

”No todella vittumaistahan se on ollut. Siis kun peruuntuu töitä, ja koko ajan niskassa on epävarmuus siitä, että tuleeko valmisteilla oleva teos koskaan ensi-iltaan. Sitten sitä vielä ehti vähän katkeroitua siitä, miten kulttuuria on kohdeltu päätöksenteossa – siis että tätäkö tämä arvostus omaa työtä kohtaan oikein on?”, huokaa Risto.

Jos pidät lukemastasi, harkitsethan Voiman vuositilausta hintaan 39€. Jokainen tilaus tukee moniäänisen journalismin tuottamista jatkossakin.

”Tätä ammattia täytyy rakastaa, että sitä jaksaa tällaisissakin oloissa tehdä päivästä toiseen. Ajattelin, että jatkan vain niin kauan kuin jaksan innostua siitä leikkimisestä, mikä tämän työn tekemiseen liittyy. Lopetan sitten, kun itse näytteleminen menee pakkopullaksi.”

Koronarajoitusten väistyminen on hänen mukaansa herättänyt uudella tavalla teatterin olemuksen henkiin.

 ”Teatterissa kaikki vaikuttaa kaikkeen ja maailman meno siihen, mitä näyttämöille päätyy. Teatteriin kuuluu asioiden kokeminen yhdessä. Nyt kun katsomot saa taas ottaa täyteen, se palauttaa mieleen, että tällaistahan tämä oikeasti onkin. Se on liikuttavaa.”

Ristolle kaikki taide on yhteiskunnallista.

 ”Aivan erityisesti se on sitä silloin, kun sen tekijät yrittävät, ettei se olisi”, hän hymähtää.

 ”Minusta yhteen tuleminen on jo itsessään yhteiskunnallista. On myös aina valinta millaisia ihmisiä ryhdyn näyttelemään. Sankaritarinoita kiiltokuvamaisista ihmisistä on liikaa. Sen sijaan kaipaan virheellisyyttä ja haluan nähdä ihmisiä, joilla ei välttämättä mene hyvin.”

 Taiteen tekemiselle ei silti tarvita poliittista ohjelmaa.

”En halua paasata mitään, mutta koen olevani vastuussa siitä maailmankuvasta, joka taiteeni kautta piirtyy. Haluan, että se kuva on armollinen. Ympärillämme on tarpeeksi joka suunnalta tulevia paineita.”

Leea Klemola & Rosa-Maria Perä: Minä, Askartelija.
Lue arvio Voiman nettisivuilta. Esitykset  Q-teatterissa 17.12. asti.

Kommentoi Facebookissa