Lukuaika: 2 minuuttia

Manipulaatiosta ja ihmissuhteiden valtapelistä kertova Aavesonaatti istuu hyvin tämän ajan ahdistukseen

Näyttämökuvaa hallitsee omituinen verhottu rakennelma. Esityksen kuluessa peitteen alta paljastuu mustaksi maalattu karuselli. Sen hevoset yhdessä näytelmän ihmishahmojen kanssa tuovat mieleen ilmestyskirjan tuhoa kylvävät ratsukot. Kokonaisuus huokuu myös viitteitä 1920-luvun kabareesta sekä sellaisista kauhu- ja rikoselokuvien klassikoista kuin Robert Wienen Tri Caligarin kabinetti (1920) tai Fritz Langin Tri Mabuse – ihmispeto (1933).

Kyseessä on Laura Jäntin Espoon Kaupunginteatteriin ohjaama sovitus August Strindbergin Aavesonaatista (1907), jonka ennakkonäytös esitettiin helmikuun alussa pienelle toimittajayleisölle.

Aavesonaatti on monitasoisen vertauskuvallinen ja ihmiskuvaltaan jokseenkin lohduton näytelmä. Se kertoo manipulaatioista, valtapelistä ja naamioiden putoamisesta. Ikivanha porvari Hummel kohtaa kadulla nuoren ylioppilas Arkenholtzin ja houkuttelee hänet soluttautumaan läheisessä talossa asuvan everstin perheeseen. Arkenholtz huomaa pian ajautuvansa omituiseen kieroutuneiden ihmisuhteiden ja luokka-asetelmien sekamelskaan.

Synkkä ja vaikeasti lähestyttävä Aavesonaatti kuuluu Strindbergin harvemmin esillä oleviin näytelmiin. Silti sen teemat tuntuvat istuvan yllättävänkin tuoreella tavalla tämän ajan kovenevan työelämän, pirstaloituvien perhesiteiden, mieliä muokkaavan somen ja koronan synkentämän tulevaisuuskuvan ilmapiiriin.

”Esityksen valmistelu aloitettiin tietenkin jo ennen kuin koko koronasta oli tietoa, mutta kyllähän se käsittelee sellaisia ihmiselämän isoja paradokseja, jotka osuvat suoraan tähänkin aikaan”, myöntää ohjaaja Jäntti ennen esitystä järjestetyssä tiedotustilaisuudessa.

 

71-vuotias Jäntti tunnetaan pienten teatteriryhmien ja taiteellisen monimuotoisuuden puolestapuhujana. Hän toimi Lilla Teaternin johtajana ennen sen sulauttamista Helsingin kaupunginteatteriin vuonna 2004. Hän on myös ohjannut paljon esimerkiksi Kom-teatteriin ja kaupunginteattereihin eri puolilla maata. Kansallisteatterissa hänen ohjauksistaan on viime vuosina nähty Pirkko Saision näytelmät Slava! (2015), Koivu ja tähti (2017) ja Musta Saara (2018).

”Meillä piti olla nyt ensi-ilta, mutta kun olosuhteet ovat mitä ovat, emme tiedä onko se edes maaliskuussa. Harjoittelun aikana tällaisia asioita ei mieti koko ajan, mutta tietenkin kaikki kokemukset muokkaavat teosta. Kuten sekin, että esityksen valmisteluun normaalisti kuuluva laajempi vuorovaikutus puuttuu melkein kokonaan”, Jäntti huokaa.

Nyt nähtävässä sovituksessa korostuu visualisoinnin (Milja Salovaara) ja valosuunnittelun (Joonas Tikkanen) ohella se, että vain kolme näyttelijää (Siri Hamari, Janne Marja-aho ja Ana-Yrsa Falenius) alun perin 14 roolihahmolle kirjoitetun näytelmän.

Ennakkonäytöksen perusteella sovituksen suurin haaste onkin, miten jo alkutekstissä hyvin vaikeasti avautuvien hahmojen ja heidän unimaisten näkyjensä ja mutkikkaiden keskinäisten jännitteidensä välittyminen onnistuu jatkuvien roolivaihtojen keskellä. Tässä katsojaa auttaa, jos hän tuntee näytelmän entuudestaan.

Näytelmän draamallisen kirkastumisen kannalta ratkaisevaa on, miten ukko Hummelin (Hamari) ja ylioppilas Arkenholtzin (Marja-aho) sekä Arkenholtzin ja everstin perheen tyttären (Falenius) välisissä kohtaamisissa näyttelijöiden dynamiikat löytävät kohdalleen.

Ennakkoesityksissä meitä toimittajia oli kahdeksan. Revontulihallin katsomossa, johon mahtuu jopa 400 katsojaa.

Ennen esitystä kuultiin myös teatterinjohtaja Erik Söderblomin manifestoiva puhe siitä, miten kulttuurikenttä näyttää jääneen koronarajoitusten panttivangiksi.

”Korona on yhteinen asia, eikä kenenkään tässä tilanteessa kannata heittäytyä hankalaksi ollakseen vain hankala. Kulttuurikenttä kuitenkin toimi koko syyskauden hyvin vastuullisesti ja esimerkiksi teattereita pyöritettiin vajailla saleilla ja turvaväleillä. Nyt ollaan kafkamaisessa tilanteessa, kun edes omat järjestömme eivät pysty välittämään tietoa siitä, kuka sääntöjä milloinkin tekee ja millä perusteella.”

Söderblomin mukaan olisi erityisen tärkeää parantaa tiedonkulkua ja ottaa kulttuuritoimijoita mukaan päätöksenteon valmisteluun. Toisaalta, jos halutaan pitää laitosteatterit ja etenkin huonommassa tuulensuojassa oleva vapaa kenttä hengissä, on pakko järjestää aina vain uusia koronatukien kierroksia.

Aavesonaatin ennakkoesityksissä meitä toimittajia oli kahdeksan. Revontulihallin katsomossa, johon mahtuu jopa 400 katsojaa, turvavälit olivat vähintään kymmenmetrisiä. On helppo yhtyä teatterijohtajan vetoomukseen koronatoimien suhteellisuuden tarkistamisesta.

”Samaan aikaan baarit, punttisalit ja muut ilman julkista rahaa toimivat tahot voivat jatkaa toimintaansa. Emme halua tuottaa ongelmia muille aloille, vaan saada järkeä siihen, miten taide- ja kulttuurialaa kohdellaan”, huokaa Söderblom.

”Näin neljännen teollisen vallankumouksen aikaan pitäisi olla selvää, ettei kulttuuri enää ole mikään koriste tai kirsikka kakun päällä. Koko tapahtuma-ala työllistää 200 000 ihmistä, ja sen taloudellinen merkitys on ohittamaton. Samalla taide on elimellinen osa sitä yhteisöllisyyttä, jota ilman ei tällaisista kriiseistä selvitä.”

Kommentoi Facebookissa