”Lain edessä ihmiset ovat yhdenvertaisia. Kunniansuoja on jokaisella”, perusteli aluesyyttäjä Kirsi Männikkö toimittaja Johanna Vehkoota vastaan ajamaansa kunnianloukkaussyytettä (HS 11.10.2020).

Syyttäjän perustelut eivät ole totta.

”Ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä”, säätää perustuslaki. Rikosten uhrien osalta tämä ei toteudu. 

Lain mukaan kunniansuoja kuuluu kaikille. Edes järjestelmällisesti muita ihmisiä parjaavasta kaupunginvaltuutettu Junes Lokasta ei saa sanoa mitä tahansa. Siksi tapausta ”Lokan kunnia ja Vehkoon sakot” ei voi arvioida yksin sillä perusteella, että Lokan käytös muita ihmisiä kohtaan on kelvotonta. Tämäkin huomioiden Rovaniemen hovioikeuden Vehkoolle langettama tuomio, 15 päiväsakkoa Lokan kunnian loukkaamisesta, on arvostelulle altis.

Kirjailija Elina Hirvonen seurasi oikeudenkäyntiä  Suomen PENin edustajana. Ohessa julkaistavassa kirjoituksessaan hän ihmettelee aiheellisesti: ”Hovioikeus päätteli, ettei Vehkoon kirjoitus olisi käsitellyt Lokan menettelyä politiikassa tai siihen rinnastettavassa julkisessa toiminnassa. Päätelmä on yllättävä.”

Se käy vielä yllättävämmäksi, kun katsotaan tuomion yksityiskohtia.

Koko jupakka alkoi, kun Johanna Vehkoo aikoi esiintyä Rovaniemellä kirjakaupassa esittelemässä kirjaansa ja sai tiedon, että Lokka oli tulossa sinne. Tämä on asiassa riidatonta.

Vehkoo on katsonut Facebook-kirjoituksensa koskeneen yleiseltä kannalta merkittävää asiaa eli toimittajiin kohdistuvaa häirintää ja siihen puuttumista. Hovioikeus torjui tämän perustelun: ”Vehkoo olisi omasta kertomuksestaan ilmenevin tavoin osallistunut kirjoituksessaan käsittelemäänsä tapahtumaan julkaisemansa kirjan vuoksi eikä toimittajana.”

On aika yllättävä ajatus, että toimittaja lakkaisi olemasta toimittaja kirjoittaessaan kirjan tai esitellessään sitä. Tuomiosta ei selviä, mihin tämä omaperäinen toimittajakäsitys perustuu.

Hovioikeus myöntää toimittajiin kohdistuvan häirinnän olevan yhteiskunnallisesti merkittävä asia, mutta katsoo, että Vehkoon Facebook-kirjoituksesta ”lukija ei voi ymmärtää, että kirjoituksessa käsiteltäisiin yhteiskunnallisesti merkittävää asiaa, kun asiayhteydessä ei esimerkiksi kerrota, millaista toimittajiin kohdistuva häirintä on”.

Tosiasiassa Vehkoo kertoi toimittajiin kohdistuvasta häirinnästä muun muassa näin: ”Junes Lokka ja Suomen Sisun pohjoissuomalainen aktiivi Tuukka Kuru saivat tietää minun olevan tulossa Rovaniemelle, joten he päättivät väijyttää minut. Aikomus oli esiintyä salanimillä ja ’haastatella’ minua ja videolle ja ylipäätään häiriköidä.”

Hovioikeus selosti tuomiossaan useita Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen sananvapausratkaisuja, joissa poliittisia toimijoita on sallittu arvostella hyvinkin kovin sanoin. Silti se katsoo: ”Vehkoon kirjoituksesta ei ilmene, että se käsittelisi Lokan menettelyä politiikassa tai siihen rinnastettavassa julkisessa toiminnassa, missä yhteydessä Vehkoon käyttämät termit olisivat voineet EIT:n ratkaisukäytännönkin mukaan olla sallittuja.”

HO päätyy siihen, että ”Vehkoon kirjoitus ei käsittele Lokan harjoittamaa politiikkaa eikä Vehkoo ole laatinut kirjoitusta toimittajana”.

Lokka oli tuolloin nimetty Oulun kuntavaaliehdokkaaksi, ja hänen poliittinen toimintansa oli koko maassa hyvin tunnettua. Lokan poliittinen toiminta on erilaisiin tilaisuuksiin tunkeutumista, niissä kuvaamista ja muuta häiriköintiä sekä hänen inhoamiensa ihmisten seuraamista ja näiden parjaamista. Tätä Vehkoo viestissään kuvasi ja kritisoi.

Tästä on esitetty oikeudenkäynnissä runsaasti todistelua, joten Rovaniemen hovioikeus on ollut asiasta tietoinen. Onko mahdollista, etteivät tuomarit todellakaan ole ymmärtäneet tällaisen häiriköinnin olevan yhtä kuin Lokan poliittinen toimintaa?

Johanna Vehkoo julkaisi viestinsä vain parille sadalle kaverilleen, siis suljetulle ryhmälle Facebookissa. Se ei vaikuttanut tuomioon. ”Vehkoon on täytynyt ymmärtää, että julkaisemalla kirjoituksen riidattomasti kahdelle sadalle henkilölle vaara kirjoituksen leviämisestä laajemmalti ja myös Lokan tietoon on todennäköinen”, lausui hovioikeus.

Puoli vuotta tuon viestin julkistamisen jälkeen poliisien suljetussa, noin 2 500 jäsenen Facebook-ryhmässä, parjattiin joukolla turvapaikanhakijoita näkyvästi puolustanutta pappia, Marjaana Toiviaista. Herjausten vuodettua julki Toiviainen teki rikosilmoituksen. Kihlakunnansyyttäjä Laura Sairanen esti esitutkinnan: “Koska viestejä ei oltu tarkoitettu kokonaan julkisiksi (suunnattu ainoastaan suljetun ryhmän jäsenille), katson ettei asiassa ylity esitutkintakynnys kunnianloukkauksen tai muunkaan rikoksen osalta”.

Sairanen myönsi olevan mahdollista, että suljetusta ryhmästä viestit vuotavat ulkopuolelle. Vaikeahan sitä oli kiistää, kun ne oli julkaistu Iltalehdessä. Se ei vaikuttanut asiaan.

Toisessa tapauksessa viestin julkaiseminen 200 ihmiselle suljetussa ryhmässä on peruste tuomita, koska viesti olisi voinut vuotaa kohteen tietoon. Toisessa tapauksessa viestin julkaiseminen 2 500 ihmiselle suljetussa ryhmässä on peruste jättää esitutkintakin tekemättä, vaikka viesti on voinut ja myös vuotanut kohteen tietoon.

Vaikka ”lain edessä ihmiset ovat yhdenvertaisia” onkin totta lain kirjaimen osalta, lainvartijoiden edessä ihmiset ovat täysin epätasa-arvoisia. Suuri yleinen etu vaatisi, että Vehkoon tapaukseen saataisiin korkeimman oikeuden ratkaisu.

Junes Lokan oikeusjutut jatkuvat muutoinkin. Yksin Oulun käräjäoikeudessa odottaa käsittelyvuoroaan viisi syytettä Lokkaa vastaan. 

Ongelman ydin ei ole yhdessä tuomiossa eikä yleensäkään tuomioistuimissa. Tuomioistuimet ratkaisevat vain ne rikosasiat, jotka niiden eteen kannetaan, ja sen valinnan tekevät poliisit ja syyttäjät.

Kunnianloukkauksista tehdään yli 5 000 rikosilmoitusta vuodessa, mutta poliisit ja syyttäjät torjuvat järjestelmällisesti niiden tutkinnan. Alle 10 prosenttia näistä rikosilmoituksista suostutaan ottamaan edes esitutkintaan, ja toissa vuonna vain alle kolme prosenttia johti syytteisiin.

Kunnianloukkausilmoituksista monet ovat aiheettomia. Rikostyypissä korostuvat asianomistajien subjektiiviset tuntemukset. ”Meitä on kritisoitu, siis loukattu”, saatetaan rikosilmoitusta perustella. Joukossa on myös vääriä ilmoituksia, vaikka väärä ilmianto on rikos.

Kuitenkaan 90 prosenttia näistä rikosilmoituksista ei ole aiheettomia. On poliisien ja syyttäjien mielivaltaa, mikä rikos otetaan tutkintaan, mikä jätetään.

Vihapuherikoksia koskevia rikosilmoituksia käsitellään samalla asenteella. Vaikka virallisissa puheissa korostetaan vihapuherikollisuuden turmiollisuutta, niistä tehtyjä ilmoituksia ei suostuta edes tutkimaan. Vain noin kuusi prosenttia vihapuherikoksista tehdyistä ilmoituksista johtaa syytteisiin.

Resurssipula ei selitä tätä mielivaltaa kuin pienin osin. Vuosituhannen alussa kansalaisten tekemistä rikosilmoituksista parhaimmillaan 30 prosenttia johti esitutkintaan. Se putosi nykyiseen 20 prosenttiin  vuonna 2010, jolloin poliiseja oli virassa enemmän kuin koskaan, yli 7 800. (Juha Sipilän hallituksen jäljiltä poliiseja on 600 vähemmän).

On poliittinen, ei juridinen valinta, että nimenomaan vihapuherikollisuutta suostutaan tutkimaan vähemmän kuin kansalaisiin kohdistuneita rikoksia yleensä.

Esitutkintalaki määrää: ”Esitutkintaviranomaisen on toimitettava esitutkinta, kun sille tehdyn ilmoituksen perusteella tai muuten on syytä epäillä, että rikos on tehty.” Perustuslaki määrää: ”Julkisen vallan käytön tulee perustua lakiin. Kaikessa julkisessa toiminnassa on noudatettava tarkoin lakia.” Nykyinen tilanne on siten monellakin tapaa lainvastainen.

Junes Lokan nimittäminen rasistiksi ja natsipelleksi kuului siis siihen kolmeen prosenttiin alan rikosilmoituksia, jossa kunnianloukkaus katsottiin niin vakavaksi, että se johti syytteeseen.

Hanna Huumonen kuului siihen enemmistöön, johon kohdistuneita rikoksia ei suostuttu tutkimaan. Hän joutui MV-lehden  törky- ja vihakampanjan kohteeksi, mutta poliisi keskeytti aina tutkinnan. Asian saatua poliisille kiusallista julkisuutta kaksi laitonta uhkausta päätyi oikeuteen, ja myös MV-lehden Ilja Janitskin tuomittiin törkeästä kunnianloukkauksesta.

Pääosin Huumoseen kohdistuneet rikokset vanhenivat poliisien pöydille, kuten valtava enemmistö MV-lehden ympärillä tehdyistä rikoksista. Lehden vihakampanjat eivät saaneet kantavuuttaan lehden nettisivujen vaan laajan tukijoukon ansiosta. Tukijat levittivät MV-lehden julkaisemaa aineistoa ja höystivät ne omilla kirjoituksillaan, jotka usein ylittivät törkeydessään MV:n julkaisemat.

Tämän somearmeijan sotilaista kukaan ei joutunut vastuuseen. 

”Tänään viranomaisresurssit riittivät selvittämään, voiko kansallissosialismin kanssa heilastelevan henkilön kunniaa loukata kutsumalla häntä natsiksi. Sen sijaan esimerkiksi ei-seksityöläisenä toimivan henkilön huorittelun tutkimiseen resurssit eivät riitä”, Huumonen kirjoitti blogissaan, kun Rovaniemen hallinto-oikeuden Vehkoo-tuomio tuli julki.

Juristi ja perheenäiti Niina Berg leimattiin laajassa somekampanjassa seksuaalirikolliseksi. Hänen tarinoitiin lukeneen itsensä juristiksi istuessaan tuomiota, jonka sai hoitolastensa seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

Berg jätti lopulta rikosilmoituksen, jonka tutkinnan kihlakunnansyyttäjä Jonna Ryynänen esti tutkinnanjohtaja Päivi Kukkolan esityksestä. He pitivät asiaa vähäisenä. Bergin valitettua valtakunnansyyttäjänvirastoon, samoin päätti apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalske valtionsyyttäjä Anu Mantilan esittelystä.

Ryynänen ja Kukkola sentään kirjasivat hylkynsä todellisen syyn: ”Hän on Anneli Auerin ystävä ja kirjoittaa aihetta käsittelevää tai sivuavaa blogia”. Auerin avustajana Niina Berg tuntee perin pohjin Auer-saagan kaikki käänteet, ja hän on kipeästi arvostellut poliisia ja syyttäjiä.

Lokakuussa ex-kirkkoherra Juha Molari tuomittiin viiden kuukauden ehdolliseen vankeuteen ja maksamaan noin 100 000 euron edestä korvauksia. Asianomistajina ovat Venäjän trolleista kirjoittanut toimittaja Jessikka Aro ja hybridisodasta kirjoittava armeijan tutkija Saara Jantunen.

Venäjämielisen entisen papin tuomio näytti herättävän yleistä tyytyväisyyttä, eikä itse lopputulemaa olekaan syytä moittia. Oikeustapauksessa on kuitenkin vakava ongelma, jonka media sivuutti kokonaan.

Syytteen nostamisesta päätti valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen. Hän päätti nostaa syytteet molemmissa tapauksissa vainoamisesta. Vasta oikeudenkäynnin alettua syyttäjä esitti vaihtoehtoiseksi syytteeksi törkeää kunnianloukkausta. Molempien rangaistusasteikko on sama, sakosta kahteen vuotta vankeutta. Lainsäätäjä on säätänyt vainoamisen toissijaiseksi. Vainoamisesta tuomitaan, ”jollei teosta muualla laissa säädetä yhtä ankaraa tai ankarampaa rangaistusta”.

Kunnianloukkauksella ja vainoamisella on sananvapauden kannalta iso periaatteellinen ero. Kunnianloukkauksen ”esittää toisesta valheellisen tiedon tai vihjauksen siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä loukatulle taikka häneen kohdistuvaa halveksuntaa”.

Siis valheellinen väite tai vihjaus. Lainsäädäntö takaa laajan sananvapauden, mutta se tuomitsee valheellisten väittämien esittämisen. Näin pidetään tasapainossa sananvapaus ja toisaalta vastuu puheista. Tarvittaessa asiaa puidaan tuomioistuimessa, jolloin syyttäjän velvollisuus on todistaa, että väite on valheellinen ja puolustuksella on mahdollisuus osoittaa väitteensä todeksi, tai ainakin se, että oli perusteltu syy pitää sitä totena.

Syyte vainoamisesta perustui yli kymmeneen Jantuseen ja noin 40 Aroon kohdistuneeseen blogikirjoitukseen. Vainoamisen perustunnusmerkkejä ovat oikeudeton seuraileminen ja yhteydenotto. Yhteydenottoja asianomistajiin oli ollut hyvin vähän, ja tuomiossaan Helsingin käräjäoikeus katsoi ne kaikki asianmukaisiksi.

Erityisesti Aroon kohdistuneita nettikirjoituksia oli paljon, joskin ne jakaantuivat lähes kolmen vuoden ajalle. Toisaalta myös aiheet, Venäjän trollit ja hybridisodat, ovat olleet jatkuvasti esillä.

Monet Molarin kirjoitukset antavat jo otsikosta lähtien perusteet epäillä kunnianloukkausta. Syyte olisi voitu rakentaa sen pohjalle, ja sen jälkeen tutkia ovatko kirjoitukset valheellisia. Tai ovatko ne muuten halventavia, mikä on kunnianloukkauksen toinen tunnusmerkki.

Nostamalla syyte vainoamisesta pyrittiin välttämään totuuden puntarointi. Syytteessä rikokseksi katsottiin se, että asiasta oli kirjoitettu usein. Tämä tekee tapauksesta juridisesti hyvin ongelmallisen ja avaa tien mielivaltaan. 

Jos tämä hyväksytään oikeuskäytännöksi, todenmukainenkin kritiikki voidaan vaientaa sillä perusteella, että sitä on liikaa.

Käräjäoikeus näyttää osin havainneen vaaran. Jantuseen kohdistuneiden kirjoitusten osalta se hylkäsi vainoamissyytteen ja tuomitsi vastaajan törkeästä kunnianloukkauksesta. Aron osalta vainoamissyyte hyväksyttiin. Tuomion ansiona on, että siinä arvioidaan vastaajan eri tekoja samaan tapaan kuin kunnianloukkauksessa, mutta vainoamistuomio on silti ongelmallinen.

Syyttäjät estävät lähes kaikkien poliisia koskevien rikosilmoitusten tutkinnan. Jari Aarnio ei ole tyyppitapaus. Rikos ei katoa sillä, että se painetaan villaisella, ja poliisin uhriksi joutunut kiukkuinen kansalainen saattaa muistuttaa vääryydestä pitkään. Jos Helsingin käräjäoikeuden linjaus jää voimaan, voimme nähdä kansalaista syytettävän poliisin vainoamisesta, koska hän ei ole unohtanut rikosta. Kunnianloukkauksena sitä olisi vaikea syyttää, koska silloin huomattaisiin kansalaisen olevan oikeassa.

Samaa vaaraa edustaa niin sanotun maalittamisen kriminalisointi. Valtakunnansyyttäjä ja poliisi ovat pitkään painostaneet kriminalisointiin, erityisesti kun maalittaminen kohdistuu heidän ammattikuntiinsa. Tosin ne teot, joita maalittamisella yleensä tarkoitetaan, on jo kriminalisoitu. Ne ovat juuri niitä rikoksia, jotka poliisit ja syyttäjät jättävät tutkimatta, samalla kun he vaativat itselleen erityissuojaa.

Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson (rkp) piti kriminalisointia tarpeettomana, mutta taipui lopulta asian selvittämiseen. Tämä on ministeriössään työn alla. Monissa lausunnoissa on kriminalisointia kannatettu näkemättä asian ongelmallisuutta. Mutta mihin tarvitaan uutta kriminalisointia, kun jo kriminalisoituja vihapuherikoksia ei tutkita?

Riskinä on säätää tunnusmerkistöltään epämääräinen laki, jota käytetään vallankäyttäjien arvostelun tukahduttamiseen. Kansalaisia vastaan, eikä suinkaan heidän suojakseen.

Kirjoittaja on vapaa oikeus- ja ympäristötoimittaja