Pietarin vallatuissa taloissa asunut kirjailija-elokuvantekijä Reetta Aalto havahtui etuoikeuksiinsa näköalattomuuden keskellä

Reetta Aalto

S. 1976, Espoossa. Asuu nykyisin Helsingissä.

Elokuvantekijä, kirjailija.

Esikoisromaani Vadim ilmestyi kesällä 2020. Kustantaja S&S.

Yksi Tottumiskysymys-elokuvan käsikirjoittajista ja ohjaajista, kirjoittanut ja ohjannut Yksittäistapaus-elokuvasarjan osan Buduaar (2019), dokumenttielokuvan Grey Violet – Silmätikku (2017) ja animaation Pillua aloittelijoille (2015). Ohjannut lisäksi monia lyhytelokuvia, tv-draamaa ja -dokumentteja, mainoksia ja musiikkivideoita.

Tekee tällä hetkellä ensimmäistä pitkää elokuvaansa.

”Kaikki siinä suhteessa menee alusta asti ihan vituralleen, koska ne on keskenään vaan niin eri maailmoista.”

Pietarin vallatuissa taloissa asunut kirjailija-elokuvantekijä Reetta Aalto havahtui omiin etuoikeuksiinsa köyhyyden ja näköalattomuuden keskellä. Esikoisromaanissaan Vadim hän pohtii mahdollisuutta luokkarajat ylittävään rakkauteen. Teos on osin omiin kokemuksiin pohjautuva rakkaustarina vuosituhannen vaihteen Pietarista.

Kirjassa suomalainen Pietariin työharjoitteluun tullut Venäjän kieltä ja kirjallisuutta opiskeleva nuori nainen rakastuu paikalliseen renttuun, Vadimiin. Tarinassa ei ole aina aivan selvää kuka käyttää ketäkin hyväksi. Asioiden muuttuessa yhä monimutkaisemmiksi tilanne johtaa täydelliseen ihmissuhdesolmuun.

Elokuvissaan Aalto on käsitellyt paljon sukupuoleen ja vallankäyttöön liittyviä kysymyksiä. Hän on ollut mukana käsikirjoittajana ja ohjaajana sukupuolittuneesta vallankäytöstä kertovassa Tottumiskysymys-elokuvassa (2019).

Vadimia ei olisi koskaan syntynyt, ellei Aallon pitkään suunnittelema elokuvaprojekti olisi kaatunut. Myös elokuvan piti kertoa suomalaisen naisen ja venäläisen miehen rakkaussuhteesta. Samasta teoksesta ei kuitenkaan ole kyse.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos loppuu

Elokuvaprojektin kaatumisen myötä monivuotinen työ näytti valuvan hukkaan. Tuskailtuaan tätä elokuva-alan kollegoilleen, monet kannustivat häntä kirjoittamaan tarinasta kirjan. Aluksi kirjailijaksi ryhtyminen kuulosti absurdilta idealta, mutta lopulta hän kuitenkin lähetti kirjoituksiaan kustannusalalla työskentelevälle ystävälleen ja pyysi tältä rehellistä arviota niistä. Ystävä lähetti tekstit eteenpäin, ja jo alle viikon kuluttua kustantamosta soitettiin ja ehdotettiin tapaamista.

Aalto katsoo kameraan. Taustalla rakennustyömaan valkoinen pressu.

Reetta osaa pirtää” oli toisteltu läpi Aallon lapsuuden ja nuoruuden. Visuaalisesti lahjakasta lasta ja nuorta ei kannustettu ilmaisemaan itseään kirjoittamalla. Siirtymä elokuvakäsikirjoittamisesta proosaan tuntui Aallosta aluksi suurelta.

”Elokuvakäsikirjoituksissa kaikki teksti on joko toimintaa tai dialogia, sillä jos jotain ei voi kuvata tai äänittää, sitä ei ole. Olin pitkään kiinni tällaisessa ajattelussa myös kirjaa tehdessäni. Kustannustoimittaja ehdotti jossain vaiheessa, että kirjoittaisitko Reetta myös vähän päähenkilön ajatuksista ja tunteista. Kiemurtelin nolouksissani, mutta kirjoitin yhtä kaikki nöyränä mitä pyydettiin”, Aalto nauraa.

Autofiktiivistä tekstiä lukiessa moni miettii, missä määrin kerrottu pohjautuu todellisiin tapahtumiin. Entä missä määrin on jouduttu käymään eettistä pohdintaa siitä, miten todelliset henkilöt tai tapahtumat esitetään? Kun julkisuudessa pohditaan kuka autofiktiossa saa kirjoittaa ja kenestä, unohdetaan usein, että eniten kirjailija tulee kuitenkin aina paljastaneeksi itsestään. Aalto kertoo päättäneensä alusta asti olla turhia kainostelematta.

”Kirjoitin tätä rillit huurussa hurmoksen vallassa. Mukaan livahti lopulta kaikki perhetaustasta päihteiden käyttöön ja perseseksiin”, Aalto nauraa.

Sukupuoleen liittyvät asiat ovat kiinnostaneet Reetta Aaltoa jo pitkään. Vadimissa sukupuoliroolit sekoittuvat: nainen tulee Venäjän macho-kulttuurissa luetuksi maskuliinisena, Vadim taas löytää itsestään monia usein feminiinisinä pidettyjä piirteitä. Viime vuosina Venäjällä perinteisinä pidettyjä sukupuolirooleja on entisestään vahvistettu.

Vuonna 2013 niin kutsuttu homopropagandalaki astui voimaan koko Venäjällä ja teki seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asemasta ahtaan. Vuotta aiemmin Putin oli valittu jälleen presidentiksi ja Bolotnaja-aukion mielenosoittajia ja Pussy Riot -aktivisteja tuomittu vankilaan. Viimeistään Krimin miehitys ja sitä seurannut uskonnollissävyitteinen isänmaallinen uho herättivät Aallon.

”Olin kai siihen asti jotenkin naivisti ajatellut, että maan ongelmat olivat vain joitain Neuvostoliiton kaikuja ja että venäläinen yhteiskunta tulisi kyllä ennemmin tai myöhemmin järkiinsä myös sananvapauteen ja ihmisoikeuksiin liittyvissä asioissa”, Aalto sanoo.

Hän alkoi kuvata dokumenttielokuvaa moskovalaisesta muunsukupuolisesta taideaktivistista, joka haki turvapaikkaa Suomesta. Vuonna 2017 valmistunut Grey Violet – Silmätikku oli osa Aallon omaa surutyötä. Toiveikas tulevaisuuteen katsova ja ulospäinsuuntautunut Venäjä, jossa hän oli vuosituhannen vaihteessa asunut, oli kuollut.

Monet Aallon ystävistä boikotoivat Venäjää ihmisoikeuskysymysten takia. Hän sen sijaan ajattelee, että nyt jos koskaan on tehtävä kulttuurivaihtoa ja luotava yhteyksiä venäläisiin tiede- ja taidepiireihin sekä aktivisteihin. Aalto on luennoinut ja näyttänyt lyhytelokuviaan esimerkiksi paikallisen feministiryhmän Eve’s Ribsin taidetta ja aktivismia yhdistelevissä tapahtumissa.

Venäjä on rakas Reetta Aallolle ja tämän huomaa siitä kuinka hän kuvaa Vadimissa Pietaria. Aalto opiskeli kaupungissa 1990-luvun puolivälissä teatteriohjausta. Hän palasi sinne vuosituhannen vaihteessa työharjoitteluun Suomen Pietarin instituuttiin, josta jatkoi töihin konsulaattiin. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeinen kaoottinen Venäjä ja ympärillä olevat repaleiset ihmiskohtalot saivat Aallon tiedostamaan omat hyvinvointivaltion kasvatin etuoikeutensa. Pelkästään Aallon saama opintotuki oli suurempi kuin häntä opettaneiden professoreiden palkat.

”Ikinä ei voinut ehdottaa mitään, kun kellään ei kuitenkaan ollut rahaa. Ei voitu mennä kaljalle tai elokuviin, ellen minä sitten tarjonnut kaikille. Sekään ei tuntunut hyvältä, kun enhän minäkään mikään rikas ollut, vaan ihan tavallinen persaukinen suomalaisopiskelija”, Aalto kertoo.

Vuosituhannen vaihteen Pietarissa ei ollut juuri keskiluokkaa, ja rikkaiden sekä köyhien välinen kuilu oli valtava. Samaan aikaan kun uusrikkaat ajelivat uudenkarheilla mersuillaan ja shoppailivat Versacen liikkeissä, taiteilijaboheemit valtasivat taloja. Jälkimmäisestä ryhmästä Aalto löysi oman viitekehyksensä. Rappioromantiikka puhutteli visuaalista nuorta taiteilijasielua. Vodkaa juotiin halkeilleista kultareunuksisista teekupeista ja teknoa tanssittiin tsaarinaikaisten palatsien raunioilla. Kuva oli jotenkin kauniilla tavalla rikki.

Tunnelma vastasi Aallon mielikuvaa Berliinistä tai 1970-80-luvun taitteen taiteilijoiden täyttämästä rosoisesta Manhattanista. Haastatellessaan talonvaltaajia omakustannedokumenttielokuvaa varten Aalto huomasi, että siinä missä joillekin talonvaltaus oli tietoisesti valittu anarkistinen elämäntapa, toisille se oli köyhyyden sanelema pakko.

”Eräs vähän vanhempi taiteilija sanoi minulle suoraan, että vaihtaisi rähjäisen vallatun taiteilijakommuuninsa milloin tahansa johonkin siistiin ja toimivaan asuntoon esikaupunkialueella. Hän ei nähnyt talonvaltauksessa mitään hohdokasta”, Aalto kertoo.

Asuminen vallatussa talossa ei ollut Aallollekaan yhtä juhlaa. Rappukäytävissä vilisi rottia, oli kirppuja sekä torakoita, ja miliisit kävivät tuon tuosta oven takana. Ympäröivä köyhyys pelotti ja ahdisti. Ihmisiä kuoli päihteisiin tai pitkään jatkuneen nälän uuvuttamina kulkutauteihin. Kaduilla oli paljon väkivaltaa, ja turvattomuus oli käsin kosketeltavaa.

Aalto istuu, katsoo pois kamerasta. Taustalla kaupunkia.Vadimissa halusin kuvata kaikkea tätä, mutta tarkastella myös omaa osuuttani siinä. Oivalsin kirjoittaessani, etten ehkä ollutkaan ollut vain viaton sivustakatsoja tai pelkkä hyvää tarkoittava höhlä”, Aalto kertoo.

Kirjassa päähenkilön ja Vadimin sosioekonominen epäsuhta on huomattava: kun toiselle koko maailma on avoinna, toinen ei pääse edes lähiöstä Pietarin keskustaan, kun ei ole rahaa metropolettiin.

Heitä yhdistää molempien omalla tavallaan kokema turvaton lapsuus. Rakkaudenkaipuussaan he ovat molemmat kykenemättömiä asettamaan rajoja ja antavat siksi itsensä tulla kohdelluksi – ja kohtelevat toisiaan – miten sattuu.

Tähän liittyy myös kirjan ydinkysymys siitä, mikä tekee luokkarajat ylittävästä rakkaudesta niin vaikeaa. Mukaan tulee helposti vallankäyttöä puolin ja toisin, koska osapuolten mahdollisuudet eroavat niin merkittävästi toisistaan.

Tällä hetkellä Reetta Aalto työstää Anna Ruohosen käsikirjoittamaa stand up -maailmaan sijoittuvaa pitkää komediaelokuvaa, jonka pääosassa näyttelee Elena Leeve. Elokuva käsittelee sitä, kuka saa kertoa ja mistä, ja mikä lopulta on hauskaa ja mikä taas puhdasta vallankäyttöä.

”Samaan aikaan se on varmasti monelle samaistuttavissa oleva tarina siitä, ettei elämä mene aina niin kuin kuvittelee. Itsensä voi löytää uusista ja yllättävistäkin asioista. Mitä tekee 35-vuotias nainen kun ei ole miestä, lasta tai työpaikkaa? No menee tietenkin stand up -kurssille!” Aalto nauraa.

Kommentoi Facebookissa
Antti Kurko