Lukuaika: 7 minuuttia

Korona pysäytti yhteiskunnan, teatterit ja Hannu-Pekka Björkmanin

”Myönnän, että ymmärsin Willy-hahmon ja oman elämäntilanteeni yhteyden vasta siitä kirjoittaessani”, tunnustaa Hannu-Pekka Björkman.

Näyttelijä viittaa kirjoitukseensa, joka on julkaistu hänen yhdessä puolisonsa, kirjailija Nina Honkasen kanssa toimittamassaan esseekokoelmassa Pakopiste. Siinä kymmenen kirjoittajaa kuvaa elämässä pysähtymisen hetkeään.

Omassa esseessään Björkman kuvaa vuoden takaista tuskien taivaltaan valmistautuessaan Kansallisteatterin pääjohtajan Mika Myllyahon ohjaaman Kauppamatkustajan kuoleman päähenkilön rooliin. Hän oli vakavasti sairas ja levon tarpeessa, mutta teatterilaisille ominaisen työmoraalin sisäistäneenä valmis vaarantamaan terveytensä – ja jopa henkensä –  voidakseen viedä harjoitukset ja siinä sivussa kaikki muut sitoumuksensa loppuun asti.   

Tragikoomista asetelmassa on, että Arthur Millerin vuonna 1949 kantaesitetty näytelmä kertoo nimenomaan työkeskeiseen elämänvalheeseen sortuneen Willy Lomanin traagisen tarinan. 30 vuotta myyntityölle omistautunut kauppamatkustaja ei ymmärrä olleensa koko uransa ajan muiden harjoittaman riiston työkalu ja kohde, vaan yrittää vielä potkut saatuaankin siirtää pojilleen harhaista uskoaan amerikkalaiseen unelmaan.

Björkmanin esseen äärellä voi lopulta huokaista helpotuksesta. Joulukuisessa ensi-illassa taakkaansa alle kuolee sittenkin vain kauppamatkustaja eikä hänen esittäjänsä.

”Joskus elämä imitoi taidetta enemmän kuin taide elämää. En todellakaan ymmärtänyt kaiken tuskailun keskellä, että Willyn logiikka oli myös omaani. Esseessäni viittaan stahanovilaiseen työnsankaruuteen, mutta tunnistan näin jälkeenpäin, että tämä työhön sitoutuminen nousee juuriltani Pohjanmaalta. Siellä työn tekeminen on ihmisen mitta ja sillä voi peittää virheet. Esimerkiksi sanotaan, että ´juoppohan se oli, mutta sentään kova työmies´”, hymähtää Björkman.

Hänen mielestään näytelmän koskettavin repliikki liittyy tilanteeseen, jossa Willyn poika huutaa isälleen tämän olevan vain tusinatavaraa. Tämä haavoittaa Willyä syvästi, koska hän on sitonut koko minäkuvansa erityisyyteen, jonka liittää juuri myyntityöhönsä.

”Kaikki me haemme elämällemme merkityksellisyyttä. Me taiteilijat olemme etuoikeutettuja siinä, että voimme työskennellä merkityksellisyyksien ytimien ääressä. Samalla sillä pystyy pettämään itseään tehokkaasti ja perustelemaan myös hankkeita, jotka eivät  loppujen lopuksi olekaan niin merkityksellisiä. Siksi tähänkin työhön voi jäädä niin pahasti kiinni.”

Björkman valmistui teatterikorkeakoulusta vuonna 1997, ja hänet on nähty sen jälkeen lukuisissa rooleissa. Hän on esittänyt muun muassa Nummisuutarin Eskoa. Shakespearen Julius Ceasarin Brutusta ja Dostojevskin Karamazovin veljesten Fjodor Karamazovia,  Tuoreeltaan hänet on nähty Thomas Bernhardin näytelmässä Vanhat mestarit. Koronarajoitusten helpottamista odottaa myös keskeinen rooli Juha Jokelan Dosenteissa.

Näyttelijän työssä oma persoona toimii työkaluna toisten persoonien rakentamisessa. Silti työn luonteeseen kuuluu, että ne eivät koskaan käy täysin yksiin. 

”Isä-Karamazovin hahmo on kyllä sellainen arkkisika, että hänen esittämisensä oli suorastaan vapauttavaa. Täytyy vain toivoa, ettei mitään siitä pulpahda koskaan omassa elämässä esiin. Silti kaikkein groteskein roolini on ollut Kristian Smedsin Rikoksen ja rangastuksen päälle kirjoittamassa näytelmässä Der imaginäre sibirische Zirkus des Rodion Raskolnikow, jota esitimme vajaat kymmenen vuotta sitten Münchenissä. Siinä esittämäni Raskolnikov on ensin klovni ja taantuu sitten vaipoissa olevaksi jättiläisvauvaksi, joka heittelee yleisöä suklaapaloilla”, kertoo Björkman.

Venäläisten mestarien hahmot tuntuvat maistuvan muutenkin. Jo lopputyönsä teatterikorkeakouluun Björkman teki Q-teatterissa 1996 ensi-iltaan tulleen Leo Tolstoin Sodan ja rauhan Pierre Bezuhovina. Kaikkein rakkaimmaksi roolikseen hän nimeää Dostojevskin Idiootin ruhtinas Myškinin.

”Tunnistan itseäni Pierrestä, joka etsii totuutta eri suunnista, mutta hänen on vaikea tehdä päätöksiä ja johtaa. Ehkä siksi sovinkin paremmin näyttelijäksi kuin taidekorkeakoulun professoriksi”, hän hymähtää.

”Myškin taas on jonkinlainen Jeesus-hahmo, josta Dostojevski yritti luoda mahdollisimman hyvän ihmisen, mutta jossa hän koki lopulta epäonnistuneensa. Dostojevskin hahmot ovat niin syviä, että suurin homma niissä on tunnistaa kunkin karaktäärin ydin. Näen jokaisessa hahmossa kirjailijan keskustelemassa itsensä kanssa ja tivaamassa vastausta ydinkysymykseen: mihin sinä uskot?”

Björkman kertoo myös, että iän myötä rooleihin sovittautuminen käy helpommaksi, mutta samalla itse esiintymiseen tulee uusia haasteita.

”Materiaali, josta rooleja työstää, on enemmän havaintoja omista heikkouksista ja virheistä kuin muualta maailmasta. Vanhetessa työtä helpottaa se, että näitä kokemuskerroksia kasaantuu aina vain lisää. Samaan aikaan esiintymiseen liittyvät pelot ja epävarmuus tuntuvat kasvavan. Entä jos ei suoriudukaan lavalla, unohtaa tai ei jaksakaan. Esityksiä varten joutuu tekemään yhä enemmän valmistavia töitä joka ilta.”

Vaikka Björkman on toiminut päätoimisena teatterinäyttelijänä yli 20 vuotta, kadulla hänet tunnistetaan useimmin tv- ja elokuvarooleistaan. Hänet on nähty yli 40 elokuvassa ja yli 20 televisiosarjassa. Jussi-palkinnot hän on saanut pääosista Kari Paljakan elokuvasta Eläville ja kuolleille (2005) Juha Lehtolan Ihmisen osasta (2018) sekä sivuosasta NKVD:n kätyrinä AJ Annilan ohjaamassa Ikitiessä (2018).

Hänen mukaansa kameranäyttelemiseen verrattuna teatterin dynamiikka on elävämpää, hikisempää ja ennen kaikkea fyysisempää.

 ”Teatterissa roolia pitää kannatella koko esityksen ajan kehollaan. Kuten Meyerhold sanoo, henkilöhahmo, joka nojaa vain psykologiaan, sortuu kuin hiekkalinna mereen. Elokuvissa joutuu luottamaan siihen, että hahmo lopulta syntyy paloista. Tosin ajattelen itse, että ihmisessä on niin paljon töhryä, suttua ja epäloogisuuksia, että ei haittaa, että niitä jää lopputulokseen”, selittää Björkman.

 Televisiorooleista tuoreimmat ovat Supon apulaisylipäällikkö Yrjö Ylitalo Nyrkissä ja risteilyisäntä Jokke M/S Romanticissa.

 ”Joken rooli oli tosi hyvin kirjoitettu ja ohjattu. Minua on usein pyydetty esittämään sitä jonnekin tilaisuuksiin. Kysyjien on toisinaan ollut vaikea ymmärtää, että rooli ei toimi pelkällä improvisaatiolla. Koko M/S Romantic taas on hyvä esimerkki siitä, että kanavien kannattaisi ajatella viihdettä ja televisiodraamaa monipuolisemmin kuin pelkkinä poliisisarjoina.”

 

Björkmanin tie näyttelijäksi kulki tavanomaista pitempää reittiä. Hän kertoo ymmärtäneensä vasta muutama vuosi sitten, että tietyllä lapsuuden kokemuksella saattanee olla siinä suurempikin merkitys.

 ”1970-luvun alussa meille Ilmajoelle perustettiin musiikkijuhlat, joiden alussa esitettiin Jaakko Ilkkaa. Se oli mahtipontinen karvalakkiooppera, jonka ohjasi Edvin Laine ja musiikkia johti Jorma Panula. Muistan, kun kotitalon vieressä harjoitettiin hevosia kestämään esityksessä kuultavaa tykinpauketta. Se jätti pieneen poikaan lähtemättömän vaikutuksen.”

Toisten edessä esiintymisen makuun Björkman pääsi soittamalla kitaraa psykedeelistä rockia ja ”kaikkea muutakin” esittäneessä Jack Meatbeat Underground Society -bändissä.  Ulkomaillakin kiertäneen yhtyeen jäsenistä osa siirtyi myöhemmin The Flaming Sideburnsin riveihin.

Björkmanin musiikkitouhut vähenivät, kun hän muutti 90-luvun alussa Helsinkiin. Siellä hän ehti etsiä itseään apumiehen tehtävissä rakennuksilla ja metallisverstaalla sekä yövartijana.

”Kerran yövartijan hommissa ollessani muistin lukion suomenopettajani kommentin, kun esitin koulun Taikuri Oz -näytelmässä variksenpelätintä. Minulla oli kuulemma ’näyttelijän jalat’, millä hän tarkoitti esittämisen tapaa ja rytmiä. ”

Björkmanin mukaan ennen näyttelijänä pärjäämisen tunnetta hänellä ei ollut koulussa eikä muuallakaan onnistumisen kokemuksia.

mainos alkaa

”Pohjanmaalla käsillä tekeminen on arvostuksen mitta. En ollut niissä hommissa taitava, eikä minusta ollut pesäpalloilijaksi, painijaksi eikä autojen rassaajaksikaan. Siksi olen niistä kannustavista sanoista ikuisesti kiitollinen. Kun ne sanat pulpahtivat mieleen, suunnilleen siltä seisomalta lähdin hakemaan Lahden kansanopiston näyttelijälinjalle.”

Opiston jälkeen Björkman päätyi Ylioppilasteatteriin ja sieltä suoraan Teatterikorkeakouluun. Sen jälkeen hän sai kiinnityksen ensin Lahden kaupunginteatteriin, sitten KOMiin ja lopulta Kansallisteatteriin.

”Ylioppilasteatterin vaihe oli erityisen tärkeä. Olin mukana Esa Kirkkopellon ukrainalaisten talonpoikien anarkistisesta kansannoususta kertovassa Mahnovitsinassa, jossa tiivistyi kapinallisuuden ja yhteisöllisen tekemisen voima. Sen vastaanotto oli haltioitunut, ja kiersimme sen kanssa ulkomaillakin. Teatterikorkeakoulussa oli pakko opetella pois esityksen jälkiturkkalaisesta estetiikasta, koska siellä olivat käytössä ihan toisenlaiset välineet.”

Toinen avainkäänne liittyi ammatillisen identiteetin vakiintumiseen Lahden kaupungin teatterin kiinnityksen aikana.

”Kun huomasin, että teatterin tekeminen ei ollutkaan jatkuvaa initiaatioriittiä eikä vastannutkaan yksin ihmisen henkisestä kehityksestä, ajauduin uudestaan elämän mielekkyyden pohdintojen äärelle. Luin paljon. Yritin yhdistää taiteen ja hengen maailmat niin, etteivät ne sotisi keskenään. Löysin niiden sillaksi hengellisen yhteyden ortodoksisen kirkkoon”, Björkman kertoo.  

 ”Yksi tärkeä päätös oli yrittää pyhittää omaa suhdetta taiteelliseen työhön, jota haluaa tehdä. Vähän tyyliin ora et labora ­– rukoile ja tee työtä.”

 

Silti juuri työn pyhitys voi mennä liian pitkälle, kuten Björkmanin essee Pakopiste-kokoelmassa osoittaa.

 ”Minulle on viimeistään hengellisen heräämisen myötä ollut selvää, että pysähtyminen edeltää luomista. Se on sellainen taiteen hiljainen sisin, jota olen hakenut teatterityön sosiaalisuuden vastapainoksi milloin luostarista, milloin luonnosta tai vaan työhuoneelta. Mutta tämä on eri asia kuin se, että pysäytys tulee pakotettuna niin kuin se nyt tuli, kun teatterit menivät koronan takia kiinni ja esitykset peruutettiin. Pakon edessä pysähtyy samalla kertaa moneen suuntaan”, kuvaa Björkman.

Pakopisteen kirjoitukset kuvaavat henkilökohtaisia havahtumisen hetkiä. Esimerkiksi Nina Honkanen avaa tuntojaan äitinsä sairasvuoteen vierellä, Juha Hurme avautuu henkisestä hajoamisestaan, Helena Sinervo kertoo heräämisestään ekokriisin merkkeihin ja Tommi Melender pysähtyy kuvataiteen äärellä.

Vaikka Björkmanin mukaan tarkoitus ei ollut tehdä kirjaa korona-ajasta, suurin osa kirjoituksista peilaa epidemian vaikutusta vähintään välillisesti. Samalla hän muistuttaa, että epidemiarajoitusten aiheuttama rytmihäiriön huomaavat hekin, joiden työ ei pysähtynyt samalla tavalla seinään kuin esittävän taiteen alalla. Poikkeusolosuhteet koskettavat kaikkia.

 ”Ulkoisten kriisien keskellä ihmiset ryhtyvät kysymään elämänsä merkityksellisyyden perään. Kun ihmisen elämää rajataan, hän alkaa miettiä, mitä elämässään oikeasti kaipaa. Siksi monet tulevat vaihtamaan ammattia, muuttamaan maalle tai korjaamaan muuten elämäntapaansa. On niinkin, että meillä on vaistoissamme pakenemisen, suojautumisen ja eristäytymisen tarpeita.”

 Kriiseillä on tapana myös yhdistää ihmisiä.

 ”Aina sota-aikaankin on eletty varsinkin rakkaudessa vaarallisesti ja leväperäisesti.  Elämme uutta todellisuutta, jota yritetään käsitellä yhdessä. Haluan nähdä sen myös hyvyyden kipinänä. Siitäkin huolimatta, että aina löytyy myös tilanteen hyväksikäyttäjiä”, huokaa Björkman.

Kaikki, mikä liittyy taiteeseen, liittyy tavalla tai toisella myös ympäröivään yhteiskuntaan. Esimerkkinä tästä Björkman kertoo vuodenvaihteessa alkavasta Tiina Lymin ohjaamasta ja osaltaan kirjoittamasta televisiosarjasta Sisäilmaa. Se sijoittuu työvoimatoimiston arkeen. Björkmanilla on siinä ”vähän M/S Romanticin Joken tapaan” vastuuta kantavan virkamiehen rooli.

 ”Sarja saatiin kuvattua juuri ennen kevään koronarajoitusten alkamista. On hämmentävää, miten monet asiat ovat saaneet sen jälkeisen ajan muutosten kautta aivan uusia merkityksiä.  Esimerkiksi se, miten ihmiset yrittävät auttaa toisiaan kaiken byrokratian keskellä, mitä tarkoitetaan virkamiehen kunnialla ja miten tilastoja halutaan kaunistella yhteiseen etuun vedoten.”

 Björkman on varma, että kokemamme poikkeuksellinen aika tulee näkymään taiteen sisällössä.

 ”Uskon että koronasta tulee sukupolvikokemus – etenkin niille, jotka ovat tänä aikana käyneet taidekouluja. En ihmettelisi yhtään, jos tämä vahvistaisi esimerkiksi paikallisuutta. Kaivaudutaan syvemmälle siihen, mistä me olemme tulleet tänne ja tähän hetkeen. Vähän sellaisella antropologisella tavalla kuten Juha Hurme on tehnyt jo pitempään.”

 Tyylilajeissa hän ennustaa absurdin eksistentialismin paluuta. Kyse ei ole siitä, että elämä itsessään koettaisiin merkityksettömänä, vaan että ihmisen loputon halu juosta oman elämänsä erityisen merkityksellisyyden perässä näyttäytyy absurdina muuttuneissa olosuhteissa.

 ”Tarkoitan esimerkiksi Ionescon Kuningas kuolee tai Beckettin Leikin loppu -näytelmien sisältämää mustaa huumoria ja siihen kätkettyä kuoleman läsnäoloa. Draama syntyy siitä, että yritetään tekemisen sijaan olla tekemättä mitään.”

Björkman toivoo, että saisi joskus tilaisuuden näytellä Leikin lopun Clovin tai Hammin hahmoa. Näytelmän alkuperäinen nimi viittaa shakkipelin siihen vaiheeseen, jossa lopputulos on jo selvillä. Siinä absurdin kohtalonsa aavistavista roolihahmoista Clov kysyy ”Emmekös me parhaillaan merkitse… merkitsekään mitään?”. Tähän Hamm vastaa: ”Merkitse? Mekö nyt merkitsisimme?! Ai kun hyvä vitsi.”

Kuvaan sopii, että Björkmanin pohtii valmisteilla olevassa kirjallisessa projektissa hovinarrien historiaa. Hän käy siinä läpi mitä narrit todella olivat, ja miksi ne jossain vaiheessa katosivat. Oletus on, että vallankäyttäjissä, esittämisessä ja huumorin sietämisessä tapahtui suuria muutoksia. 

 ”On siinä omakohtaisempikin puoli. Minulle on aina ollut tärkeämpää jonkinlainen narrin aspekti, itsensä likoon paneminen ilveilijänä, kuin esimerkiksi ohjaajan kokoava näkemyksellisyys. Suomen kielen sanan ’näyttelijä’ on vähän tylsä verrattuna saksan sanaan ’spieler’, jolla tarkoitetaan myös ’leikkijää’”, Björkman tuumaa.

 ”Ajattelen että ihmisen olemus on Homo Ludens eli leikkivä ihminen. Näyttelijän suuri etuoikeus on saada koko ajan leikkiä työkseen. Pitää vain varoa, ettei jää siihen koukkuun.” 

Pakopiste – Esseitä pysähtymisen välttämättömyydestä, 10 kirjailijaa ja 10 esseetä. (Toimittaneet Hannu-Pekka Björkman ja Nina Honkanen, Into 2020)

Arthur Miller & Mika Myllyaho: Kauppamatkustajan kuolema. Esitykset (jos korona suo) Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 15.1.–30.1.

Juha Jokela: Dosentit. Esitykset (jos korona suo) Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 18.1. alkaen

Juha Lehtola & Tiina Lymi: Sisäilmaa. Kolmiosainen televisiosarja Yle Areenassa 1.1. alkaen ja TV1 4.–6.1.

Kommentoi Facebookissa
Tuomas Rantanen