Aatteen palo polttaa loppuun – oma jaksaminen voi olla koetuksella myös vapaaehtoistyössä

Yhteisön ilmapiirin ja toimintakulttuurin lisäksi myös itsetuntemus on Kristo Muurimaan mielestä tärkeä osatekijä vapaaehtoistyössä jaksamisessa. Kuva: Niko Kallionalusta


”Kokouksissa esiin nostamani kysymykset ohitettiin toistuvasti. Puheenjohtaja puhui päälle ja piikitteli. Kun järjestin itse kokouksia, ihmiset tulivat myöhässä ja lähtivät kesken pois. Kun yritin saada sähköpostilla vastauksia, minulle sanottiin, että asioista pitäisi puhua kokouksissa.” 

Aino, 33, paloi loppuun vapaaehtoistyössä opiskelijapolitiikkaa tekevässä järjestössä. Samalla puhkesi masennus, joka on kroonistunut kymmenen vuoden aikana lääkehoidosta ja terapiasta huolimatta. 

Järjestötyöstä luopuessaan Aino luopui myös yhteisöstä.

”Järjestöhommia markkinoidaan kivana yhdessä tekemisenä. Parasta olikin, kun pari kaveria jakoi vastuuta ja teimme asioita yhdessä. Mutta enimmäkseen kivirekeä sai vetää yksin. Aina sanotaan, että nakita muille, vaan entä jos muut eivät ota hommia?” 

Oli todella vaikea puhua jaksamattomuudesta, kun työhön oli alusta lähtien hankala saada apua ja tukea.

Pahinta oli inhimillisen kohtaamisen puute. 

”Mietin, että kuvittelenko vain piikittelyn, mutta toinen mukana ollut sanoi myöhemmin, että saamani kohtelu oli todella törkeää. Eräs toinen vapaaehtoinen huomasi, kun aloin uupua, mutta kiistin ongelman kun ajattelin, että välillä menee paremmin. Oli myös todella vaikea puhua jaksamattomuudesta, kun työhön oli alusta lähtien vaikea saada apua ja tukea.” 

Aino oli suunnitellut uraa järjestötyön parissa. Urahaaveista luovuttuaan hän jäi kuitenkin tekemään projektin loppuun. ”Olisi ollut häpeä, jos en olisi pystynyt. Mielessä myös painoi, että kuka hommat tekisi, jos en minä. Kun projektin loputtua kerroin miksi en jatka, ystävinäni pitämäni ihmiset lakkasivat pitämästä yhteyttä.” 

Sittemmin hän on tehnyt satunnaisia projekteja järjestöissä. 

”Nyt Harmittaa, kun katson samoissa porukoissa pyörineitä, jotka porskuttavat elämässään herrahissillä eteenpäin. Minun selkänahastani sitä uraa on revitty, kun itse olen hajalla ja pystyn vain satunnaiseen osa-aikatyöhön.” 

Työnjaon ongelmat ja aktivistien loppuunpalaminen ovat tuttuja ilmiöitä järjestökentällä. Oikeutta Eläimille -järjestön kampanjavastaava Kristo Muurimaa kuvaa yleistä tilannetta näin:  

“Aktivismiin uupuu helposti niin, että ottaa innoissaan liikaa työtehtäviä, ja sitten ei saakaan ryhmältä kaipaamaansa tukea toimintaan. Eikä osaa – tai kokee, ettei voi – sanoa että ei jaksakaan. Itsetuntemuksen lisäksi jaksamiseen vaikuttavat yhteisön ilmapiiri ja toimintakulttuuri. Järjestöissä on monenlaista tekemistä, mutta aina ei ole helppoa löytää omaa paikkaansa liikkeessä.”

Muurimaan mukaan hänen tuntemallaan järjestökentällä jaksamisesta jaetaan tietoa pamfletteina ja järjestöjen toimintakulttuurista, etenkin vallan ja vastuun jakautumisesta, keskustellaan. 

”Keskusteluja käydään siitä, miten valtaa ja vastuuta voisi jakaa. Miten toimitaan antiauktoritaarisesti? Onko yhteisön ilmapiiri sellainen, että voi sanoa ettei jaksakaan? Miten yhteisö voisi kannatella burnout-riskissä olevaa ihmistä? Näihin tarvittaisiin jo joku ammattilainen, terapeutti tai pedagogi vastaamaan”, Muurimaa pohtii.  

Tavoitteena on sujuva yhteispeli, jossa jokainen tietää, mitä itse tekee ja mitä muut tekevät

Marke Koskelin
Työterveyspsykologi Marke Koskelin antaa neuvoja vapaaehtoisten jaksamiseen myös osana Psykologien ilmastorintama -ryhmää. Kuva: Sari Reiman.

Työterveyspsykologi ja järjestöaktiivi Marke Koskelinin mukaan toimiva yhteistyö lähtee sujuvasta kommunikoinnista. Tärkeää on pyrkiä vuoropuheluun, jossa jokainen saa sanoa sanottavansa ja jossa kuunnellaan toinen toisiaan.

Keskustelukulttuuristakin tarvitsee usein keskustella: ”Jos oma rooli tai yhteistyö ei tunnu sujuvalta, olisi hyvä muistaa, että muut eivät ole ajatuksenlukijoita, ja yrittää rohkeasti ottaa puheeksi myös hankalat asiat. Siitä voidaan erikseen myös sopia eli antaa lupa palautteen antamiseen ja avoimuuteen.” 

Koskelinin mukaan persoonallisuus ja temperamentti, aiemmat kokemukset ja ryhmän keskinäinen dynamiikka vaikuttavat toimintaan ryhmässä: ”Ihmiset, joilla on korkea vastuun- ja velvollisuudentunto tai korkea riittämättömyydentunne saattavat haalia liikaa vastuita. Osalle voi olla vaikeaa luottaa siihen, että muut tekevät osansa. Jotkut ovat puolestaan saattaneet elämässään kokea, etteivät saa ottaa vastuuta ja jäävät opitun avuttomuuden tilaan odottamaan ohjeita, kun muut jo painavat hommia.”

Koskelin suosittelee työnjaon erittelyä: 

”Otetaan esimerkiksi jalkapallo. Siinä jokaisella on roolinsa, josta voi kuitenkin tarvittaessa joustaa ja tulla muiden avuksi. Tavoitteena on sujuva yhteispeli, jossa jokainen tietää, mitä itse tekee ja myös, mitä muut tekevät. Jos jokainen pelaisi samaa roolia, peli ei sujuisi parhaalla mahdollisella tavalla.” 

Vapaaehtoisten hyvinvoinnista voidaan huolehtia esimerkiksi järjestämällä koulutusta. Naisten Linja, joka auttaa väkivaltaa tai sen uhkaa kohdanneita naisia puhelimitse sekä chatin ja sähköpostin kautta, kouluttaa vapaaehtoisiaan yli 50 tuntia. Peruskoulutuksessa kerrotaan väkivallan uhrien auttamisesta ja omasta henkisestä jaksamisesta. Lisäksi järjestetään täydentävää koulutusta ajankohtaisista teemoista sekä työnohjausta; ryhmäkeskusteluja, joissa käydään läpi työssä nousseita askarruttavia asioita. Vapaaehtoinen voi halutessaan varata ajan yksilötyönohjaukseen. 

 ”Naisten Linjalla vapaaehtoinen otetaan heti vastaan ihmisenä eikä resurssina. Vapaaehtoisen hyvinvointi on tärkeää, sillä ihminen on parhaimmillaan kohtaamaan kuuntelijaa tarvitsevan ihmisen silloin, kun itse voi hyvin”, vapaaehtoiskoordinaattori Ada Kairavuori kertoo.

Riika Rasilainen matkustaa kerran kuussa Tampereelta Helsinkiin auttamaan väkivaltaa kohdanneita naisia Naisten Linjan puhelinpalvelussa. Kuva: Annika Pitkänen.

Riika Rasilainen on toiminut Naisten linjalla vapaaehtoisena pari vuotta ja kehuu järjestön ilmapiiriä: 

”Yhteisö on valtavan lämminhenkinen, ja siltä saa paitsi käytännön apua, niin valtavasti voimaa! Ilmapiiri on inhimillinen, herkkä ja uskomattoman seesteinen, vaikka teemme töitä todella vakavien asioiden kanssa.”

Järjestössä säädellään myös työn määrää. Tyypillisesti vapaaehtoinen tekee yhden muutaman tunnin vuoron kuukaudessa. ”Enemmänkin saa tehdä ja silloin luotamme siihen, että tekijä tietää omat jaksamisen rajansa. Toisaalta, kun vapaaehtoisia on paljon, ei aina ole tilaa ottaa enempää vuoroja. Tavoitteena on pitkäjänteinen työ”, Kairavuori kertoo.

Riika Rasilaisella on myös ratkaisukeskeisen lyhytterapeutin koulutus, joka auttaa kohtaamisissa.

”Rankinta työssä on, kun yhteyttä ottaa itsetuhoinen asiakas. Silloin on tärkeää kuunnella ja koettaa etsiä jokin pienikin asia, jolla saa purettua asiakkaan ahdistavat ajatukset ja motivoitua hänet elämänsyrjään kiinni. Joskus saattaa olla myös vaikeaa olla tuomitsematta. On tilanteita, joissa tekisi mieli sanoa mielipiteensä suoraan vaikkapa tyyliin: jätä se! Mutta niin emme tee”, Rasilainen avaa. 

Vaikeiden asioiden kanssa vapaaehtoistyössään painivia Rasilainen neuvoo tarpeen vaatiessa hakemaan apua ammattilaisilta, kuten viranomaisilta tai terveydenhuollosta, niin itselleen kuin mahdolliselle autettavallekin. 

Myös omien rajojen tunnistaminen on jaksamisessa tärkeää. Sekä psykologi Koskelin että terapeutti Rasilainen neuvovat asettamaan tekemisilleen itse rajoja.

”Kun työ tai vapaaehtoistyö on itselle tärkeää, ehkä jopa intohimo, oman jaksamisen rajan ylittäminen saattaa käydä kuin itsestään. Kivoja, tärkeitä juttuja ei yleensä halua, mutta kuitenkin kannataa rajata suunnittelemalla ja aikatauluttamalla tekemistä ja niiden oheen myös muita juttuja. On myös helpompaa ottaa lisähommia, jos aikaa ja voimia riittääkin enempään kuin yrittää delegoida jo aloitettuja tai sovittuja hommia itseltä toisille”, Koskelin tietää. 

Vaikka vapaaehtoistyö ja aktivismi voivat tuntua välttämättömiltä taisteluilta, Rasilainen neuvoo kysymään itseltään: Mikä on minulle hyväksi? Mikä tuo hyvää oloa ja mielenrauhaa?

Kommentoi Facebookissa

Miia Vistilä
  • 12.3.2020
  • Kirjoittanut Miia Vistilä
  • Kuvat Niko Kallionalusta, Annika Pitkänen & Sari Reiman

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML tägejä ja attribuutteja:

<a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

Kiva, että haluat kommentoida artikkeleita. Muista kuitenkin hyvät käytöstavat ja se, että olet itse vastuussa kirjoituksestasi.