Rokkia ja matalapainetta – Itä-Hollola Installaation Robert Ensio Niemistö sooloilee

Kuva: Hymypoika Robert Ensio Niemistö

Lämmitän saunaa. Tuli kituu matalapaineessa, hiki tirskuu ja metrin päässä sataa vettä kuin Esterin perseestä. Korvia höylää Robert Ensio Niemistö, musiikintekijä ja kotimaisen undergroundin hiomattoman timantin, Itä-Hollola Installaation ydinvoima ja kitaristi.

Niemistöltä on keväällä ilmestynyt Tätä on rock’n’roll -kokoelma ja se imee akkuni loppuun. Mitä pitempään levyä kulutan, sitä selvemmin siltä puskee ilmoille sävyjä ja tunnelmia joihin samaistun. Miksi?

Sanoituksesi ovat täynnä lakonista ja melankoliaa vuotavaa huumoria ja samalla niissä on melkein ylenpalttista ankaruutta itseäsi kohtaan. Miten oikein kestät sen? Oletko melankolian uuvuttama?

Koin tärkeäksi saada ulos kokoelman aikaisemmista kaseteistani, koska pelkäsin, että en enää ikinä ole iskussa tai edes välttämättä tee mitään. Liiallinen ankaruus ja toistuvat vaikeat masennusjaksot ovat meinanneet viedä minulta hengen. En meinaa sellasta loputonta melankoliaa kestää. Lapsena olin puoli vuotta sairaalassa masennuksen vuoksi. Parhaillaankin olen sairaslomalla ja toivoisin tämän kierteen katkeavan.

Minulle on ollut tärkeää olla musiikissa rehellinen ja filtteröimätön. Siksi voi olla, että Itä-Hollola Installaatio tai soolojututtuni voivat jäädä joillekin vähän kämäsen kuulosiksi. Ylimääräisiä ottoja ei ole, jutut tehdään päivässä parissa.

Bandcampista löytyy tälle vuodelle useam­pikin albumillinen musiikkia. Tätä on Rock’n roll -levy on niistä yksi. Olet ilmeisesti tehnyt musiikkia aina ja olet tuottelias. Onko se sinulle elinehto?

Nauti yläbanneri

Kyllä siinä varmaan perää on, että musiikki on syy olemassaololleni. Koitin muutaman vuoden ajan olla tekemättä musiikkia, kun ajattelin, että se on masennuksen syy. Että en musiikin teolta kerkeä suorittamaan muita asioi­ta, kuten koulua tai töitä, jotka ovat tärkeitä. Mutta homma taitaa olla toisin päin!

Välillä biisi saattaa syntyä, kun tarttuu kitaraan. Usein käy niin. Kitara on siinä mielessä minun instrumenttini. Isäni on soittaja, joten kun Itä-Hollolassa rumpuja soittavan Tommi Kolsin kanssa olimme pieninä naapureita, niin me matkimme heitä ja halusimme myös soittaa. Siitä se lähti.

Tuotteliaisuuteen vaikuttavat toteutustavat. Äänittämiseen olen käyttänyt yhtä mikrofonia, netistä ladattua Auda­cityä ja halpaa äänikorttia. Tällä varustuksella on vaikea käyttää levyn tai kasetin tekemiseen muutamaa päivää enempää.

En yleensä vertaile, mutta kuulen musiikissasi ainakin The ­Doorsia. Vähän Jukka Nousiaista. Ehkä ­Daniel Johnstonia.

Lempibändini kautta aikojen on Nirvana ja lempiartisti Syd Barrett. Minuun on vaikuttanut paljon skeittileffoista nuorempana kuultu musiikki. Kaikki, jotka mainitsit tuossa, ovat olleet kuuntelussa myös.

The Doors räjäytti pankin jo lapsena sairaalassa. Sitten kuuntelinkin 60- ja 70-luvun genre-klassikoita, kunnes päätin muun muassa Pink Floydin inspiroimana alkaa soittaa kitaraa 14-vuotiaana.

Lukios­sa löysin Kari Peitsamon ja se muutti elämäni. Aloin tehdä biisejä suomeksi. En tiennyt mihin koloon musiikkini menisi tai kannattaako sellaisella yrittää. Sitten Jukka Nousiainen tuli kovaa ekalla levyllään ja koin, että olin jo tehnyt samantyyppistä juttua yksinäni.

Ja se alun miksi-kysymys… Keksin yhteyden keski-ikäiseen itseeni. Kotibileet-biisissä, joka ei ole levyllä, laulat, että ”mä oon niin kyllästynyt, itseä itselleen selittään, mä oon kyllästynyt, olemaan kellekään mitään.” Tuo kyllästymisen tunne ja itsensä selittäminen ei ehkä lopu ikinä. Se ei estä elämää olemasta kaunista ja täynnä voltteja.

Kommentoi Facebookissa

Seitankunkku
voima
  • 19.9.2019