Olen pakolainen, siis poliittinen henkilö

Teksti ja kuvat Jussi Lehtonen

Näyttelijä-ohjaaja Jussi Lehtonen matkusti Beirutiin, Libanoniin keräämään aineistoa ja etsimään näyttelijöitä Undocumented Love -dokumenttiteatteriesitykseen. Hän päätyi skootterikyydillä Shatilan pakolaisleiriin.

”KÄY LEIRISSÄ ennen kuin lähdet”, näyttelijä ja dokumentaristi Mira Sidawi sanoo minulle, kun juttelemme. Hän kertoo olevansa ainoa naispuolinen palestiinalainen näyttelijä Libanonissa. Taidetta hän ei kuitenkaan virallisesti saa tehdä, sillä vain tietyt matalapalkkaiset työt ovat sallittuja. Palestiinalaiset pakolaiset ovat Libanonissa pysyvästi vailla kansalaisoikeuksia. Mutta: ”Ketään ei oikeastaan kiinnosta!”.

Teatteria ja elokuvia syntyy niin kauan kuin kukaan ei estä tekemästä. Mira kertoo haluavansa myös taiteilijana tehdä töitä sen eteen, että palestiinalaisilla olisi tulevaisuus.

”Haluamme palata kotimaahamme, mutta se on mahdotonta, sillä Israel miehitti Palestiinan vuonna 1948.”

Seuraavana päivänä kävelen Shatilan pakolaisleirin portista sisään. Se on maalattu Palestiinan värein. Minun pitäisi tavata oppaani Hassan Asmar, mutta häntä ei näy missään. Päätän mennä katselemaan paikkoja omin päin. Jännittää, huomaan olevani katseiden kohteena. Sähköjohtoja roikkuu villisti siellä täällä. Myyntikojuja, ihmisiä jotka työntävät romua kärryissä, skoottereita, paljon lapsia, joku huutelee minulle tervehdyksiä englanniksi. Tämä on eräänlainen slummi. Mitä syvemmälle pakolaisleiriin menen, sitä enemmän jännittää. Onko täällä vaarallista? Joku kohdistaa minuun katseensa kuin kutsuen luokseen. Menen kohti ja kysyn, osaako hän englantia. ”Nälkä”, hän sanoo minulle ja hymyilee anteeksipyytävästi. Keskustelu ei jatku, kun en tiedä miten toimia.

Vähän aikaa harhailtuani löydän englantia puhuvan henkilön, joka lupaa auttaa minua. Soitamme puhelun, ja pian nuori parrakas mies ilmestyy paikalle: Hassan. Hän vie minut skootterilla omalle kujalleen, jossa hän pitää pientä peliluolaa. Ihmiset kokoontuvat sinne iltaisin pelaamaan tietokonepelejä ja pöytäjalkapalloa. Hassan esittelee minulle ystäviään: yksi korjaa moottoripyöriä, toisella on biljardipöytä. Useimmilla tuntuu olevan jonkinlainen työpaikka leirissä.

”Tuolla asuu syyrialaisia, tuolla palestiinalaisia”, Hassan osoittelee. Leirin 17000 rekisteröidystä asukkaasta yli puolet on tällä hetkellä syyrialaisia. Alun perin leiri on rakennettu palestiinalaisia varten. He ovat eläneet Shatilassa pian 80 vuotta ikuiselta tuntuvassa paluun odotuksessa. Hassan esittelee vanhemman miehen, joka on ollut taistelija. Saan häneltä Palestiina-pinssin. Tapaan monia leirin johtajamiehiä. Minulta menevät sekaisin Fatah ja PLO, joku puhuu myös Hizbollahista. Yksi katsoo minua silmiään siristäen ja vetää laatikosta esiin aseen. Ikään kuin: sinun on hyvä tietää, että minulla on tällainen.

Jussi Lehtonen Shatilan kaduilla.

Leiri on valtio valtiossa. Libanonin armeijan sotilaat tai poliisit eivät tule leiriin. Silti leirissä vallitsee tietynlainen järjestys. Hassan sanoo, että leirillä kaikki ovat yhtä suurta perhettä. ”Mutta”, Hassan lisää, ”tuo talo on sodassa tuon talon kanssa. Viime yönä he tekivät rauhan. Nyt kaikki ovat onnellisia.” Yksi taistelija kysyy minulta, haluanko ampua kalasnikovilla katolla. Monet turistit haluavat, koska se on hauskaa. Kiitos ei tällä kertaa.

”Tuo on huumetalo, ja tuo samoin, ja tuo”, Hassan sanoo. Huumeet ovat leirissä iso ongelma. Ne ovat helppoa lääkettä erityisesti epätoivoisille nuorille miehille. Mistä ne tulevat, sitä ei kukaan kerro. ”Tuossa on meidän sairaala”, Hassan näyttää. Vaatimattoman näköistä mökkiä ylläpidetään YK:n palestiinalaispakolaisten apujärjestön UNRWA:n varoilla, samoin kuin leirin koulua. Koulun tulevaisuus epäilyttää, kun Yhdysvallat on lakannut tukemasta järjestöä.

Tapaan myös Hassanin äidin ja tämän siskon. Isä ja veli asuvat Saksassa, ja sinne Hassankin haluaisi päästä. Veli on mennyt kihloihin muutamia kuukausia aiemmin. Hassan näyttää videon kihlajaisista.

Hassan kutsuu minut kotiinsa. Kävelemme pitkin ahdasta pimeää kujaa, joka kulkee rakennusten välissä ja nousemme kapeaa portaikkoa neljänteen kerrokseen. Toinen veli on ollut yötöissä ja nukkuu sohvalla. Asunto on siisti ja viihtyisä, ja siellä on myös kylpyhuone. Sitten nousemme kattotasanteelle. Sieltä avautuu näkymä yli koko leirin. Naapurin mies ruokkii kyyhkysiä, joille on rakennettu katolle oma koti. Hassan kaivaa esiin Palestiinan lipun, jota heiluttaa. Otan kuvan.

Hassan Asmar pitää peliluolaa Shatilan leirissä, mutta haluaisi muuttaa Saksaan. Palestiinalaisena hän ei voi saada passia, vain matkustusasiakirjan. Viisumi on hankalampi juttu. ”Sitten kun lähden, kuljen omia reittejäni”, Hassan sanoo.

Palestiinalaisia pakolaisia on Libanonissa noin puoli miljoonaa. Syy­rian konfliktin myötä maahan on tullut ehkä jopa kaksi miljoonaa uutta pakolaista. Libanonin väkiluku on alun perin viitisen miljoonaa, joidenkin lähteiden mukaan. Väestönlaskentaa maassa ei ole aikoihin pidetty. Työttömyys kasvaa, kun halvan työn tekijöitä on runsaasti tarjolla. Syyrialaisten pakolaisten odotetaan kuitenkin palaavan. Palestiinalaisten ei odoteta. ”Syyrialaisten avustusjärjestöille virtaa nyt kansainvälistä rahaa. Meihin palestiinalaisiin ei kiinnitetä huomiota, olemme pimeässä tunnelissa”, Mira Sidawi sanoo. Ilmassa on jännitettä. Syyrian joukot miehittivät ­Libanonia vuosikausia. Nyt syyrialaiset ovat paikalla pakolaisina. Hassan vie minut hautausmaalle, joka sijaitsee leirin rajojen ulkopuolella. Paikka on kaunis. Siellä kasvaa puita, toisin kuin leirissä, jossa ei kasva mitään vihreää. Hassan koskettaa hautakiveä: ”Tämä on ystäväni hauta, ja tuolla lepää sukulaisiani.” Shatilan nimessä on kalman kaiku. Vuoden 1982 verilöylyssä kristityt falangistit tunkeutuivat leiriin, joka oli tuolloin Israelin miehittämä. Satoja, ehkä jopa tuhansia leirin asukkaita tapettiin.

Palaamme Hassanin peliluolaan. Pikkupojat ympäröivät meidät. He ovat kiinnostuneita minusta, muukalaisesta. Haluavat tietää, mitä jalkapallojoukkuetta kannatan. Lapsia on leirillä joka puolella. Menemme Hassanin kanssa katsomaan jalkapallotreenejä leirin ulkopuolella sijaitsevan kentän laidalle. Pojat haluavat esitellä osaamistaan minulle. Mietin minkälainen tulevaisuus heitä odottaa. Monilla lapsilla ja nuorilla ei ole mahdollisuutta harrastuksiin eikä koulunkäyntiin, kun perheet tarvitsevat elättäjiä.

Lopuksi Hassan heittää minut skootterillaan majapaikkaani. Shatilan leiri sijaitsee vain kivenheiton päässä Beirutin trendikkäästä keskustasta. Kontrasti on jyrkkä. Mieleeni tulevat Mira Sidawin sanat: ”Sodan jälkeen Beirutista tuli feikkikaupunki. Kaikkia kiinnostaa vain ulkonäkö. Näin tapahtuu usein sodan jälkeen, kun ihmiset ovat menettäneet identiteettinsä.”

Libanon on valtiona hutera šiia- ja sunnimuslimien, erilaisten kristittyjen, druusien sekä armenialaisten yhteenliittymä. Ei mikään yhtenäinen kansa. Ehkä se juuri siksi selviytyy valtaisasta pakolaistaakastaan.

Mira Sidawi puhuu systeemistä: ”Kun palestiinalaiset sanovat ’systeemi’, he tarkoittavat Israelia ja miehitystä. Niin, ja mitä tekevät USA, Venäjä ja Turkki Syyriassa? Mitä he tekevät siellä? Miksi me arabit emme saa päättää omista asioistamme? Myös avustusjärjestöt ovat osa kolonialismin pitkää historiaa. Älkää tuoko meille kalaa, vaan opettakaa meidät kalastamaan. Älkää tehkö meistä stereo­typioita!”

Olen hämilläni ja huomaan että minulla on myös jotenkin haikea olo. Minut otettiin tosi ystävällisesti vastaan leirissä. Ehkä siksi että olen länsimaalainen? Ehkä siitä huolimatta, että olen länsimaalainen? Ja siten automaattisesti kolonialisti, vaikka en sillä asialla omasta mielestäni tietenkään ole? Kun nyt kirjoitan tätä, kolonialisoinko Shatilaa entisestään? Vahvistanko stereotypiaa? Jos olen jonkun puolella, olenko väistämättä jotakuta toista vastaan?

Undocumented love -esityksen ensi-ilta on Kansallisteatterissa alkuvuodesta 2020. Esityksen keskiössä on pakolaisuuden hajottama perhe ja kysymys paperittomuudesta. Sen käsikirjoittaa Kati Kaartinen ja ohjaa Jussi Lehtonen.

”Sanassa ’leiri’ on paljon kerrostumia”, näyttelijä Mira Sidawi sanoo. ”Me palestiinalaiset asumme leirissä kuten juuta­laiset aikoinaan. Olemme uhrien uhreja.”
Kommentoi Facebookissa
Sideways 2019
Heidi Hautala eurovaalit