Keskellä näyttämöä wc-pöntöllä istuu nainen, joka yrittää tiristää näytettä päihdeseulaa varten.
"Voisiko mitenkään pissiä yksin, että tämä proseduuri voisi onnistua?”, hän purnaa kyttäävälle sosiaalityöntekijälle. Vähemmän empaattinen vastaus kuuluu: ”Valvojan tehtävä on valvoa, ettei mistään kehon kätköistä loroteta joukkoon mitään kortsuun piilotettua kusta.”
Tässä harjoitellaan syyskuussa ensi-iltaan tulevaa Villahousuhäpeä-näytelmää. Se perustuu Eira Mollbergin samaan aikaan julkaistavaan autofiktiiviseen kirjaan, joka käsittelee alkoholismin selättämistä. Teatteri Avoimille Oville sen on ohjannut talon tuore johtaja Hanna Kirjavainen.
”Häpeä on teema, joka usein on jäänyt syyllisyyden käsittelyn jalkoihin. Tässä tapauksessa päähenkilön ammatillinen kriisi johtaa häpeän kierteen kautta täydelliseen pohjakosketukseen”, Kirjavainen paljastaa.
Kun Jouko Turkan Häpeä-romaanissa (1994) autofiktiivinen päähenkilö kärvistelee menetetyn miehisen kunnian itsesäälisissä tunnoissa, nyt painopiste on toisaalla.
”Miehen ja naisen häpeä on erilaista ja päihdeongelmiin vietynä naisen kohdalla siihen liittyy paljon suurempi stigma. Naisella on kulttuurissamme mahdollisuus olla heikko ja tehdä virheitä, mutta todella pohjalla olemiselle ei ole selvää naiskoodia.”
Näyttämösovituksessa lavalle rakennetaan myös Pyhtitsan nunnien porkkanakellari, josta kantautuva ortodoksinen kuorolaulu lävistää päähenkilön selviytymiskamppailua.
Kirjavainen soittaa innossaan puhelimeltaan ääninäytteen. On helppo kuvitella miten kuoron tuella perinteiseen alkoholistitarinaan työntyy eksistentiaalista syvyyttä.
”Kuorolaulun idea on tuoda näyttämölle pyhän läsnäolo ja laajentaa perinteisen uskonnollisuuden kuvaa laajemmin mentaaliseksi. Samalla uskonnollinen kuvasto ja kieli muuttuvat lihalliseksi”, Kirjavainen selittää.
Oma kuvionsa liittyy myös häpeän torjuntaan.
”Elämme jonkinlaista identeettiliberalismin aikakautta, jossa tyypillistä on, että häpeän välttämiseksi ennemmin uhriudutaan omien kuplien sisällä kuin antaudutaan muutoksen mahdollistavalle dialogille. Saman ilmiön voi tunnistaa siinäkin, miten on mahdollista puhua muista ihmisryhmistä tavalla, jota ei kehdattaisi sanoa ilman kuplan tukea ja suojaa.”
ELOkuussa Teatteri Avoimien Ovien johtajana aloittaneen Kirjavaisen reitti teatterikorkeakoulun dramaturgialinjalle kulki Ylioppilasteatterin, Kellariteatterin ja Mäntsälän maatalousoppilaitoksen kautta. Hän on ohjannut niin avantgardea, klassikkoja, dokumenttiteatteria kuin spektaakkeleja. Lisäksi hän on ollut perustamassa Valtimonteatteria (2000), Rospuutto-ryhmää (2006) ja Koira Complexia (2016).
Taitelijuutensa jonkinlaiseksi käännekohdaksi hän nimeää Rospuutto-ryhmän kanssa Itä-Suomen syrjäseutuja kiertäneen Dostojevskin Idiootin sovituksen (2009).
”Asuin silloin perheeni kanssa vanhassa kansakoulussa Kontiolahdella ja minulla oli työ läänintaiteilijana. Idiotia osui sellaiseen ympäristöön, jossa laadukasta teatteria ei muuten olisi voinut nähdä. Teoksen herättämä kulttuurin nälkä tuli todella koskettavasti vastaan”, muistelee Kirjavainen.
Hänen tuoreimmat ohjauksensa ovat Sting-musikaali Viimeinen laiva Kotkan Kaupunginteatterissa sekä Antti Tuurin Ikitie Lahden kaupunginteatterin suurella näyttämöllä.
"Tykkään tehdä dramaturgioita ja pohtia kirjallisuuden näyttämöllistämistä. Olen hiukan kateellinen romaanin lukemiskokemukselle ja yritän saada näyttämölle jotain sen suuntaista katsojakokemusta. Samalla inspiroidun, jos löydän jonkin yhteyden johonkin myyttiin, kuten esimerkiksi Ikitiessä Kullervoon.”
Nämä elementit löytyvät Villahousuhäpeästäkin.
”Halusin toistaa kirjan assosiaatiorakenteen näyttämöllä. Siinä yleissivistynyt päähenkilö torjuu kipeitä asioita siten, että hänen mielensä assosioi niiden eteen vaikka mummolamuistoja tai Stalingradin piirityksen. Toisaalta häntä vaivaa lapsuudesta juontuva vajaan ihmisyyden kokemus. Sen eheytys on mahdollista vasta, kun hän löytää sisältään samaistumispinnan naisjumaluudesta. Se taas ei saa tukea luterilaisesta perinteestä, koska meillä jumaluuden peilikuva on miehinen."
Teatteri Avoimet Ovet on alunperin Liisi Tandefeltin vuonna 1994 perustama kiertueteatteri. Nykyään sen vakituinen näyttämö sijaitsee Helsingin Erottajalla. Heini Tolan johtajakaudella (2003–2019) teatteri vakiinnutti asemansa etenkin suomalaisten naiskirjailijoiden nykysovitusten esittäjänä.
Kirjavaisella on halua vahvistaa teatterin profiilia entisestään.
”Avoimien Ovien eetos voisi olla se, että etsimme tekijöitä, jotka pyrkivät enemmän rakentamaan siltoja kuplien välille kuin juhlimaan niiden eroavaisuuksien äärellä. ”
Aikaisemmin esimerkiksi osallistuvaa dokumenttiteatteria uraanikaivoksen vastustamisesta tehnyt Kirjavainen on nykyään kiinnostuneempi etsimään ihmisten yhteisikseen tunnistamia asioita. Villahousuhäpeässä se on juuri häpeä, ensi kevään siirtolaisuuskuvauksessa taas koti-ikävä.
”Koen, että olen jo saanut esittää teatterissa tarpeeksi omia hätähuutojani. Tässä hetkessä sellainen lähinnä vahvistaa omaa kuplaa ja lamaannuttaa muita katsojia. Teatterin tiedonjakamisfunktiokin on omalta kohdaltani so last season. Sen sijaan se, mitä minusta teatteri voi jakaa ihmiseltä ihmiselle, ovat yhteiset tunnekokemukset ja kosketukset.”
Eira Mollberg & Hanna Kirjavainen: Villahousuhäpeä
Ensi-ilta Teatteri Avoimissa Ovissa 19.9.
Eira Mollberg: Villahousuhäpeä
Tammi, Ilmestyy 19.9.
