Teksti Janne Siironen

Dokumentit Maria by Callas ja Whitney kertovat 1900-luvun suurista äänistä, jotka kestivät supertähteyden painetta pitkään.

Poseeratessaan ensimmäisen albuminsa takakannessa Norma Kamalin uimapuvussa ja kasvot aurinkoon käännettynä, nuori Whitney Houston näyttää meren vaahdosta nousseelta Venukselta. Epätodelliselta.

Tämä ilmestys oli Arista-­levy-yhtiön pomon Clive Davisin visio uusimmasta löydöstään. Whitneystä rakennettiin alusta alkaen suurinta mahdollista mustaa supertähteä: crossover-artistia, jonka imago ja soundi sopisivat yhtä hyvin valkoiselle MTV:lle kuin R’n’B -radioon.

Aretha Franklinin tuskaisa vaikerrus ja lohduttava lämpö olivat histo­riaa – nyt elettiin 80-lukua. Whitneyn ääni raikasi häikäisevän puhtaana kuin uutuuttaan hohtava tennari­pari. Se soi ja kujersi innostavana, motivoivana, melkeinpä käskevänä.  Dream it – Be it – Buy it – Just do it.

Whitney nousi seitsemän kertaa peräkkäin Yhdysvaltojen sinkkulistan kärkeen. Albumit Whitney Houston ja Whitney möivät ennätykselliset 45 miljoonaa kappaletta. Todellinen Whitney-mania koettiin 90-luvun alussa Bodyguard-elokuvan myötä. Sen ääniraita on edelleen kaikkien aikojen myydyin soundtrack-levy.

Kevin Macdonaldin ohjaaman Whitney-dokumentin katsoja tajuaa nopeasti, kuinka suuri paino Houstonin hartioilla lepäsi. Oma perhe, musta yhteisö, kirkko, levy-yhtiö, yleisö… kaikki valmiina pettymään kulta­tyttöönsä.

Sama Whitney, joka käytti jo 16-vuotiaana huumeita, halaa promokuvassa pehmonallea ja esiintyy huumeiden vastaisella videolla Nancy Reaganin rinnalla. Sama Whitney, joka jakoi vuosia elämänsä ”parhaan ystävänsä” Robyn Crawfordin kanssa, tuntee äitinsä Cissyn ja tämän kotikirkon intensiivisen paheksunnan. Oikea Whitney oli kotoisin New Jerseyn rotu­mellakoista tutusta Newarkista, musiikkivideoiden pastellimaailman tyttö taas asuu jossain Bill Cosby Shown ­Huxtablen perheen naapurustossa. 

1980-luvun rasistisessa ja homofobisessa musiikkiteollisuudessa Whitneyn imagosta sanitoitiin ghetto. Whitney ei saanut olla liian musta. Ja jo pelkkä ajatus, että Whitney olisi jotenkin queer, oli mahdottomuus. Kun Oprah kysyi muutama vuosi sitten haastattelussa Cissy Houstonilta, olisiko tämän tyttären homoseksuaalisuus vaivannut häntä, vastasi Cissy ”ehdottomasti”.

Tänä päivänä edes Houstonin perhe ei jaksa kiistää Whitneyn suhdetta ­Robyn Crawfordiin. Tässä dokumentissa häntä ei silti kuulla.

Toisesta tabusta kuitenkin puhutaan. Whitneyn veli paljastaa, että heidän serkkunsa, laulajana itsekin menestynyt Dee Dee Warwick käytti häntä ja Whitneytä seksuaalisesti hyväkseen tämän ollessa vain seitsemänvuotias.

Kun Whitneyn elämää, sen kompleksisuutta ja paineita tarkastelee, on helpompi ymmärtää tähden vääriä valintoja.

Whitneyn voima on siinä, että se on puhdas aristotelinen tragedia kaikessa vääjäämättömyydessään. Katsojaa itkettää – ei pelkästään tarinan päähenkilön kohtalo – vaan myös se, että ehkä asiat olisivat voineet mennä toisin. Ehkä toisenlaisessa maailmassa Whitneyllä olisi ollut mahdollisuus valita paremmin.

Tom Volfin Maria by Callas ei lähde toistamaan Callas-myytin kliseitä. Kertojaääni kuuluu Marialle itselleen. 1900-luvun merkittävimmän sopraanon, ”La Divinan”, kirjeistä ja haastatteluista koostuva elokuva sivuuttaa tyystin monet kohuaiheet, kuten valtavan painonpudotuksen, vaikean äitisuhteen sekä myöhemmät ongelmat lääkkeiden kanssa.

Samoin kuin Houston, kreikkalaiseen siirtolaisperheeseen Brooklynissa vuonna 1923 syntynyt Maria oli kunnianhimoisen äitinsä tähtituotanto, lapsesta asti lavoille koulittu pieni ihme. 13-vuotiaana hänet hyväksyttiin Kreikan valtiolliseen musiikkiakatemiaan­, ja myöhemmin hän opiskeli kuuluisan koloratuurisopraano ­Elvira de Hidalgon oppilaana.

Suuri läpimurto tapahtui 1949 Venetsiassa. Callaksen maine jumalaisena kaunottarena syntyi hänen pudotet­tuaan painoaan rajusti vuoden 1953 aikana. 36 kiloa kevyempänä Callas sopi paremmin ajan kauneusmuottiin ja oli valmis supertähteyteen.

Dokumentti kuvaa Callas-ilmiön kuumeisuutta. Callaksen tasolla artisti on kuin huippu-urheilija: laulaminen on fyysinen suoritus, joka vaatii kaiken. Perheen hankkiminen tuntui tähdestä mahdottomuudelta, kompromissilta. Ehkä ajalle tyypillisesti hän suhtautui kohtaloonsa fatalistisesti: oma menetetty lapsuus tai lapsettomuus saattoivat surettaa, mutta kohtaloaan ei voi valita.

Aina Callas ei ollut hybriksen ulottumattomissa. Hän kuvailee esimerkiksi suhdettaan miljardööri Aristotle Onassikseen kuin kahden jumal­olennon kohtaamisena. Myrskyisä suhde päättyi kivuliaasti, mutta dokumentti pitää tämänkin tragedian inhimillisissä mittasuhteissa. Myös diivan ikääntyminen ja äänen muuttuminen käydään läpi vain niin syvältä kuin mihin Callaksen muistiinpanot antavat mahdollisuuden.

Dokumentti päätyy Callaksen myöhempien vuosien arkistofilmeihin. Niissä naurava Callas muistuttaa, että suurimmankin tähden elämä koostuu pienistä, usein arkisista hetkistä. Ehkäpä Callaksen viimeisten vuosien vetäytymistä erakkoelämään ei pitäisi nähdä turhan traagisessa valossa. Jospa jalustalle nostettu tähti yritti vain laskeutua kaikessa hiljaisuudessa takaisin maan pinnalle.

Whitney elokuvateattereissa 13.7. ja Maria by Callas 10.8.