Lukuaika: 4 minuuttia

Kapina kirkkoa vastaan, vaikea lapsuus ja kohujen täyttämä artistiura. Sinéad O’Connorin tie on ollut kivikkoinen.

Sinéad O’Connorin kesäkuun alussa julkaistu elämäkerta Rememberings itkettää, järkyttää ja naurattaa. Välissä kaikkea samaan aikaan.

Kirjassa on kaksi ääntä. Ensimmäinen kertoo O’Connorin lapsuudesta, uran alusta ja menestyksestä, aina vuoden 1992 Saturday Night live -välikohtaukseen. Kirjan loppuosa on kirjoitettu neljä vuotta myöhemmin. Tänä aikana laulaja koki sarjan yksityisiä ja julkisia romahduksia: sytytteli Twitter-paloja, riiteli perheensä kanssa, oli hoidettavana mielisaairaaloissa, eksyi Dr. Philin kaltaiseen (väärään) seuraan ja yritti saada itsensä kuntoon. Tänä aikana syntyi ”uusi ääni”, joka kirjoitti kirjan loppuun.

Laulaja avaa teoksessa lapsuuttaan Irlannin Glenagearyssa ja vaikeita kasvuvuosia henkisesti tasapainottoman äitinsä kanssa. Pohjimmiltaan Rememberings on kirja traumasta.

Elämäkerta Rememberings ilmestyi 1. kesäkuuta 2021.

Katolinen O’Connorien perhe hajosi Sineadin ollessa yhdeksän. Tuhoisan perhe-elämän keskipiste oli vakavasti häiriintynyt äiti, joka pahoinpiteli Sinéadia ja muita lapsiaan sadistisesti. Toimintaan puututtiin vasta äidin yritettyä ajaa Sinéad kyydissään päin vastaantulevaa autoa.

Katolilaisuus, väkivalta, ihastukset, pop-musiikki (erityisesti Bob Dylan) ja Jeesus sekoittuvat kirjassa unenomaiseksi maagiseksi realismiksi, jolta lapsuus monesti tuntuukin.

Teini-ikäisenä O’Connor oli – ei niin yllättävästi – ”ongelmatapaus”, joka sijoitettiin näpistelyn takia puoleksitoista vuodeksi katolisen kirkon ylläpitämään työlaitokseen, Magdaleena-kotiin. Vaikka laitos oli toisenlainen painajainen, se antoi Sinéadille mahdollisuuden opiskella musiikkia.

O’Connorin kiistaton lahjakkuus ei jäänyt huomaamatta. Hänet bongattiin 15-vuotiaana hääkeikalta levyttämään ja kirjoittamaan paikallisen In Tua Nua -bändin kanssa. Sessiossa syntynyt Take My Hand nousi jopa Irlannin listoille, mutta yhtye päätti, että O’Connor oli vielä liian nuori kiertue-elämään. Laulaja jatkoi keikkailua eri kokoonpanoissa ympäri Dublinia, kunnes sai 1980-luvun puolivälissä – 19-vuotiaana – ensimmäisen levytyssopimuksensa.

Irlannin taaksejättäminen oli O’Connorin mukaan hänen ”elämänsä paras päivä”. Laulajan äiti oli kuollut vain kuukausia aiemmin auto-onnettomuudessa.

Lontoossa O’Connor sai uudelta levy-yhtiöltään Ensign’ilta tehtävän kirjoittaa debyyttialbuminsa. Ensign oli profiloitunut Boomtown Ratsin ja The Waterboysin kaltaisten bändien katu-uskottavana kotipesänä, mutta sekään ei ollut kasuaalin sovinismin yläpuolella. O’Connor sai huomata, että vaikka hänet oli kiinnitetty ”kapinallisena”, levy-yhtiö toivoi, että laulaja voisi kapinoida edes hieman naisellisemmin. Tähden tavaramerkkityyli syntyikin protestina. Kun levy-yhtiö yritti suostutella O’Connoria kasvattamaan hiuksiaan pidemmäksi tämä marssi parturiin, ja ajatutti päänsä kokonaan kaljuksi. Ensign yritti myös painostaa O’Connoria aborttiin. Nainen ei voi olla samaan aikaan nuori äiti ja poptähti, hänelle kerrottiin. O’Connor kieltäytyi ja synnytti esikoisensa kolme kuukautta ennen debyyttialbuminsa julkaisua.

Loppuvuodesta 1987 ilmestynyt The Lion and the Cobra oli kriitikoiden suosikki, joka myi radiohitti Mandinkan voimin kultaa. Yhdysvaltojen markkinoita varten levyn kannen kuva piti vaihtaa. Alkuperäinen kuva O’Connorista laulamassa kuin huutaen suu ammollaan korvattiin otoksella, jossa artisti katsoo vienosti alaviistoon kädet rinnallaan.

MIkään ei olisi pystynyt valmistamaan O’Connoria kakkoslevyn menestykseen. Nellee Hooperin tuottama ja Princen kirjoittama Nothing Compares 2 U oli vuoden 1990 isoimpia hittejä, ja emoalbumi I Do Not Want What I Haven’t Got nousi ykköseksi ympäri maailman.

Tuplaplatinatähteys oli jotain, jota O’Connor ei ollut osannut odottaa. Protestilaulaja kompuroi pr-masiinassa jo ensi metreillä.

Kun hän lokakuussa 1992 repi Saturday Night Liven suorassa lähetyksessä äitinsä seinältä irrottaman Johannes Paavali II:n kuvan, jälkipyykki oli brutaalia. Kuvan repiminen ja O’Connorin viesti – Fight the real enemy – olivat tarkoitettu kritiikiksi hyssyttelylle, joka ympäröi katolisen kirkon piirissä tapahtuneita hyväksikäyttötapauksia.

Muutamassa tunnissa O’Connor oli – nykytermein – canceloitu. Vestintuojaa olisi tuskin ammuttu yhtä kovilla, jos kyseessä olisi ollut esimerkiksi Bob Geldof tai joku toinen etabloitunut miesartisti. Nyt tähtäimessä oli kuitenkin nuori nainen.

Kuvasarja, jossa O'Connor repii Johannes Paavali II:n kuvan.

Liberaalit piirit osallistuivat potkimiseen masentavan innokkaasti. Kaikki Madonnasta Arsenio Halliin parodioivat infantiililla otteella O’Connorin toimintaa. Seuraavan viikon Saturday Night Live -ohjelmassa Joe Pesci repi tähden kuvan ja kehuskeli kuinka olisi ”läimäissyt” O’Connoria, jos olisi isännöinyt kyseistä ohjelmaa. Viikko myöhemmin nähtiin omituinen jälkinäytös Bob Dylanin 30-vuotisjuhlakonsertissa. O’Connorin noustessa lavalle vuosisadan suurinta protestilaulajaa kunnioittamaan saapunut yleisö alkoi buuata niin kovaänisesti, että laulajan oli vaikea aloittaa esitystään. Vedettyään improvisoidun accapella-version kappaleesta War, käytännössä huutaen, selvästi järkyttynyt O’Connor näytti hetken marttyyriltä, joka on kohdannut leijonansa.

Elämäkerran mukaan paikalla ollut Dylan ei kommentoinut välikohtausta mitenkään yleisölle – tai O’Connorille.

Mitä O’Connor oli sitten kuvitellut saavuttavansa? Lasten ja naisten puheet kirkon toiminnasta oli jätetty jo vuosikymmeniä omaan arvoonsa. Media ohitti nytkin itse viestin ja keskittyi maalaamaan kuvaa omille etuoikeuksilleen sokeasta tähtösestä. O’Connorista tuli hetkessä ysärin Hanoi Jane, naisista vastenmielisin; aggressiivinen, äänekäs, tosikko. Jopa hänen kaljunsa soti luonnollista järjestystä vastaan.

Laulajan kohtelu kumpusikin lopulta enemmän misogyniasta kuin loukatuista hengellisistä tunteista. Hän oli sohaissut yhdellä repäisyllä patriarkaalisen himmelin ytimeen. Siinä Paavi oli sijoitettu pyhimmälle paikalle taivaallisen ja maallisen vallan leikkauspisteeseen ja oli käytännössä koskematon.

O’Connor jäi henkiin, mutta ura levy-yhtiön kultakimpaleena kuoli buumereitten buuaukseen. Tästä laulaja on ollut jälkeenpäin vain onnellinen.

”En ole poptähti. Olen vain levoton sielu, jonka täytyy karjua mikkiin silloin tällöin”, hän sanoo elämäkerrassaan.

Sinéad O’Connorin häpäiseminen ei lopulta muuttanut tosiasiaa, että katolisen kirkon peittelemät hyväksikäyttötapaukset alkoivat paljastua 1990-luvun aikana. Johannes Paavali II pyysi kirkon piirissä tapahtuneen seksuaalisen hyväksikäytön uhreilta ensimmäisen kerran anteeksi vuonna 2001. Seuraavana vuonna The Boston Globe -lehden laaja selvitys nosti Yhdysvalloissa asian lopullisesti varjoista.

Ensi keväänä O’Connor on julkaisemassa 11. studioalbuminsa No Veteran Dies Alone. Luvassa on myös laaja kiertue. Kirjassaan hän kertoo, että taloudellinen paine keskittyä keikkailuun oli lopulta parasta mitä hänen uralleen saattoi tapahtua. Loppuunmyydyt konsertit ja keski-ikäiset miehet itkemässä vuolaita kyyneleitä eturivissä todistavat, että O’Connoriin uskotaan edelleen.

Kommentoi Facebookissa
  • 30.6.2021
  • Kirjoittanut voima