Maailmanmaineeseen noussut taiteilija-aktivistiryhmä on osa vuosikymmenten aktionismin jatkumoa.
Helmikuun 21. päivänä tulee kuluneeksi kuusi vuotta Pussy Riot -yhtyeen performanssista Moskovan Kristus Vapahtajan katedraalissa. Performanssin seurauksena Nadežda Tolokonnikova ja Maria Aljohina joutuivat vankilaan lähes kahdeksi vuodeksi ”huliganismista”, raskauttavana tekijänä ”uskovaisten tunteiden loukkaaminen”.
Venäjän rikoslain ”huliganismi” on konsepti, joka keksittiin 1920-luvulla yleiskategoriaksi. Sen nojalla voidaan tuomita rikoksista, jotka eivät sovi mihinkään muuhun pykälään. Pussy Riotin aktin seurauksena Venäjän rikoslakiin lisättiin pykälä 148 ”uskovaisten tunteiden loukkaamisesta” ikään kuin tuomion oikeuttamiseksi jälkeenpäin.
Moskovassa Pussy Riot oli välitön menestys jo lokakuussa 2011, kun se julkaisi ensimmäisen videonsa Vapauta katukivi. Se kuvasi ”kiertuetta”, jossa esiinnyttiin johdinauton katolla ja metroasemilla. Kappaleessa viitattiin Kairon Tahririn aukion tapahtumiin ja samana keväänä alkaneeseen arabikevääseen. Pussy Riot oli tuulahdus vapautta ja toivoa aikana, jolloin Venäjä valmistautui Putinin kolmannelle kaudelle valintaan ilman merkittävää oppositiota.
Yhtyeen konsertit järjestettiin laittomasti kaduilla ilman ennakkovaroitusta. Ne edelsivät valtavaa vaalivilppiä vastustanutta kansanliikettä. Kansanliike huipentui toukokuun 6. päivänä vuonna 2012 Bolotnajan aukiolla Moskovassa, kun protesti murskattiin ja kymmeniä mielenosoittajia tuomittiin vankeuteen.
Viimeinen Bolotnajan tapahtumista vangittu pääsi vapauteen vasta tammikuussa 2018, ja osa syytetyistä on yhä maanpaossa.
Maaliskuussa Helsingin Kulttuuritalolle saapuu Pussy Riotin Riot Days -esitys, jota on kuvattu ”alkukantaiseksi, vallankumoukselliseksi ja uudeksi sähköiseksi punk-oopperaksi”. Yhtyeen julkisuudessa olleista jäsenistä projektiin on osallistunut vain Aljohina, ja esitys perustuukin Aljohinan omaelämäkerralliseen kirjaan Riot Days, joka ilmestyi viime vuonna. Taustayhtyeenä toimivat Nastja Awott ja Vasili Bo, joilla on myös yhteys alkuperäiseen Pussy Riotiin – Awott sävelsi ryhmän kappaleita ja Bo editoi sen videoita.
Pussy Riot ei tullut tyhjästä. Sitä edelsi taiteilijaryhmä Voina (sota), ja lähes 40 vuotta neuvostoliittolaista ja venäläistä aktionismia.
Wienissä 1960-luvulla syntyneen aktionismin tarkoitus on häivyttää todellisuuden ja taiteen rajat ja synnyttää uudenlaisia taiteellisen ilmaisun tapoja.
Neuvostoliittoon aktionismi levisi 1970-luvulla. Vuonna 1975 Igor Zaharov-Ros poltti Leningradissa neuvostopassin kuvan osana Haluan länteen -performanssiaan. Voina-ryhmä piti tärkeimpänä esikuvanaan konseptualisti ja avantgarde-runoilija Dmitri Prigovia, jonka kuoltua kesällä 2007 Voina-ryhmä järjesti muistojuhlan Moskovan metron kehälinjalla. Se oli ryhmän ensimmäinen itsenäinen aktio.
Mukana oli myös vasta 17-vuotias Tolokonnikova. Prigov on hänelle edelleen tärkeä hahmo, ja viime vuonna Tolokonnikova julkaisi wearepussyriot-YouTube-kanavalla kokoelman Prigovin haastatteluja.
Aljohina on puolestaan kertonut esikuvakseen aktionisti Alexander Brenerin, joka vangittiin Venäjällä vuonna 1997 hänen piirrettyään vihreän dollarimerkin Kasimir Malevitšin maalaukseen ”käydäkseen kuolleen taiteilijan kanssa dialogia korruptiosta kaupallisessa taidemaailmassa”.
Tolokonnikova ja Jekaterina Samusevitš perustivat Pussy Riotin, jota Tolokonnikovan puoliso, Voinan jäsen Pjotr Verzilov tuki. Tarinan mukaan ennen Pussy Riotia syksyllä 2011 Tolokonnikova ja Samusevitš olivat luennoineet feministisestä punkista opposition Viimeinen syksy -festivaaleilla. Koska Venäjällä ei heidän tietääkseen ollut feminististä punkkia, he esittelivät luennolla yhtyeitä, joita ei ollut olemassa. Yksi näistä oli Pussy Riot, joka sitten perustettiin myös oikeasti.
Toinen Voina-ryhmän fraktio kehittyi jyrkempään suuntaan. Sen viimeiseksi taideperformanssiksi jäi poliisiauton polttaminen Pietarissa joulukuussa 2011, minkä jälkeen keskeisimmät osanottajat pakenivat ulkomaille.
Voina hajosi vuonna 2011. Kuten genreen kuuluu, osapuolten versiot hajoamisen syistä eroavat jyrkästi.
Syksyllä 2011 ja talvella 2012 Pussy Riot julkaisi nopeaan tahtiin viisi videota. Katukiven vapauttamista seurasi kulutuskulttuuria ja tulevia vaaleja kritisoinut, kaduilla ja supermarketeissa kuvattu Kropotkin vodka -video. Tämän jälkeen Pussy Riot otti vankilan katolla kuvatulla Kuolema vankilalle, vapaus protestille -videolla kantaa vaalivilpin vastaisen liikkeen mielenosoittajien vankeustuomioihin.
Ennen Kristus Vapahtajan katedraalin performanssia kuvattiin vielä Putin kusi housuun -teos Punaisella torilla.
Tolokonnikovan, Aljohinan ja Samusevitšin pidätyksen jälkeen yhtyeen tuomitsemispäivänä kuvattiin Putin sytyttää vallankumouksen palon -video oikeustaloa vastapäätä. Tämä oli viimeinen alkuperäisellä underground-tyylillä tehty video.
Venäjän valtion öljy-yhtiö Rosneftia kritisoinut Kuin punaisessa vankilassa oli jo tehty tyylillä, rahalla ja Verzilovin suhteilla.
Pussy Riot yhdisti neuvostoliittolaisen aktionismin länsimaiseen riot grrrl -tyyliin. Musiikillisesti se palasi punkin alkuaikoihin, jolloin soittotaito oli toisarvoista. Ryhmä ei tosin listannut musikaaliseksi esikuvakseen Bikini Killiä vaan Angelic Upstartsin, Cockney Rejectsin ja 4 Skinsin tarkoituksenaan arvatenkin rikkoa stereotypioita ja ärsyttää äijäileviä puritaaneja. Muiksi esikuviksi listattiin Valie Export, The Yes Men, venäläinen ”My”-liike, Vladimir Sorokin, Michel Foucault, John Cage, Pierre Boulez, Nina Simone, Simone de Beauvoir, Shulamith Firestone, Julia Kristeva, Judith Butler, Elizabeth Grosz, Igor Kon, Gayatri Spivak, bell hooks, Eve Sedgwick ja Rosi Braidotti.
Oikeudenkäynnin ja vankilatuomion aikana Pussy Riotin jäsenet ottivat yhteen toistensa, asianajajiensa ja viranomaisten kanssa. Ensimmäisenä potkut asianajajalleen antoi Samusevitš, joka vaihtoi puolustusstrategian poliittisesta performanssista pragmaattiseen. Pian hän otti yhteen Tolokonnikovan asianajajan Mark Feyginin kanssa, joka yritti rekisteröidä Pussy Riot -tavaramerkin vaimonsa yrityksen nimiin. Lisäksi Samusevitš riitaantui Tolokonnikovan puolison Verzilovin kanssa, joka hänen mielestään puhui liikaa Pussy Riotin puolesta, vaikka ei ollut varsinainen jäsen. Massiivinen tukikampanja, johon osallistuivat muun muassa Paul McCartney, Yoko Ono ja Madonna oli pitkälti Verzilovin ansiota.
Tolokonnikova ja Aljohina julkaisivat vankilasta avoimen kirjeen, jossa kiistivät Verzilovin oikeuden puhua Pussy Riotin puolesta. Myös he antoivat omille asianajajilleen potkut. Tätä ennen välit Samusevitšiin ehtivät viiletä pysyvästi.
Vangittujen kovimmat yhteenotot tapahtuivat vankiloiden työntekijöiden kanssa. Naisvankilat ovat Venäjällä pahempia kuin miesten vankilat, koska vastarinnan mahdollistava rikollinen alakulttuuri puuttuu ja vankien keskinäinen solidaarisuus on heikompaa. Aljohina ja Tolokonnikova istuivat eri vankiloissa ja joutuivat käymään taistelunsa yksin.
Aseet olivat epätasaiset: vankilahallinnon arsenaali koostui uhkailuista toisten vankien avulla, eristysselleistä, 17-tuntisista työpäivistä ja mustamaalaamisesta julkisuudessa. Pussy Riotin vankien keinot olivat julkisuus, valitukset ja nälkälakot.
Peräänantamattomalla ja oman terveyden vaarantavalla vastarinnalla vangitut jäsenet saivat lisää liikkumavaraa vankilassa ja julkisuutta huonoille olosuhteille.
Vapauduttuaan Aljohina ja Tolokonnikova halusivat jatkaa toimintaa vankilaolosuhteita vastaan. Yhdessä Verzilovin kanssa he perustivat Zona Prava -kansalaisjärjestön ja Mediazona-median. Nimillä on kaksi merkitystä: toisaalta ne tarkoittavat ”Oikeuden vyöhykettä” ja ”Mediavyöhykettä”, mutta ”vyöhyke” on venäjäksi myös vankilaa tarkoittava slangisana. Mediazona osui tärkeään rakoon, tyhjästä aloittanut projekti nousi muutamassa vuodessa Venäjän kymmenen suosituimman verkkomedian joukkoon.
Pussy Riotin alkuperäiset nettikanavat olivat jääneet Samusevitšin ja vapaalla jalalla piileskelevien, anonyymien tai pseudonyymien suojassa esiintyneiden jäsenien haltuun. Vuonna 2015 ryhmän blogi aktivoitui hetkeksi alkuperäisellä konseptilla. ”Pussy riot is for sale, Pussy riot is dead” oli sarja anonyymejä konsertteja Moskovan supermarketeissa, mutta kritiikin kärki oli suunnattu lähinnä Pussy Riotin avulla menestyneitä ja maailmaa kiertäviä Aljohinaa ja Tolokonnikovaa vastaan. Tämän jälkeen alkuperäisen blogin ja kanavan haltuun saanut fraktio ilmoitti lakkauttamisestaan.
Vapautumisensa jälkeen Samusevitš on vältellyt julkisuutta. Vuosi sitten hän antoi harvinaisen haastattelun Wonderzine-verkkolehdelle. Samusevitšin mielestä Pussy Riotin historia loppui vangittujen jäsenien vapauduttua. Hänen työllistymisensä ohjelmointialalle, jolle hän on kouluttautunut, on osoittautunut mahdottomaksi Pussy Riot -menneisyyden vuoksi, ja hän opiskelee tietokonelingvistiikkaa.
Tolokonnikovaa kiinnostaa yhä musiikkivideoiden tekeminen. Niitä julkaistaan YouTuben wearepussyriot-kanavalla, ja niissä otetaan kantaa Yhdysvaltain ja Venäjän politiikkaan ja seksismiä vastaan. Toisin kuin alkuperäisen Pussy Riotin videot tuotanto on ammattimaista, eikä genre ole enää punk. Kieli on usein englanti. Viimeisin venäjänkielinen video on kaksi vuotta sitten julkaistu Chaika, joka kritisoi Venäjän valtakunnansyyttäjää Juri Tšaikaa.
Aljohina on näkynyt viimeksi kolme vuotta sitten julkaistulla I Can't Breathe -videolla. Sitä uudemmilla videoilla esiintyy julkisuudessa olleista jäsenistä enää Tolokonnikova.
Tolokonnikova toi oman näkemyksensä Pussy Riotista Lontoon Saatchi-galleriaan loka–joulukuussa 2017. Inside Pussy Riot -näyttely oli ennemminkin interaktiivista teatteria kuin taidenäyttely. Tolokonnikova puhui katsojien kautta kuulokkeiden avulla, ja näyttelyn osanottajat joutuivat käymään läpi oikeudenkäynnin ja vankilan ja päätyivät poliittiseen protestiin. Spektaakkeli oli osa laajempaa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisen aktionismin retrospektiiviä.
Ensimmäiset Pussy Riot -kirjat julkaistiin jo vankila-aikana. Näistä ainoa suomeksi käännetty kirja, Pussy Riot! Punkrukous vapauden puolesta (Like 2013) on kokoelma ryhmän, asianajajien ja tukijoiden julkilausumia. Kaikki ryhmän jäsenet eivät olleet siihen tyytyväisiä.
Tolokonnikova ehti kertomaan oman tarinansa ensimmäisenä kirjamuodossa, saksaksi vuonna 2016 julkaistussa Anleitung für eine Revolution -teoksessa (”Opas vallankumoukseen”).
Meduza-verkkolehden haastattelussa elokuussa 2017 Tolokonnikova sanoi, että ”vuonna 2012 meillä ei ollut mitään pidemmän aikavälin suunnitelmia. Tiesimme, että Putin valitaan kolmannelle kaudelle. Taiteilijat muuttuvat aikojen ja olosuhteiden mukana. Kun meidät vapautettiin vuonna 2014, karnevaalien järjestäminen tuntui ongelmalliselta. Se oli kaikista traagisin vuosi, tapahtumat Ukrainassa ja Krimillä… silloin me vaikenimme, ja sen jälkeen perustimme Mediazonan.”
Maria Aljohinan kirja on ensimmäinen englanniksi julkaistu Pussy Riot -omaelämäkerta. Riot Days -ilmestyi Britanniassa viime vuonna, mutta Venäjällä se on saatavilla vain maanalaisena versiona.
Nyt Juri Muravitskin siitä ohjaama, viime vuonna ensiesityksensä saanut teatteriversio kiertää maailmaa.
Vuonna 2016 Aljohina näytteli (usein maanpaossa toimivan) Valko-Venäjän vapaan teatterin Burning Doors -näytelmässä, joka kertoi kolmen Venäjällä poliittisista syistä vangitun taiteilijan eli aktionisti Pjotr Pavlenskin, Krimillä vangitun ukrainalaisen elokuva-ohjaajan Oleg Sentsovin ja Aljohinan tarinan. Suomessakin nähtyä Burning Doorsia kehuttiin laajasti. New York Timesin kriitikko listasi sen viime vuoden kymmenen parhaimman näytelmän joukkoon.
Lokakuussa 2017 Aljohina ja Pussy Riot ripustivat New Yorkin Trump Toweriin poliittisten vankien vapauttamista vaativan banderollin. Aktio kiinnitti huomiota ukrainalaisten aktivistien Sentsovin ja Aleksandr Koltšenkon tilanteeseen. Heitä oli syytetty Ukrainassa Venäjän miehitystä vastustavan aseellisen ryhmän perustamisesta, ja heidät oli tuomittu 20 ja 10 vuoden vankeustuomioihin. Venäjä kohtelee molempia kansalaisinaan, vaikkei kumpikaan ole suostunut ottamaan Venäjän kansalaisuutta.
Elokuussa Aljohina matkusti Siperian Jakutiaan, jossa Oleg Sentsovia pidetään vangittuna. Siellä hän ripusti banderollin vankilan lähelle. Seuraava aktio tehtiin Neuvostoliiton ensimmäisen salaisen palvelun Tšekan perustamispäivänä, ”tšekistin päivänä” 20. joulukuuta. Aljohina tovereineen ripusti Moskovan Lubjankan aukiolla turvallisuuspalvelun FSB:n päämajaan banderollin ”Hyvää syntymäpäivää, pyövelit”. He päätyivät putkaan.
Länsimaissa ei useinkaan huomioida, että Aljohina ja Tolokonnikova identifioivat itsensä ortodoksikristityiksi, eikä se ole Venäjän radikaalissa oppositiossa poikkeuksellista. Aktio Kristus Vapahtajan katedraalissa vuonna 2012 ei vastustanut ortodoksikirkkoa vaan sen korruptiota, kaupallisuutta ja Putinin tukemista. Sen toteuttivat naiset, jotka pitävät itseään osana ortodoksista yhteisöä ja kokevat sen ongelmat omikseen.
Vaikka venäläisten enemmistö paheksui Pussy Riotin aktiota ja ymmärsi sen tekijöiden tuomitsemisen vankilaan, ryhmän viesti (enemmän kuin sen muoto) sai vastakaikua myös uskovaisten ja jopa kirkon sisältä. Aktio oli selvä viittaus Raamatun kertomukseen, jossa Jeesus ajoi rahanvaihtajat pois temppelistä.
Venäjän vaaleista ja vastarinnasta
Maria Aljohina antoi lausunnon Australiasta keskeltä Riot Days -kiertuetta.
”Pussy Riot Theatre on kirjaani perustuva projekti, eräänlainen elävä kirja. Ajatus siitä, että kirjan voisi toteuttaa näyttämöllä, syntyi jo melko kauan aikaa sitten. Näyttämöllä esiintyminen on yksi poliittisen taiteen muoto. Kyseessä ei ole oikeastaan teatteri vaan esitelmä toiminnan kautta.
Me toivomme, että nähtyään Riot Daysin katsojat ylittäisivät pelkonsa ja apatiansa ja toteuttaisivat omia poliittisia aktioitaan ja mielenosoituksiaan. Tämä tarina tapahtui Venäjällä, se tapahtui minulle ja Pussy Riotille, mutta periaatteessa se voisi tapahtua missä tahansa.
Riot Days on esitetty Venäjällä kaksi kertaa, ja tulot esityksistä käytettiin Krimillä vangitun ja 20 vuodeksi vankeuteen tuomitun [elokuvaohjaajan ja poliittisen aktivistin] Oleg Sentsovin tukemiseen. Ensimmäinen esityspaikka suljettiin esityksen jälkeen, toista esityspaikkaa meidän piti etsiä puolitoista kuukautta.
Venäjällä nostetaan säännöllisesti syytteitä poliittisista syistä. Se, mikä olisi vielä vuonna 2012 ollut ennenkuulumatonta mielivaltaa, on nyt jokapäiväistä. Nykyään pelkkä Facebook-kirjoitus tai sen jakaminen saattaa johtaa syytteeseen. Venäjä on muuttunut paljon Putinin kolmannen kauden aikana.
Teemme edelleen aktioita. Matkustimme Jakutiaan tukemaan Sentsovia, ja paikalliset poliisit ottivat meidät kiinni. Joulukuussa teimme aktion FSB:n päämajan luona Moskovassa. Putinin valtiolle salaisen poliisin perustamisen päivä on juhlapäivä, josta he ovat ylpeitä. En aio maksaa minulle määrättyjä sakkoja, joten voi olla, että jatkossa minua ei päästetä poistumaan Venäjältä.
Pussy Riotin konsepti on yhä ajankohtainen, koska mahdollisuudet kamppailuun eivät riipu siitä, mitä valtio tarjoaa, vaan siitä, kuinka pitkälle on itse valmis menemään, ja siitä, kuinka välttämättömältä protesti tuntuu omassa sydämessä.
En näe syytä kehottaa Venäjän oppositiota toimintaan, koska näen jo nyt ympärilläni paljon ihania nuoria, opiskelijoita ja koululaisia, jotka eivät pelkää lähteä kaduille. Se on ’toinen Venäjä’, jota koko maailman tulisi Putinin sijasta katsoa. On suuri virhe, että muualla Venäjä nähdään Putinin maana. Venäjällä on suuri joukko ihmisiä, jotka ovat rohkeita ja jotka ovat täysin erimielisiä Putinin ja hänen varkaista ja murhaajista koostuvan joukkionsa kanssa.
Venäjällä ei ole mitään todellisia vaaleja. Siellä ei ole mahdollisuutta vaihtaa vallanpitäjiä äänestämällä. Vaalit Venäjällä ovat häpeällisiä, joten tehtävänä ei ole mennä äänestyskoppeihin vaan kaduille. Tärkeintä Venäjällä on se, mitä tapahtuu kaduilla.
Pitää kuunnella ihmisiä eikä niitä, jotka järjestävät lumevaaleja.”
Vladimir Putin valitaan neljännelle presidenttikaudelle maaliskuussa järjestettävissä vaaleissa.
