”Kiitos ilmoittautumisesta! Nähdään Jyväskylässä 10.–11.2017.”
Perussuomalaisten nimissä lähetetty sähköposti saapui tiistaina 2. kesäkuuta, kun olin tehnyt akkreditointi-ilmoittautumisen puoluekokoukseen. Neljä päivää ennen kokousta perussuomalaisten ”työmies” Matti Putkonen kuitenkin eväsi pääsyni kokoukseen.
”Edellytämme, että edustamanne tiedotusväline on relevantti perussuomalaisten kannalta”, hän kirjoitti sähköpostissaan, jonka vastaanottajana oli myös toinen toimittaja.
Putkonen ei suostunut perustelemaan, mitkä mediat ovat ”relevantteja”. Jyväskylän Paviljongin ovet eivät siis auenneet Voimalle.
Voima ei ollut ainoa rannalle jätetty media. Hylkäyspäätöksen sai myös vapaa toimittaja Kaarina Hazard.
”Yritä tässä nyt sitten dialogia, työmies Putkonen. Näkyviin jätetyn viestinsaajaketjun mukaan meitä torjuttuja on kaikkiaan 13”, Hazard twiittasi 6. kesäkuuta.
Putkonen vahvisti myöhemmin Keskisuomalainen-lehdelle, että puoluetoimisto on hylännyt useita akkreditointeja. Lehden haastattelema Journalistiliiton puheenjohtaja Hanne Aho piti päätöstä ”erikoisena ja lyhytnäköisenä”.
Se siitä perussuomalaisten ajamasta sananvapaudesta.
Puoluekokous valitsi perussuomalaisten johtoon halla-aholaisen maahanmuutto- ja EU-vastaisen värisuoran. Jokaisella puoluekokoukseen saapuneella perussuomalaisten jäsenellä oli puheenjohtajavaalissa yksi ääni, toisin kuin muilla isoilla puolueilla.
Vaikka äänestystapa oli kaikille selvä, perussuomalaisten kansanedustajat alkoivat puhua kokouksen jälkeen puolueen kaappaamisesta. Perussuomalaisten eduskuntaryhmästä eronneet 20 kansanedustajaa perustivat Uusi vaihtoehto -ryhmän. Mukaan tulivat kaikki viisi ministeriä.
Ryhmän puheenjohtaja Simon Elo sanoi tiistaina 13. kesäkuuta, että perussuomalaisten eduskuntaryhmästä eroamisessa ”kyse ei ole vain siitä, että Jussi Halla-aho valittiin puolueen puheenjohtajaksi, vaan niistä tahoista, jotka yhdessä kaappasivat puolueemme”.
Kansanedustaja Tiina Elovaara tarkensi samana päivänä A-studion haastattelussa, että kyseiset tahot olivat Suomen Vastarintaliike, Suomen Sisu ja Hommaforum.
”Kaikki nämä henkilöt eivät ole ideologisesti perussuomalaisia”, hän sanoi.
Myös puolueen entinen puheenjohtaja Timo Soini komppasi kaappausväitteitä. Hän julkaisi 15. kesäkuuta verkkosivuillaan tekstin, jossa hän mainitsi Suomen Sisun ”junttaporukan”.
”Kyse ei ole henkilövalinnoista vaan kuukausien, jopa yli vuoden salaisesta organisoidusta junttatyöstä suljetuilla keskustelupalstoilla”, Soini kirjoitti. Hänen mukaansa perussuomalaiset ei ole enää sama puolue kuin ennen puoluekokousta.
Soini oli kuitenkin jo vuosien ajan hyväksynyt maahanmuuttovastaisen siiven puolueessaan. Suomen Sisun puheenjohtajaa ja kansanedustaja Olli Immosta ei koskaan ”harjattu” Facebook-kirjoituksensa vuoksi, vaan hän sai palata eduskuntaryhmään. Puolueen maahanmuuttopoliittinen ohjelma oli Halla-ahon käsialaa. Teuvo Hakkarainen sai jatkaa islamofobisia puheitaan.
Halla-aholla ja Hakkaraisella on myös tuomio kiihottamisesta kansanryhmää vastaan, eivätkä he olleet juurikaan siistineet puheitaan tuomioiden jälkeen.
Sitä saa mitä tilaa, kuten perussuomalaisten eduskuntavaalien sloganissa sanotaan.
Puoluekokouksen jälkeen alkoi Suomen poliittisen historian yksi ikimuistoisimmista kesäteatteriesityksistä.
Kokouksen jälkeisenä maanantaina Halla-aho tapasi Kesärannassa pääministeri Juha Sipilän ja valtiovarainministeri Petteri Orpon. Siitä seurasi muutaman päivän hallituskriisi, koska keskusta ja kokoomus eivät halunneet Halla-ahoa hallitukseen.
Sen jälkeen alkoivat spekulaatiot uudesta hallituspohjasta ja uusista vaaleista.
Esityksen viimeinen näytös oli kuin parasta televisiodraamaa. Sipilä lensi itse ohjaamallaan pienkoneella tapaamaan presidentti Sauli Niinistöä, jotta hän saisi luvan hallituksen hajottamiseen. Samaan aikaan loikkarikansanedustajat jättivät eroilmoituksensa perussuomalaisten eduskuntaryhmän kokouksessa.
Sipilä kääntyi takaisin Helsinkiin ja kertoi, että hallituskriisi on ratkaistu. Hän poltti eroilmoituksena Kesärannan takassa.
Draaman kaari oli saavuttanut huippunsa.
Oliko hallituksella jo ennalta tiedossa, että Halla-ahon valinta puheenjohtajaksi johtaisi hallituskriisiin ja perussuomalaisten eduskuntaryhmän hajoamiseen?
Lännen median toimittaja Lauri Nurmi kirjoitti 3. kesäkuuta, viikko ennen puoluekokousta, että hallituksella oli suunnitelma halla-aholaisten valtaannousun varalle. Timo Soini kuitenkin ampui samana päivänä uutisen alas blogissaan ja kävi raamatullisin sanakääntein väitteen kimppuun.
”Ajatus siitä, että loikkaisin perustamastani puolueesta on mieletön. Se oli Juudas, en minä, joka meni ja hirtti itsensä”, Soini kirjoitti blogissaan.
Viikkoa myöhemmin Juudas roikkui hirressä ja Soini jatkoi ulkoministerinä.
Petteri Orpon mukaan hän sai tietää eduskuntaryhmän hajoamisesta vasta tiistaina 13. kesäkuuta. Hän kiisti, että hallitus olisi tehnyt varasuunnitelman Halla-ahon puheenjohtajuuden varalle.
”Jos tämä olisi käsikirjoitettu, en taatusti olisi tehnyt näin monimutkaista käsikirjoitusta”, Orpo kommentoi Ilta-Sanomille perjantaina 16. kesäkuuta. Käsikirjoitus ei kuitenkaan näyttänyt monimutkaiselta, vaan pikemminkin tarkkaan harkitulta ja ajoitetulta.
Käsikirjoituksessa oli joka tapauksessa yksi suuri heikkous: loikkarit eivät keksineet uskottavaa syytä eduskuntaryhmästä eroamiselle.
Uusi vaihtoehto -ryhmän puheenjohtaja Simon Elo puhui A-studion haastattelussa 13.6. arvoeroista, jotka johtivat perussuomalaisten hajoamiseen.
Mielenkiintoista on se, että Soinin suosikki ja Uuteen vaihtoehtoon loikannut Sampo Terho ei löytänyt hänen ja Jussi Halla-ahon väliltä ”mitään eroja” puheenjohtajapaneeleissa ja puoluekokouksen puheissa. Maahanmuutto- ja eu-linjaukset olivat käytännössä samoja: erot näkyivät lähinnä siinä, että Terho puhui myös muistakin poliittisista teemoista.
Vielä edellisellä viikolla Uusi vaihtoehto -ryhmään liittyneet kansanedustajat olivat tehneet eduskunnassa yhteistyötä Halla-ahon ja hänen kannattajiensa kanssa. Elo oli kaiken lisäksi vielä avoimesti kampanjoinut muun muassa eurovaaleissa yhdessä Halla-ahon kanssa. Silti puoluekokouksen jälkeen näennäiset eroavaisuudet olivat liikaa yhteistyön jatkamiseen.
Olivatko vallassa pysymisen halu ja ministerisalkkuihin tarrautuminen eroamisen todelliset syyt?
Elon puheet ”isänmaan asian” ajamisesta eivät vaikuta uskottavilta. Kaikki näyttää ulospäin opportunistiselta oman pesän puolustamiselta.
Myös ryhmän nimessä olevat sanat ”uusi” ja ”vaihtoehto” tuntuvat ryhmän poliitikkojen linjan tuntien silmänlumeelta. Mitä on uutta, ja minkä vaihtoehdon he oikeastaan tarjoavat? Myöskään tulevan puolueen nimeksi valittu Sininen tulevaisuus ei kerro sen enempää.
Olennaista on se, miten esiin nostetut arvoerot näkyvät käytännön politiikassa ja päätöksissä. Esimerkiksi hallitusohjelman maahanmuuttolinja pysyy samana. Päätöksiä tekevät samat ministerit. Mikään ei muutu.
Perjantaina 16. kesäkuuta julkaistun Helsingin Sanomien gallupin mukaan yli puolet suomalaisista hyväksyy loikkareiden toimet. Valtaosa pitää uuden ryhmän perustamista hyvänä.
Kriittisimmin loikkareihin suhtautuvat luonnollisesti perussuomalaisten kannattajat.
Gallupin mukaan perussuomalaisia voisi kuvitella äänestävänsä 12 prosenttia ja Uutta vaihtoehtoa, eli nykyistä Sinistä tulevaisuutta, 10 prosenttia kaikista vastanneista, jos eduskuntavaalit pidettäisiin nyt.
Nähtäväksi jää, toistaako historia itseään, ja kärsivätkö hajonneen puolueen molemmat puoliskot vaalitappion.
Kiinnostavaa on myös se, nähdäänkö Sinisen tulevaisuuden ja perussuomalaisten linjoissa todellisia eroja kuluvan hallituskauden aikana.
