Luokan oveen on kiinnitetty lappu, jossa lukee näin:

”Meillä osataan albaniaa, arabiaa, bengalia, ingushia, englantia, kurdia, nepalin kieltä, pashtua, somalin kieltä, suomea, tamilia, thaikieltä, turkkia, venäjää, viroa.”

Samantapainen lappu on itähelsinkiläisen koulun seuraavankin luokan ovessa. ”Meillä osataan arabiaa, bengalia, englantia, koreaa, kurdia, ranskaa,  somalin kieltä, suomea, turkkia, venäjää, viroa.”

Seuraava ovi, uusi lappu: ”albania, arabia, kurdi, urdu….”

Ovissa kerrotaan, mitä kaikkia kieliä kussakin luokassa puhutaan. Yhteensä koulussa osataan yli 30 kieltä, ja koko asuinalueella on rekisteröity yli 60 eri kotikieltä. Helsingissä puhutaan äidinkielenä jo yli 130 eri kieltä, eli meillä tosiaan osataan kieliä – mutta osataanko tätä taitoa arvostaa tai edes tunnistaa?

Tätä itähelsinkiläistä peruskoulua kutsutaan usein maahanmuuttajakouluksi tai vähän kryptisemmin s2-kouluksi. S2 on koulujen hallintokieltä: s2-oppilas opiskelee suomea toisena kielenään. Hänen kotikielensä on siis jokin muu kuin suomi.

Mutta että maahanmuuttajakoulu?

Paljon osuvammin koulua voisi kutsua kansainväliseksi kouluksi. Lapsista suurin osa on syntynyt Suomessa, mutta ilmapiiri on kovin kansainvälinen, sillä niin monen juuret ovat muualla kuin Suomessa. Luokan seinällä on lasten nimet arabialaisin aakkosin kirjoitettuna: ”Aniisa, Sara, Andres, Noore, Ismail, Melak, Chiara, Hariini.” Kauniita, suomalaisia lasten nimiä vuodelta 2017!

Sanoilla – ja kielellä – on valtaa ja väliä.

Otetaan toinen esimerkki:

Tässä samassa itähelsinkiläisessä koulussa opiskelee lapsia, joita kutsutaan mediassa, tutkimuksissa ja tilastoissa vieraskielisiksi. Se on kummallinen nimitys, sillä tämä on suomalainen peruskoulu, ja täällä opetetaan, syödään, juhlitaan ja pelataan sählyä suomeksi. Toki väli­tunnilla, käytävillä ja ruokalassa kuulee arabiaa, somalin kieltä, kurdia, venäjää, viroa, englantia tai daria. Lapset ovat monikielisiä, eivät vieraskielisiä.

Sana vieraskielinen on pesiytynyt kielenkäyttöön, kun on yritetty sanoa, että lapsen tausta on jossain muualla kuin Suomessa. Etnisyyttä ei Suomessa tilastoida, mutta kotikieltä tilastoidaan. Ja jos kotikieli ei ole suomi, se on jotain vierasta.

Suomessa – toisin kuin monessa muussa maassa – ei voi tilastoida äidinkieleksi kuin yhden kielen. Se vääristää todellisuutta ja vaikuttaa kielenkäyttöön.

Kello on 8.15. Oppitunti alkaa. Vitosluokka rymistelee luokkaan ja istuu paikoilleen. Luokka on perinteinen: pulpetit, tuolit, liitutaulu, kello, seinillä oppilaiden ryhmätöitä muun muassa teemasta Suomi 100 vuotta. On ­Sibelius, Suomen lippu, tietoa ­saamelaisista ja saamen eri kielistä: kolttasaame, inarinsaame, pohjoissaame.

Oppilaat pölisevät keskenään suomeksi.

Luokassa on päätetty tehdä asioita, jotka tekevät näkyväksi lasten kieli­taidon tai kielelliset resurssit, kuten lingvistit sanovat. Vaikka koulua käydään suomeksi, on huomattu, että lasten lukuisten eri kotikielten tuominen mukaan koulun arkeen on hyödyllistä. Koulussa puhutaan ”kielitietoisesta oppimisympäristöstä”.

Luokan seinäkalenterista näkee, että syyskuussa on ollut eid-juhla. Sanakirjat ovat tavallisia apuvälineitä, ja samankieliset oppilaat voivat auttaa toisiaan, jos joku ei ymmärrä termejä. Kenenkään kielitaitoa ei saa arvostella.

Kielitietoisuus pyrkii lisäämään lasten kiinnostusta kieliä kohtaan ja kohottamaan lasten kielellistä itsetuntoa. Kun kielitaito tuodaan näkyväksi, ehkä joku oppilas huomaa itsekin, että venäjän kieli on mieletön etu vaikkapa työelämässä. Ei sellaista taitoa kannata peittää.

Aiemmin peruskouluissa oli suorastaan kiellettyä puhua muuta kuin suomea. Enää ei ajatella niin jyrkästi, vaan luokkiin pyritään luomaan ilmapiiri, jossa lapset oppivat olemaan ylpeitä omista kielistään ja tulevat tietoisiksi siitä, että he ovat monikielisiä.

Kielitietoisuuden lisäämisessä on kyse sekä lapsen omasta identiteetistä että laajemmin kieli-ideologioista: tunnistammeko monikielisten lasten osaamisen, vai keskitymmekö problematisoimaan heidän suomen kieltään?

Monikielisiä lapsia on usein eniten alueilla, joita demonisoidaan julkisuudessa. Monikieliset koulut ovat ”huonoja” kouluja – osin siksi, että niiden vahvuuksia ei lainkaan nähdä.

Kansainvälisyytenä pidetään englantia, ranskaa, espanjaa ja ehkä myös kiinaa, ei maailmankieliä kuten arabiaa, venäjää tai banglaa. Tämäntapaisen ajattelun muuttamiseen kielitietoisuuden lisääminen tähtää.

Sosiolingvisti Heini Lehtonen on tarkastellut väitöskirjassaan nuorten puhetta ja vuorovaikutusta helsinkiläisissä kouluissa, joiden oppilaat puhuvat pariakymmentä eri ensikieltä.

Lehtonen muistuttaa, että arjessa monikielisyys ei tarkoita vain sitä, että nuori käyttää suomea ja vanhem­piensa kieltä. Itähelsinkiläisten nuorten kielessä näkyvät siirtolaisuus, globalisaatio ja transnationaalisuus. Eri elämänvaiheista ja ympäristöistä on tarttunut mukaan kieliä, jotka kulkevat mukana maasta ja tilanteesta toiseen.

Lehtonen kertoo esimerkin itähelsinkiläisestä monikielisestä nuoresta.

”R on muuttanut lapsena Irakista Turkkiin ja kouluikäisenä Turkista Pohjois-Suomeen, josta vuoden päästä Helsinkiin. Kotikielet ovat kurdin sorani ja arabia. Hän on oppinut Turkissa turkkia ja persiaa ystäväperheeltä, koulukielenä on suomi, kavereiden kanssa hän puhuu kurdia, turkkia, suomea, ymmärtää ja käyttää myös ainakin venäjän sanoja.”

Tällainen ”kielitaidoton maahanmuuttaja” tämä oppilas R.

Luokan seinällä on lappuja, joissa lukee 14 eri kielellä huomenta.

Joka viikko on opeteltu yksi kieli lisää, ja nyt lapset toivottavat toisilleen huomenta albaniaksi, arabiaksi ja suomeksi. Mer menches! Huomenta!

Huomenta-lappuja on saatu juuri yksi lisää, kun luokkaan tuli nepalinkielinen poika. Nepalissa puhutaan yli 120 kieltä, joista isoin on nepalin kieli. Nepalia kirjoitetaan devanagari-kirjoitusjärjestelmällä, eli se näyttää samalta kuin vaikka hindin kieli. Kotikieliset huomenta-laput ovat näkyvä muistutus siitäkin, että monet luokasta pitävät suomen kielessä käytettäviä aakkosia vain yhtenä mahdollisena tapana kirjoittaa. Vaikkapa bengalissa, kiinassa, venäjässä ja arabiassa on omat aakkoset, ja oppilaat ovat opettaneet kirjaimia toisilleen työpajoissa.

Luokalla on toinenkin uusi oppilas, hän on kotoisin Venäjältä. Tyttö ei vielä puhu suomea,  mutta hänen on suhteellisen helppo sujahtaa tähän luokkaan. Luokan muut venäjäntaitoiset kääntävät opettajan ohjeita tytölle, eikä välitunnilla tarvitse olla ihan hiljaa, kun ympärillä on niin paljon muita venäjää taitavia.

Lapset pitävät aivan itsestäänselvänä, että kaikki oppivat monia kieliä. Eiväthän he juuri tunne yksikielisiä ihmisiä. Tämän koulun kutosluokalla on neljä oppilasta, joiden molemmat vanhemmat ovat suomenkielisiä. Erikoisia tapauksia tällaiset yksikieliset! Toki tässä koulussa koko kouluaikansa viettäneet ovat imeneet kieleensä vaikutteita kavereiden kielistä.

Siinä mielessä luokka on kuin koko maailma: yksikielisyys on poikkeus, ja monikielisyys on normi.

Suomi on ollut viime vuosikymmenet niin yksikielinen maa, että täällä on unohdettu katsoa sekä omaan historiaan että omien rajojen ulkopuolelle. Suomenruotsalaisuuden tunnistamme, toki senkin kanssa osalla on vaikeaa. Nyt ajatusta monikielisyydestä pitää ikään kuin elvyttää ja samalla laventaa kattamaan muitakin kuin suomea ja ruotsia puhuvat.

Samalla voi venyttää käsitystä kielitaidosta.

Millaista on hyvä kielitaito, ja kuka sen määrittelee?

Miksi diplomaattikoulutuksessa han­kittu vaillinainen kielitaito on plussa mutta kotikielenä opittu kielitaito näkymätön, ellei peräti ongelma?

Miten oppisimme näkemään parjatut lähiökoulut kielten ja kulttuurien moninaisuutta opettavina tulevaisuuden kouluina?

Milloin Suomi on valmis hyväksymään myös rekisterissä sen, että ihmisillä on monia kotikieliä?

Osaammeko itse nähdä kielen voiman edes silloin, kun puhutaan suomea?

Verrataan vielä mielikuvia ja kielikuvia, joita tässä jutussa esimerkkinä käytettyyn kouluun voi liittää: maahanmuuttajakoulu, jossa on vieraskielisiä lapsia? Vai: kansainvälinen koulu, jossa on lapsia yli 30 eri maasta?

Kirjoittaja on mukaan Itä-Helsingin uudet Suomen kielet -hankkeessa. Kyseessä on yhteisölähtöinen toimintatutkimus, jossa tehdään näkyväksi Itä-Helsingin monikielisyyttä ja luodaan käytänteitä, jotka kannustavat monenkeskiseen kielenoppimiseen luokissa.