Teksti Ville Blåfield Kuvat Ninni Kairisalo
Poliitikon kannattaa maalata leikkaukset ja kiristykset positiivisiksi, sillä myönteinen viesti niellään paremmin. Sen nielevät myös toimittajat.
Onhan siinä sävyero, puhutaanko verosuunnittelusta vai veronkierrosta. Vapaus-, veljes- vai kansalaissodasta.
Politiikan puhe on täynnä arvoladattuja ilmaisuja. Pakkoruotsi, pakolaistulva, turvapaikanhakija, elintasopakolainen. Tasa-arvoinen tai aito avioliitto.
”Politiikassa usein kuultu toive ’puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä’ on absurdi. Poliittinen puhe rakentuu vahvasti abstraktioiden varaan, eikä oikeita nimiä asioille monestikaan ole. Nimeämistä ja uudelleennimeämistä tapahtuu jatkuvasti”, sanoo suomen kielen dosentti ja Kotimaisten kielten keskuksen erityisasiantuntija Vesa Heikkinen.
Silloin kun politiikassa ei puhuta numeroin, puhutaan metaforin. Kielikuvat ovat kuuluneet politiikkaan aina. Spinnaus tai termien tietoinen arvolataaminenkaan eivät ole tämän ajan ilmiöitä.
”Tämähän on antiikin retoriikasta tuttu ilmiö”, muistuttaa Tampereen yliopiston puheviestinnän professori Pekka Isotalus.
”Uusi ilmiö on, että omia termejä yritetään saada yleiseen kielenkäyttöön. Tavoitteena on, että media alkaisi käyttää niitä ihan systemaattisesti. Uutta on myös, että puolueet käyttävät tässä apuna viestintä- ja mainostoimistoja.”
Omien termien ujuttaminen mediaan ja sitä kautta kansan suuhun on nykymuodossaan alkujaan yhdysvaltalainen ilmiö, Isotalus sanoo. Jenkeissähän peli tosiaan osataan. Lakialoitteet nimetään niin vetoavasti, että jo nimi tekee vastustamisesta vaikeaa. Kuka vastustaisi No Child Left Behind -nimistä lakipakettia? Tai jos haluat kaataa Affordable Health Care Actin, onko vaihtoehtosi siis edullisen vastakohta?
Kiinnostava yksittäistapaus spinnattujen termien mediakäytössä Suomessa oli taistelu avioliittolain muuttamisesta. Ylen uutisten silloinen vastaava päätoimittaja Atte Jääskeläinen linjasi, että nimeä ”tasa-arvoinen avioliittolaki” ei Ylen uutisissa tulisi käyttää, koska se oli lakimuutosta ajavan kansanliikkeen antama.
”Emme ota kantaa lakiin käyttämällä nimeä, joka on suunniteltu luomaan positiivisia mielikuvia”, Jääskeläinen perusteli.
Kaikkien mielikuvatermien suhteen Yle ei ole ollut yhtä jämäkkä.
Kun keskustapoliitikot nimesivät uuden työaikoja pidentäneen ja julkisen sektorin lomarahoja leikanneen yhteiskuntasopimuksen kilpailukykysopimukseksi, termiä ryhtyivät käyttämään kiltisti niin sopimusosapuolet kuin mediakin. Myös hallituksen analyysi sopimuksen välttämättömyydestä nieltiin mediassa kiltisti.
”Kilpailukykysopimus saatava maaliin”, vetosi Iltalehti pääkirjoituksessa asti. ”Kilpailukykysopimusta ei saa nyt vaarantaa tai väheksyä.”
”Sopimusyhteiskunta näytti voimansa, kun työmarkkinajärjestöt tekivät lopulta yhteisen kilpailukykysopimuksen”, iloitsi Satakunnan Kansa.
Myös Ylen uutiset ryhtyi puhumaan yhteiskuntasopimuksen sijaan tuttavallisesti ”kikystä”.
Opposition vastaus samassa sanasodassa oli hallituksen sopimuksen vaihtoehdoksi tarjoamien kiristystoimien nimeäminen pakkolaiksi. Termin haastaa kysymys, mitkä lait sitten ovat vapaaehtoisia. Tämän keksi pääministeri Juha Sipiläkin.
”Vielä näihin pakkolakeihin, niin kai kaikki lait ovat pakollisia. Ei punaista päin saa ajaa ja niin edespäin. Kyllä lait ovat pakottavia aina”, Sipilä totesi eduskunnassa 24.9.2015.
Puhe pakkolaeista sai ammattiyhdistysliikkeen vastarintaan, kilpailukykysopimus sen sijaan vakiintui yleiskieleen. Pekka Isotalus sanoo, että spinnaus on tutkimusten mukaan tehokkaampaa, jos viesti on positiivinen. Siis kilpailukyky, ei työehtojen kiristäminen.
”Asioiden tuominen esiin positiivisessa valossa luo positiivista virettä suostutteluun. Asioita ei kannata ilmaista negaation kautta. On todettu, että myönteinen viesti säteilee ympäristöönsä, lisää sen suostuttelevuutta.”
Hieman kilpailukykysopimuksen kanssa samankaltaista viestiä kantoi toinenkin Sipilän hallituksen termi: tuottavuusloikka.
”Kesällä 2015 viljeltiin sanaa tuottavuusloikka, jota hallitusneuvottelijat auliisti tarjoilivat toimittajille. Miten sujuvasti sana siirtyikään poliitikkojen puheista journalismiin ja kansan huulille. Pian juttua riitti loikasta jos toisestakin: kasvuloikasta, vientiloikasta, kilpailukykyloikasta”, kirjoittavat Vesa Heikkinen ja Tapio Pajunen kirjassaan Kansalaistaito – Miten politiikkaa voi ymmärtää, jos sitä voi ymmärtää.
”Loikkapuhe luo mielikuvaa todellisuudesta, jossa nopeat muutokset taloudessa ovat mahdollisia, kun vain hyppäämme yhtä aikaa ja samaan suuntaan. Harvassa olivat toimittajat, jotka purkivat tätä loikkaläppää ja taustaoletusta yhteisestä edusta.”
Niin, yhteinen etu. Kuka sen määrittelee?
Yksi suomalaisen politiikan sitkeimpiä tarinoita on vaihtoehdottomuus, ajetun linjan välttämättömyys. Kipeille ratkaisuille haetaan kansan tukea esittämällä ne ainoina vaihtoehtoina – tai maalaamalla muut vaihtoehdot vastuuttomiksi. Vallassa olevan poliitikon näkökulmasta narratiivin ehkä ymmärtää, mutta politiikantoimittajien pitäisi pyrkiä tarinan toistamisen kanssa kriittisyyteen.
”Media on tiukasti kytköksissä politiikkaan. Monesti poliitikkojen nimeämiset niellään karvoineen päivineen, niitä avaamatta tai kyseenalaistamatta. Tässä olisi kaikilla skarppaamisen paikka”, sanoo Kotimaisten kielten keskuksen Vesa Heikkinen.
Tuoreena esimerkkinä Heikkinen mainitsee puheen ”maahanmuuttokriittisyydestä”. Eikö kyse ole kriittisyyden sijaan ihan vain maahanmuutto- tai ulkomaalaisvastaisuudesta?
Tampereen yliopiston Pekka Isotalus toteaa, että populistipoliitikkojen toisinaan taitavassa (toisinaan jopa hauskassa) politiikan uudelleensanoittamisessa voi nähdä myös positiivisia puolia.
”Näitten kauttahan voidaan saada politiikasta ihmisiä puhuttelevampaa. Asiat tulevat kansantajuisemmiksi. Mutta kriittinen kohta on, miten helposti ne uppoavat mediaan. Pystyykö media toimimaan portinvartijana näiden termien suhteen?”
”Poliitikkojen tekstejä ja politiikasta kertovia tekstejä tutkaillessa unohtuu toisinaan, että nimeäminen on aina valitsemista, sekä todellisuuden luomista että sen arvottamista”, kirjoittavat Heikkinen ja Pajunen kirjassaan.
”Kenelle suomme nimeämisen vallan?”
”Kenen loikkia loikimme?”
