Suomi täyttää sata vuotta, ja juhlapuhujat ryömivät valtion helmoissa kieli ruskeana. Kannattaisiko harkita hetki?
Teksti Lauri Punamäki ja Pontus Purokuru Kuva Annika Pitkänen
”Jos puolue tai poliitikko irtisanoutuisi Suomessa avoimesti hyvinvointivaltiosta, se olisi lähes poliittinen itsemurha”, kirjoittaa Tommi Uschanov kirjassaan Miksi Suomi on Suomi.
Pelkoa irtisanoutumisesta ei ole. Päinvastoin: loppusyksystä Facebookissa ja mediassa levisi #EnOlisiTässä-kampanja, jonka idea oli osoittaa rakkautta valtiota kohtaan kertomalla tuesta, jota yhteiskunta tarjoaa. Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmistoon kuuluvan kampanjan mukaan kukaan meistä ei olisi ”tässä” ilman hyvinvointivaltiota.
Kampanja on oire laajemmasta ajattelutavasta, jossa valtio nähdään huolenpidon ja hyvinvoinnin alkulähteenä. Näkemys on kiinnostava, jos palautetaan mieleen, että yhteiskuntatieteissä vakiintuneen määritelmän mukaan valtio on alueellista hallinnan monopolia ylläpitävä väkivaltakoneisto.
Kun valtion pohjana on ihmisten pakottaminen oikeusjärjestykseen poliisilla ja armeijalla, miten valtio voi olla hyvinvoinnin lähde?
Jos #EnOlisiTässä-kampanjan korvaisi hieman tarkemmin ajatellulla kampanjalla, siinä voisi kiittää valtion sijaan esimerkiksi hoivatyötä ilmaiseksi tai huonolla palkalla tekeviä naisia. Sankareiksi tulisi ”valtiomiesten” sijaan nostaa ne työläiset ja työttömät, jotka kamppailivat myöhemmin hyvinvointivaltion muodostaneista uudistuksista osoittamalla mieltään, järjestäytymällä ja lakkoilemalla.
Työväenliike ajoi korkeampia palkkoja ja sosiaaliturvaa, samalla kun valtiollinen poliisi hakkasi heitä pampuilla. Vuoden 1956 yleislakon aikaan työläisten puuhia kuvailtiinkin mediassa ”valtion vastaisiksi”.
Lakkoilemalla, marssimalla ja äänestämällä on saavutettu työläisille, työttömille, sairaille ja monille vähemmistöille tärkeitä tulonsiirtoja ja palveluita. Kehityksen hintana on kuitenkin ollut sitoutuminen projektiin, jota voi laajemmassa mittakaavassa pitää tuhoisana.
Koko olemassaolonsa ajan hyvinvointivaltio on ollut rasistinen linnake. Se vartioi rajojaan tiukasti ja jalostaa väestöään terveydellisten ja moraalisten normien mukaan. Projektin on mahdollistanut ajatus kansallisesta yhteisöstä: ”Koska olemme kaikki suomalaisia, meidän pitää huolehtia toisistamme.”
Hyvinvointivaltion tarina kertoo yhteisvastuusta ja solidaarisuudesta. Sen tarinan välttämätön perusta oli yhtenäinen ja rajattu kansakunta: yhteinen suomalaisuus yhdisti moraaliseen vastuuseen naapurista ja antoi solidaarisuudelle syyn, vaikka pienenkin. Samalla hyvinvointivaltion tarinan perusta oli ulossulkeva nationalismi. Eikä tilanne ole muuttunut: vaihtoehtoisia tarinoita ei ole.
Hyvinvointivaltion taustalla olevan nationalismin elinvoiman näkee rasistisista nettikeskusteluista. Niissä toistuu ajatus, jota hyvinvointivaltion kannattajat eivät yleensä kehtaa sanoa ääneen: ”Emme vihaa ulkomaalaisia, mutta meidän pitää keskittyä huolehtimaan suomalaisista. Siksi emme voi ottaa tänne pakolaisia.”
Koko hyvinvointivaltion projekti hajoaa, jos ei suostu kannattamaan väkivaltaisella rajapolitiikalla aidattua yhteisöä. Yhteisön jäseniksi hyväksytyt saavat (tietyin ehdoin) sosiaaliturvaa ja muita oikeuksia. Ulossuljetut eivät saa. Niin yksinkertainen on hyvinvointivaltion pohja.
Vasemmisto ei koskaan kyennyt yhteensovittamaan hyvinvointivaltion nationalistista projektia ja työväenliikkeen rajat ylittävää internationalismia. Solidaarisuuden piiriksi tuli kansakunta, ei kansainvälinen proletariaatti. Valtio ja nationalismi voittivat, työväenliike hävisi.
Vasemmisto ei voi vieläkään luopua nationalismista, koska se on sekä hyvinvointivaltion tarinan että sen rahoituksen perusta.
Onko hyvinvointivaltio yhdistettävissä yhteiskuntaan, joka ei ole rasistinen? Tämä ei ole ainoa kysymys, jonka pitäisi tuntua häiritsevältä kaikista hyvinvoinnin puolustajista.
Valtion yhteiskuntarauha ja rahoitus on sidottu talouskasvuun, joka kuumentaa ilmakehää, hävittää eliölajeja ja pilaa ympäristöä muutenkin. Voiko hyvinvointivaltiota olla ilman jatkuvan talouskasvun aiheuttamaa tuhoa?
Hyvinvointivaltion vauraus perustuu myös siihen, että työkykyiset elävät tehokkaiden palkkatyömarkkinoiden ehdoilla. Järjestelmän ehtona on, että työkykyiset vapautetaan (tai pakotetaan irti) niistä, jotka ovat vähemmän työkykyisiä ja tarvitsevat paljon huolenpitoa.
Seurauksena palkkatyöläiset ovat työpäivänsä ajan demokratian ulkopuolella työnantajiensa komennettavana, kun taas hoivaa tarvitsevat ihmiset jäävät usein yksin tai laitoksiin.
Kun katsoo, miten laitokset kontrolloivat esimerkiksi vankeja, koululaisia, vanhuksia, säilöön otettuja siirtolaisia, työttömiä ja päihdekuntoutujia, tulee mieleen kysyä, eikö poliittinen mielikuvituksemme riitä tämän enempään.
