Mika Röttö yhdistää ennakkoluulottomasti turkkalaisen kerronnan japanilaiseen samuraiperinteeseen. Lopputulosta ei välttämättä kannata arvioida hyvä-huono-akselilla.

Samurai Rauni Reposaarelaisen avauskohtaus on etova. Rauni raiskaa naisen. Mikäli ohjaaja-käsikirjoittaja Mika Rättö haluaisi rakentaa itse näyttelemästään Reposaarelaisesta positiivisen hahmon, hänellä olisi melkoinen urakka edessään. Tästä kuopasta ei hevin ylös pääse. Pian käy kuitenkin ilmeiseksi, että Raunista ei ole tarkoituskaan luoda positiivista hahmoa. Loppuelokuva käytetään lähinnä siihen, että kuoppaa kaivetaan syvemmäksi ja Reposaarelaisesta piirretään kuva läpeensä huonona sekä pilalle menneenä ihmisenä.

Elokuvan tarina sijoittuu Meri-Poriin, mutta sillä ei oikeasti ole kosketuspintaa minkään todellisuuden tasona kanssa. Rauni Reposaarelaisen hahmosta tulee mieleen mahdollisesti myöhempien aikojen Jussi Parviainen deliriumin kourissa seksimessuilla, mikäli Parviainen hallitsisi kung fun, olisi murhanhimoinen ja hieroisi mutaa toistuvasti alastomaan vartaloonsa. Läpi elokuvan Reposaarelainen kaataa ja/tai heittää viinaa kohti suutaan.

Rauno tekemässä sushia on ehkä brutaalein asia, jonka olen eläessäni nähnyt.

Mikäli esitettyä väkivaltaa ja asiattomuuksia haluaisi perustella jotenkin, niin elokuvan voisi nähdä kuvauksena siitä, että kysymyksiä esittäessä tulisi aina myös valmistautua epämiellyttäviin vastauksiin. Tarinan loppu perustelee hyvin elokuvan aikana tehdyn matkan ja oikeuttaa kaiken.

Teoksen teknistä toteutusta voisi kuvailla robustiksi. Selkeästi ammattitaidolla ja tyylitajulla tuotettua kokonaisuutta ei ole pyritty silottelemaan, särmiä piisaa ja rosoinen kuvamaailma tukee mainiosti kerrontaa. Taistelukohtausten slo-mo-elementit on toteutettu näppärästi liikkumalla kameran edessä hitaasti, mikä on post-Matrix-maailmassa virkistävää.

Rauni Reposaarelainen näki ensikertaa päivänvalon porilaisen Moderni Kanuuna -teatterin lavalla tammikuussa 2010 ja pari vuotta myöhemmin tarinan filmatisointi käynnistyi. Nyt meriporilaisen samurain edesottamukset nähdään vihdoin myös valkokankailla ja laajemmassa levityksessä. Moderni Kanuuna on harrastajateatteri, jonka työryhmä koostuu eri taiteenalojen raudanlujista tekijöistä ja tämä monialaisuus näkyy lopputuloksessa. Monet näistä tekijöistä ovat myös kunnostautuneet monialaisuuden lisäksi myös ns. erikoismenon saralla, kuten esimerkiksi em. Rättö, joka on tunnetaan muun muassa muusikkona (Kuusumun profeetta, Circle, Rättö & Lehtisalo, Eleanoora Rosenholm), kuvataiteilijana sekä kirjailijana.

Tämä elokuva ei ole ensimmäinen kerta, kun vuonna 2000 perustetun teatterin produktiot ovat levinneet stagen ulkopuolelle. Teatterin kolme ensimmäistä tuotantoa poikivat jokainen myös äänilevyinä julkaistut soundtrackit. Voiman toimituksessa ihastuttiin erityisesti vuonna 2002 enskariin tulleeseen Oopperse Le Feti Le Grande Anaale -teoksen premissiin ja soundtrackiin. Tuon perseoopperaksikin kuvaillun tarinan keskiössä oli metsään ilmestynyt jättimäinen perse, josta alkoi puskemaan manalan asukkaita.

Oppersenkin tuotannossa keskeisessä roolissa ollut Mika Rättö kommentoi tuolloin Voiman haastattelussa työskentelyfilosofiaansa seuraavasti:

”Eri taiteenalojen limittäminen yhteen on avannut samalla näköaloja omiin innoituksenlähteisiin. Olen jo lapsesta saakka kokenut kaipuun rakentaa maailma ympärilläni sellaiseksi kuin minä sen haluaisin olevan. Niin musiikilla kuin kuvataiteellakaan ei ole mitään merkitystä ilman tarinaa niiden takana. Koskaan ei tule piirrettyä kuvaa kuvan takia, vaan kuvaa edeltää aina tarina ja kuva esittää vain välähdystä siitä tarinasta.”

Tämä kokonaisvaltainen lähestyminen työskentelyyn huokuu myös Rauni Reposaarelaisen epookissa.

Mika Rättö: Samurai Rauni Reposaarelainen

Elokuvateattereissa

1 tai 55555