Zodiak ja Teatter 90° säväyttävät Helsingin juhlaviikoilla.
Kansainvälisillä kulttuurifestivaaleilla kiertää aina teatteriesityksiä, joiden edellä kiirii kihisevä huhu poikkeuksellisen radikaalista ja vahvoja ristiriitoja synnyttäneestä taide-elämyksestä. Valitettavan usein esitys paljastuu ennakkoaallolla ratsastavaksi, falskiksi patsasteluksi.
Tämän syksyn Helsingin Juhlaviikoilla Romeo Castelluccin Go Down, Moses edustaa tätä lajia tyylipuhtaasti. Kansallisteatterin Suuren näyttämön täyteen katsomoon ahtautuneelle yleisölle oli luvattu ennakkotiedoissa ”unenomaisia katkelmia, joissa toistuvat raamatulliset näyt, ihmiskunnan historia ja psyyken syvimmät kerrokset” ja jota ”leimaavat vahva visuaalisuus, poikkeukselliset äänimaisemat sekä kouriintuntuva kehollisuus”.
Käytännössä esitys tarjosi jähmein näyttämökuvin makaaberin synnytyksen vessassa, itkevän vauvan jäteastiassa, ujeltavan koneen vinhasti pyörivään akseliin kietoutuneita peruukkeja, seksiä harrastavia luolaihmisiä ja historiallisen teleportaation mahdollistavan magneettikuvauslaitteen.
Sokeeraaviksi tarkoitettujen näkymien yhteys ei toiminut sen enempää vertauskuvallisesti kuin draamallisestikaan. Teoksen pohjimmaisten pyrkimysten osalta ilmaan jäi leijumaan lähinnä epäily, ettei sellaisia ollutkaan.
Taiteelliselta laadultaan aivan toista maata on vielä syyskuussakin esitettävä, lopetettuun Marian sairaalaan Valtteri Raekallion taiteellisella johdolla toteutettu kokonaistaideteos Neuromaani. Jaakko Yli-Juonikaan kirjaan perustuva teksti on yhdistetty omintakeisella tavalla tanssiin, performanssiin, installaatioihin ja yhteisötaiteeseen.
Esitys alkaa hämmentävästi. Kun katsoja saapuu entisen päivystyspoliklinikan sisäänkäynnille, hän havaitsee joutuvansa kohdelluksi sisään hakeutuvana potilaana. Henkilökohtaisen ilmoittautumisen jälkeen hänet ohjataan käytävän penkille odottelemaan. Oikean sairaalan tapaan ympärillä parveilee kiireisiä lääkäreitä ja hoitajia ja muita potilaita ruuhkaksi asti.
Asianmukaisen odotusajan jälkeen katsoja kutsutaan nimellä tarkempaan konsultaatioon. Siellä hänet puetaan sairaalavaatteeseen, hänelle annetaan kuulokkeet ja niistä kuuluvaa äänimaailmaa säätelevä ”tutkimuskoje”. Viimein hänet ohjataan sairaalasängylle kuuntelemaan ensimmäisen huoneen tarinaa.
Neuromaanin teksti on vainoharhaa tulvivaa tajunnanvirtaa, josta löytyy sekä onttoa sanahelinää että briljantteja sattumia. Repaleisista palasista hahmottuu kuva sairaalan ja laajemmin yhteiskunnan kontrollimekanismien keskellä itsellisyyttään puolustavasta minuudesta.
Rakennuksen kolmeen kerrokseen on kalustettu kymmenittäin huoneita, ja tarinafragmentteja on yhtä paljon. Kaiken äänimateriaalin kuunteluun ei aika riitä, mutta se ei ole tarkoituskaan. Toisaalta vaikka katsoja seuraisi mahdollisimman kurinalaisesti äänitteiden ohjeita ja sairaalan lattiaan tarroitettuja reittejä, hän joka tapauksessa lopulta päätyisi harhailemaan orpona käytävillä ja huoneissa.
Sairaalan seinillä olevat kellot ovat pysähtyneet, ja tiloissa liikkuvat lääkärit ja hoitajat ilmentävät aika ajoin tanssin keinoin lavastetuista puitteista irtaantuvia tunnekohtaamisia.
Vaikka audiokojeidensa ylläpitämään keinotodellisuuteen umpioituneet katsojat muodostavat toisilleen mielikuvan omaan maailmaansa vajonneista mielisairaalan potilaista, kokonaisuuden tasolla teos kertoo sittenkin enemmän ihmisen mielen toiminnasta yleensä kuin mielisairaudesta. Joissakin huoneissa toki vainoavat traumaattisten muistojen, skitsofrenian ja masennuksen kummitukset.
Kaiken tämän keskellä ihminen taistelee luodakseen mallitettujen mielentilojen ja assosiaatioketjujen kaaokseen rationaalista järjestystä. Aivan kuin päänsä sisällä muutenkin.
Kun katsojat voivat valita tarinan seuraamisen järjestyksen ja rytminsä itse, teatteriesityksen draamaa on yleensä haasteellista saada ehjästi paketoitua. Tässä tapauksessa ratkaisu on taiteellisesti pysäyttävä.
Varoittamatta yläkerrosten käytävillä alkaa kuulua taivaallisen kaunista naisen laulua. Käytävillä kiirehtinyt henkilökunta reagoi tähän fyysisesti. Alkaa hidas ja sisäistynyt tanssi, jonka liike hidastuu hidastumistaan kunnes päättyy. Lavastetun laitostodellisuuden keskellä tanssi esittää toiveikkaan näyn kauniista kuolemasta.
Esityksenä Neuromaani kuvaa mielen monimutkaista sokkelikkoa niin antautuneesti, että on melkein hukkua siihen itsekin. Instaallaatioissa on tarkoituksellista ja tahatontakin komiikkaa. Silti teoksen sisäinen ajatus ja toteutus ovat kirkkaita kuin vuoristopuro. Esityksen jälkeinen henkinen tila on puhdistautunut.
Siinä missä Neuromaani täyttää vanhan Marian sairaalan, Teatteri 90°:n WunderKinder on vallannut tyhjän pankkitilan Kallion Fleminginkadulta. Juhlaviikkojen alla osana Korjaamon Stage-festivaalia toteutettu, Johannes Ekholmin kirjoittama ja Anni Kleinin ohjaama näytelmä kertoo tämän ajan työelämän ihmisiä esineellistävästä todellisuudesta.
Esitys sijoittuu epämääräiseen luovan suunnittelun toimistoon, missä pitkästyneet työntekijät ovat enemmän tekevinään kuin oikeasti tekevät jotain samalla, kun heidän puheensa vilisee onttoa luovuussloganismia.
Karl Marxilla on käsite luonnenaamio (Charaktermaske), jolla hän viittaa ihmisten sisäistämiin naamioihin, jotka estävät heitä tunnistamasta riistoa edes silloin, kun se kohdistuu heihin itseensä. WunderKinderissä sama ajatus lihallistuu ratkaisulla, jossa kaikilla näyttelijöillä on ihonvärinen kasvonaamari ja heidän ruotsin- ja englanninkieliset repliikkinsä tulevat taustanauhalta.
Yleensä näyttelijät luovat roolinsa kehollaan, ilmeillään ja puheellaan. Kun kaksi jälkimmäistä on poistettu, näyttelijän ilmaisukeinoista jäljelle jäävät vain elehtiminen ja silmät. Työvälineidensä osalta rajusti amputoitujen näyttelijöiden katseista kuvastuukin pidätelty epätoivo.
Tällä metodilla vieraantumisen olotilan demonstroiminen onnistuu vavahduttavasti.
Pelkistetyn esityksen sisään on kyetty rakentamaan myös luokka-asetelma, johon vieraantuneen merkityksettömyyden keskellä kelluvan toimistokeskiluokan ohella kuuluvat kaikki verisetkin sotkut nöyrästi siivoava työläinen ja nopean fyysisen poistuman kierteeseen ajettu työharjoittelijoiden paarialuokka.
Selväksi tulee sekin, että kuvatun vakuumitodellisuuden näennäisturvallisuuden ulkopuolella riehuu poliisiväkivalta.
WunderKinder esittää nykyisen työelämän ja yhteiskunnallisen todellisuuden enemmän klaustrofobisena vankilana kuin perinteisenä oravanpyöränä.
Tämän se tekee niin vakuuttavasti, että kun yksi piinattu onnistuu lopulta pääsemään tästä painajaisesta karkuun, katsojassa syntyy poikkeuksellisen vahva katarttisen vapautumisen tunne.
Pian sen jälkeen kuitenkin taaa uusi harjoittelija seisoo yleisön edessä ja yrittää takellellen keksiä, mitä hän haluaisi työltään, josta hänellä selvästi ei ole minkäänlaista ennakkokäsitystä. Hänen tulevan kohtalonsa tietävän myötätuntoisen katsojan katse eksyy näyttelijän silmistä aistittavaan hätään.
Harvemmin teatteri kykenee osoittamaan näin pohjia myöten, miten pelottavassa maailmassa elämme. Sitä vasten Romeo Casteluccin pompöösisti lavastettu visuaalinen sokeeraus tuntuu entistäkin latteammalta.
Jaakko Yli-Juonikas & Valtteri Raekallio: Neuromaani. Esitys jatkaa osana Zodiakin ohjelmistoa 31.8.– 24.9.
Johannes Ekholm & Anni Klein: WunderKinder. Stage-festivaalin esitykset 30.8. asti ovat loppuunvarattuja. Teater 90° selvittää mahdollisuuksia lisäesityksiin.
