Elokuun lopulla säveltäjä Conor Mitchell on paikalla Helsingin Musiikkitalossa, kun Kansallisoopperan orkesteri esittää hänen vuonna 2024 kantaesitetyn Riot Symphonynsä. Teoksessa yhdistyvät erilaiset musiikkivaikutteet, videoinstallaatiot sekä kuuluisten aktivistien kirjoitukset.
”Tavoitteena on tuoda politiikkaa takaisin musiikkiin. Pidän teoksista, joissa on hyvin selkeä poliittinen viesti. Hyödynnän Sophie Schollin ja hänen Valkoisen ruusun liikkeensä tekstejä Saksasta vuodelta 1942. Lisäksi inspiraationa on toiminut venäläisen Pussy Riotin kappale. Näissä molemmissa lähteissä nuoret naiset kehottavat ihmisiä heräämään autoritaarisuuden edessä”, selittää Mitchell harjoitusten jälkeen Musiikkitalon aulakahvilassa.
Klassinen musiikki ja poliittinen aktivismi eivät yleensä päädy samaan koriin. Mitchell kuitenkin muistuttaa, että klassisen musiikin puolella nähtiin provosoivia kannanottoja jo ennen äänitallenteita.
”Esimerkiksi Figaron häät on yksi maailman provokatiivisimmista oopperoista. Se perustuu Beaumarchais’n näytelmään, jonka on jopa väitetty sytyttäneen Ranskan vallankumouksen. Sen tekstissä ei sanota, että meidän pitäisi vallata Bastilji ja surmata monarkia. Mutta siinä sanotaan, että aristokraattinen järjestelmä on väärä ja että maaorjat ja palvelijat voivat olla älykkäämpiä kuin isäntänsä.”
Mitchellillä itsellään on taustaa myös poliittisessa teatterissa ja kansanmusiikissa, ja hänen teoksissaan liikutaan usein taidelajien välillä.
”Teatterissa on helppo esittää kysymyksiä, koska siinä on sanoja ja hahmoja. Musiikin kautta se voi olla vähän vaikeampaa, mutta mielestäni tämä on vain haaste. Klassisen musiikin yleisön pitäisi olla Šostakovitšin Leningrad-sinfonian ja Brittenin Sota-Requiemin jälkeen jo tottunut musiikkiin, joka esittää suuria kysymyksiä. Ja onhan Sibeliuskin provosoiva nationalistisessa mielessä.”
”Ihmiset halusivat vain Ikeaa, Starbucksia ja työpaikkoja.”
[…]
