Kovaääninen poliitikko jäljittää katoavaa kansanvaltaa.
Teksti Iida Simes Kuvat Velda Parkkinen
”Silläkö Suomi nousee, että hallitus pakottaa työttömät hieromaan toinen toisiaan?”
Katsojien kannanotot ovat tv-ohjelmia höystävän pikaviestipalvelun Twitterin parasta herkkua.
Ylen A2:n studiokeskustelussa vasemmiston ääntä käyttää Li Andersson. Ensimmäisen kauden kansanedustajasta on tullut puolueensa näkyvin poliitikko.
Anderssonin tarjotessa työllisyysvaihtoehtojaan kansanedustaja Harry Harkimo (kok.) huutaa päälle: ”Montako yritystä sä oot perustanut?”
Harkimolla on keskustelussa yrittäjien keulakuvan rooli. Andersson purkautuu myöhemmin Facebook-sivullaan:
”Olen 28-vuotias. Olen ollut vuoden kansanedustajana. Sitä ennen olin neljä vuotta kokoaikatöissä järjestössä. Sitä ennen puolen vuoden pätkän kokopäivätöissä Ruotsissa järjestössä, ja 06–07 vuoden kokopäivätöissä pääsihteerinä. Tämän ohella olen opiskellut gradua vaille valmiiksi maisteriksi ja ollut neljässä eri firmassa duunissa yksityisellä sektorilla hankkimassa itselleni rahaa, ja nyt ihmiset huutavat, etten ole koskaan tehnyt töitä. Jumalauta.”
Vaaleista on kulunut vuosi. Opposition kannatus on noussut. Sdp:llä ja Vihreillä se on noussut neljänneksen, mutta Vasemmistoliitolla vain prosenttiyksikön. Perussuomalaisten kannatus taas on pudonnut puoleen.
Paavo Arhinmäki lopettaa pian Vasemmistoliiton puheenjohtajana ja siirtyy rivikansanedustajaksi. Li Andersson, Aino-Kaisa Pekonen (s. 1979) ja Jari Myllykoski (s. 1959) ovat ehdolla puheenjohtajan pestiin. Kaikki ovat kansanedustajia, Myllykoski ja Pekonen toista kauttaan.
Alle kuukauden päästä alkavan jäsenvaalin tulos ei ole puoluekokousta sitova. Andersson ja Pekonen ovat kuitenkin sanoneet kunnioittavansa tulosta: jos johtopaikka ei napsahda, he jättäytyvät kisasta.
Kaikki kolme ovat lehtitietojen mukaan halunneet linjakeskustelua. Toistaiseksi ehdokkaiden välillä ei kuitenkaan näy suuria linjaeroja. Onko siis suurta väliä vasemmiston tulevaisuuden kannalta, kenet puolueväki valitsee puheenjohtajakseen?
Li Andersson on saanut radikaalin maineen Vasemmistonuorten puheenjohtajana ja myöntää sijoittuvansa puolueessaan vasempaan laitaan.
Puolueen pitäisi hänestä olla rohkeammin aloitteellinen.
”Pitää tehdä avauksia, eikä vaan reagoida siihen, mitä tapahtuu. Vasemmiston pitää olla ajassa elävä poliittinen liike. Täytyy keskittyä ydinkysymyksiin: eriarvoisuuden vähentämiseen, työllisyyteen ja työelämän laadun parantamiseen. Kansanvaltaa ja demokratiaa on puolustettava. Tämä liittyy hallituksen kaavailemien yhtiöittämisten vastustamiseen. Ja punavihreänä puolueena meidän on saatava ympäristönäkökulma kytkettyä kaikkiin näihin kysymyksiin.”
Ydinkysymyksiä nousee esiin. Nostalgiselta kuulostava kansanvalta on Anderssonille tärkeä asia.
”Jos julkisia palveluita yksityistetään, kansanvalta ja varsinkin läpinäkyvyys vähenevät. Osakeyhtiöt yleensä noudattavat sellaista julkisuutta, mitä itse haluavat.”
Talouspolitiikasta Anderssonilla riittää sanottavaa.
”Haluttaisiinko muuttaa rahaliittoa niin, että keskuspankki voi lainoittaa jäsenmaita suoraan? Se poistaisi tämän nurinkurisen tilanteen, jossa kaikki Euroopan jäsenvaltiot ovat täysin pankkien armoilla – markkinoilla on enemmän valtaa kuin päättäjillä ja vielä tilanteessa, jossa kokonainen maa voi mennä konkurssiin. Tai puututtaisiinko haitalliseen finanssikeinotteluun niin, että luodaan kansainvälisiä verotusjärjestelmiä? Silloin ohjattaisiin toimintaa, joka nyt on täysin yksityisillä markkinoilla.”
Punavihreisiin kysymyksiin Andersson laskee esimerkiksi metsähallituslain.
”Me tehtiin paljon työtä sitä vastaan. Näihin kysymyksiin kuuluu myös biotalous ja sen yhdistäminen kestävään metsänhoitoon ja luonnonsuojeluun. Kohta kun Suomeen tulee uusia bioinvestointeja, meidän metsät loppuu. Uusiutuva energia on keskeisempää myös tulevaisuudessa. Siinä me Suomessa edetään aika pienin askelin. Ja liikenne. Sen ilmastopäästöt ovat isoja, mutta siinä joudutaan sovittamaan yhteen myös tulonjaollisia intressejä.”
Väistyvä puheenjohtaja Paavo Arhinmäki on tehnyt Li Anderssonin mukaan ison työn. Hän kutsuu Arhinmäkeä symboliksi vasemmiston uudistumiselle. Jos tulisi valituksi, Andersson edustaisi kuitenkin itse yhdenlaista uudistumista. Siinä tapauksessa Vasemmistoliitto tekisi historiaa: koskaan ei yhtä nuori ole johtanut eduskunnassa istuvaa puoluetta. Nuorin on ollut Pekka Tarjanne johtaessaan 30-vuotiaana Liberaalista Kansanpuoluetta vuonna 1968.
Arhinmäellä ja Anderssonilla on myös näkemyseroja.
”Olin hallitusyhteistyötä vastaan, kun Vasemmistoliitto oli hallituksessa, enkä ole kantaani siitä muuttanut. Vasemmistoliitto oli kriittinen ääni, mutta samalla se joutui hyväksymään leikkauspolitiikkaa.”
Andersson muistaa hallitushistoriasta jotain hyvääkin. ”Perusturvan kohottaminen oli meille tärkeää. Mutta kokonaisuuden arvosana on huono.”
Vasemmistoliitto erosi pääministeri Jyrki Kataisen (kok.) hallituksesta lähes vuosi ennen vaaleja, kun puolue ei hyväksynyt lisää leikkauksia tuovaa kehysriihiesitystä. Olisiko pitänyt lähteä jo aikaisemmin?
”Olisi. Emme olisi saaneet olla hallituksessa hyväksymässä yhteisöveron alennusta.”
Suomessa päätettiin valtiovarainministeri Jutta Urpilaisen (sd.) esityksestä alentaa yhteisöveroa paljon alhaisemmaksi kuin se on esimerkiksi Ruotsissa. Veron alennusta kannattaneet puhuivat ”dynaamisista vaikutuksista”, yritykset tuottaisivat hyvinvointia työllistämällä, kun niiden oma asema helpottuu.
Ylen uutisten (31.1.2015) mukaan toisin kävi. Pienten ja keskisuurten yritysten ahdinko kasvoi edelleen, mutta veronalennusten myötä valtion tulot pienenivät 800 miljoonalla eurolla.
Nuorison kannatus tuskin Anderssonin valinnasta ainakaan vähenisi. Mutta onko vasemmistolla sama tilanne kuin Vihreillä: paljon kannatusta kaupungeissa, mutta vaaleissa huomataan, että maalla on vain vähän tukijoita?
”Ei, vasemmisto eroaa Vihreistä siinä, ettemme ole niin homogeeninen porukka. Vihreillä on paljon korkeasti koulutettuja tyyppejä suurissa kaupungeissa.”
Andersson istuu itsekin mainitsemaansa ryhmään. Hän muistuttaa kuitenkin, että Vasemmistoliitolla on aktiiveja eri puolilla maata.
”Me ollaan kärsitty paljon siitä mielikuvasta, jonka mukaan jäsenemme ovat joko nuoria punavihreitä älykköjä tai duunareita, ja jos onkin tällaisia, näiden ryhmien edut eivät ole vastakkaiset. Ei meillä ole vain yhtä identiteettiä.”
Sovinistikonservatiiveja, joiden mielestä maailman rakentaminen on miehen työ, ei Anderssonin mukaan ole ongelmaksi asti.
”Se on isompi ongelma ay-liikkeessä kuin puolueessa. Miesten johtamat miehisten alojen liitot ovat hyvä esimerkki”, valaisee Andersson. ”Meillähän on hyvin naispoliitikkoja esillä: [europarlamentaarikko Merja] Kyllönen, [Hanna] Sarkkinen, Pekonen ja allekirjoittanut. Tälläkin hetkellä yli puolet kansanedustajista on naisia.”
Andersson juo maitokahvia eduskunnan liepeillä Musiikkitalon kahvilassa. Poliitikon aikataulu on tiukka. Hän on edellisenä yönä palannut työmatkalta Etiopiasta ja Tansaniasta. Valtava työmäärä hyökkää päälle heti seuraavana aamuna, mutta hän ei näytä väsyneeltä. Ehkä kansanedustajien kannattaa olla nuoria hommien rankkuuden takia.
Li Andersson syntyi vuonna 1987. Kekkonen oli jo kuollut, ja Ronald Reaganin presidenttikaudet olivat lopuillaan. Andersson oli taapero, kun Viro itsenäistyi, Berliinin muuri murtui ja Neuvostoliitto romahti.
Jatkosodan jälkeen suomalaiset kommunistit ja sosialistit joutuivat pohtimaan ulkopoliittisissa doktriineissaan kantaansa Neuvostoliittoon, YYA-sopimukseen, rautaesirippuun, Yhdysvaltoihin, eteläisen pallonpuoliskon köyhiin valtioihin, joita kutsuttiin ”kehitysmaiksi”, ja suurvaltojen aiheuttamiin sotiin.
Poliitikot yli puoluerajojen perehtyvät nyt globaaliin finanssikapitalismiin ja sen kriiseihin, ilmastonmuutokseen, Euroopan unioniin, henkitoreissaan olevaan YK:hon ja suurvaltojen enemmän tai vähemmän aiheuttamista sodista johtuviin pakolaisvirtoihin.
Muinaiset vasemmistojohtajat tekivät selväksi läheiset tai etäiset suhteensa taistolaisiin, Kekkoseen ja tietysti neuvostojohtajiin. Läheiset ja lämpimät suhteet ammattiyhdistysliikkeeseen olivat itsestäänselvyys.
Nykyään vasemmiston poliitikkojen on määriteltävä poliittinen paikkansa suhteessa demareihin (sillä muita vallassa olevia vasemmistolaisia ei ole), vihreisiin (koska joitain heistä pidetään myös punaisina) ja ay-liikkeeseen, vaikka ay-politiikan ymmärtäminen saati tukeminen ei enää ole nuorimmille vasemmistolaisille itsestään selvää. Pätkätöillä ei rahoiteta työttömyyskassoja.
Vasemmistonuorten puheenjohtajaksi Andersson nousi vuonna 2011. Viime vuodet ovat olleet nopeaa nousukiitoa: Turun kunnanvaltuustoon yli 2 000 äänellä, ja vuonna 2014 Eurovaaleissa yli 47 000 ääntä. Suhteellisen vaalitavan ja puolueen heikon menestyksen takia parlamenttipaikkaa ei herunut, mutta tie eduskuntaan oli helppo.
Andersson on pettynyt eduskunnan keskustelujen tasoon. Populismi jyllää täysistunnoissakin.
”Poliittinen retoriikka on muuttunut. Puhutaan esimerkiksi ’rakenteellisista uudistuksista’. Kun niitä sitten kritisoi, siihen kritiikkiin vastataan vain yhdellä fraasilla: ’pakko leikata’”.
Andersson näyttää synkältä. ”Hiljattain leikattiin 60 miljoonaa euroa vaikeavammaisten tukea. Sitä pidetään ’rakenteellisena uudistuksena’. Minä sanoisin, että se oli erittäin epäoikeudenmukainen teko. Mutta voi olla, etteivät hyvätuloiset näe mitä nämä leikkaukset aiheuttavat.”
Anderssonin mielestä ”hallituksen päälinja on ideologinen”.
”Se näkyy työmarkkinapolitiikassa, eivätkä ne [hallituksen jäsenet] ole vieläkään vastanneet kritiikkiin, miten julkisten menojen vähentäminen olisi hyvä työllisyydelle, tai miten julkisten menojen vähentäminen vähentäisi velkaa.”
Andersonin mielestä Suomen suurin poliittinen ongelma on eriarvoisuus ja sen seuraukset.
”Yhä pysyvämmäksi muuttuva luokkarakenne määrää, mikä sun tulevaisuutesi tulee olemaan.”
Andersson ei tunnusta joutuneensa liian kauas ruohonjuuritasosta.
”Haluan muistaa koko ajan, kenen asialla olen. Valtion menojen leikkausten kohteena olevien ryhmien puolesta on pidettävä kovaa ääntä, vaikka välillä joutuisi huutamaan yksin.”
Viime aikoina on puhuttu paljon ”talkoista” ja ”yhteen hiileen puhaltamisesta”. Andersson kiihtyy.
”Oikeisto on tuhonnut koko käsitteen. Ei köyhiltä leikkaaminen ole mitkään talkoot. Talkoissa tehdään yhdessä vapaaehtoisesti jotain yhteisen päämäärän saavuttamiseksi. Talkoot eivät ole pakottamista eivätkä sitä, että jotkut kärsivät enemmän kuin toiset.”
Huhtikuussa Sosiaalifoorumi järjesti hyvinvointiaiheisen poliittisen keskustelun Helsingin Kalliossa. Musiikkibaarin sohvilla istuskeli pari sataa yhteisen kakkumme jakamisesta kiinnostunutta kansalaista.
Andersson puhui viimeisenä. Väliaplodeista päätellen paikalla oli Anderssonin faneja, vaikkei tilaisuus ollut puoluepoliittinen.
”Suomessa pitää ymmärtää kyseenalaistaa muka itsestään selvinä tarjottavia totuuksia”, jyrisi Andersson. ”On kyseenalaistettava leikkaaminen. Miksi Suomessa väitetään, että valtion velanoton vähentäminen olisi elvyttävää politiikkaa? Tai miten muka palkanalennukset vähentävät velanottoa? Oikea elvyttäminen vähentäisi velkaantumista. Ratkaisuna on työllisyyden parantaminen. Työpaikkojen puute johtuu kysynnän puutteesta, joka johtuu ostovoiman vähenemisestä.”
Vuolaasti itseään ilmaisevan henkilön haluna oli tietää, ovatko nykyiset ministerit tyhmiä, hölmöjä vai ilkeitä.
Tämä kysyi, ”eikö hallitus tajua, mitä se tekee”.
”Kyllä ne tajuavat”, vastasi Andersson.
Andersson kirjoitti vasemmistoaktiivien Mikael Brunilan ja Dan Koivulaakson kanssa kirjan Äärioikeisto Suomessa. Andersson ja Brunila olivat esittelemässä teosta Jyväskylän pääkirjastossa 30.1.2013, kun oven ulkopuolella äärioikeistolaisen Suomen vastarintaliikkeen edustaja puukotti ovea vartioinutta miestä. Tunkeutujia oli kolme, mutta he eivät päässeet sisään. Yleisöä oli noin 80 henkeä.
Tämän tapauksen myötä julkiseen keskusteluun nousi ”kaksi ääripäätä” -teema. Esiintyjiä ja järjestäjiä pidettiin toisena ääripäänä, aivan kuin iskun kohteeksi joutuminen edellyttäisi myös uhrin asettuvan väkivaltaiseen positioon.
Äärioikeiston väkivaltaa ruokkii lietsonta, jossa väitetään maahanmuuttajien olevan syyllisiä muiden huonoon oloon.
”Joillain on hyvin vahva kokemus epäoikeudenmukaisuudesta”, sanoo Andersson diplomaattisesti. ”Sitä pitää yrittää ymmärtää. Tarina, mitä tässä luodaan, on että leikataan, koska pakolaiset ovat viemässä osuutta hyvinvoinnista.”
Anderssonin mielestä samalla, kun köyhiä yllytetään tappelemaan keskenään, hyväosaiset pääsevät helpolla.
”Kumma, että ihmiset jaksavat käyttää energiaansa huono-osaisten haukkumiseen sen sijaan, että puhuisivat veronkierrosta Panamassa. Jotkut haukkuvat työttömiä laiskoiksi, eli syyllistäminen ei rajoitu maahanmuuttajiin. Haukkujat tekevät valtavan palveluksen niille hyvätuloisille, jotka eivät kärsi näistä leikkauksista. Todellinen vastakkainasettelu ei ole kahden köyhän välillä.”
