Helsingin vegaanilasten ruokavaliosta tuleva lisälasku on pieni verrattuna eläinperäisen ruokavalion kustannuksiin.
Teksti Saila Kivelä Kuvat Ninni Kairisalo
Maanantaina 16. toukokuuta tapahtui jotakin odottamatonta: vääntö vegaanilasten päiväkotiruoasta otti historiallisen askeleen eteenpäin. Kaupunginhallitus päätti ehdottaa kaupunginvaltuustolle, että 20 päiväkodissa toteutettaisiin vuoden kokeilu, jossa lapselle olisi mahdollista valita vegaaniruokavalio.
Kasviperäistä laitosruokaa on jo pitkään ympäröinyt suhteeton levottomuus. 90-lukulaisesta tavasta pyytää koululaisilta lupalappuja ja lääkärintodistuksia ei ole vieläkään päästy. Vasta viime vuonna yhtiöitetty Espoo Catering ja Espoon sivistystoimi linjasivat epämääräisesti, ettei kasvipohjaista lounasta saa ilman lääkärintodistusta. Hornankattilan lakipiste saavutettiin tietysti surullisen kuuluisassa kasvisruokapäiväkeskustelussa.
Leo Straniuksen (vihr.) aloite päiväkotien vegaaniruokamahdollisuudesta pantiin alulle vuonna 2014, mutta Helsingin kaupunginhallitus palautti aloitteen valmisteluun, sillä se halusi tarkemman arvion vegaanisen päiväkotiruoan kustannuksista ja silloin valmisteilla olleista virallisista ravitsemussuosituksista.
Tänä vuonna julkaistiin Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen lapsiperheiden ruokasuositukset, joissa todetaan: ”Huolellisesti koottu vegaaniruokavalio sopii myös raskaana oleville, imettäville, lapsille ja nuorille.” Lasten vegaaniruokavalio eittämättä kiinnostaa yhä enemmän, sillä aiheelle on omistettu suosituksissa oma alalukunsa. Lisäksi on laadittu vegaanin täysipainoisen aterian lautasmalli.
Nyt kaupunginhallitus haluaa toteuttaa kokeilun, jotta vegaaniruoan tarjoamisen todelliset kustannukset selviäisivät. Toukokuussa 2016 apulaiskaupunginjohtaja, nyttemmin yksityiseen terveysbisnekseen loikannut Laura Räty (kok.) laski, että vegaanilasten ruoka tuottaisi 123 000 euron lisäkustannukset ja olisi liian kallista.
Kaupungin arvion mukaan lapsista 125 valitsisi vegaaniruoan. Luku perustuu niiden perheiden määrään, jotka ovat ilmoittaneet vegaanisen ruokavalion päiväkotiin. Tosin kaikki halukkaat perheet eivät välttämättä ole – kas kummaa – ilmoittaneet ruokavaliosta, jos kaupungin kielteinen kanta on ollut tiedossa. Vegaaniruoan kysyntä voi siis todellisuudessa olla suurempi.
Hinta-arviosta innostuttiin mediassa. Metro-lehti heitti heti 9. toukokuuta julkaistun juttunsa kärkeen kiperän kysymyksen: ”Pitääkö vegaaniruokavaliota noudattavien helsinkiläisten lapsilla olla oikeus vegaaniruokaan päiväkodissa muiden veronmaksajien kustannuksella?” Helsingin Sanomien mukaan lisälasku helsinkiläistä veronmaksajaa kohden olisi 24 senttiä vuodessa.
Kaiken argumentoiminen senttien laskemisella ja taloudella – etenkin kun kyseessä on päiväkotiruoka, joka yksinkertaisuudessaan sopisi lähes kaikille – on tympeää, mutta jos sille tielle lähdetään, niin ei pitkälle pötkitä. Oikeampi kysymys olisi, pitääkö kasvissyöjien osallistua eläinperäisen ruoan tähtitieteellisiin tuotanto-, mainos- ja piilokustannuksiin. Kuinka paljon eläinteollisuus meille maksaa?
Ensimmäisenä tulevat maataloustuet. Niin maa- ja metsätalousministeriössä kuin maataloustuet maksavassa Maaseutuvirastossakaan ei ole olemassa valmista laskelmaa siitä, kuinka tuki jakautuu suoraan ihmiskäyttöön tulevan kasviperäisen ruoan ja eläinperäisen ruoan tuottamisen suhteen. Eläintuotantoa tuetaan kolmella tasolla: rehuntuotantovaiheessa, eläinkasvatusvaiheessa sekä menekinedistämistukien muodossa.
Suomen peltoalasta 70–80 prosenttia käytetään karjarehun tuotantoon ja laiduntamiseen, jolloin kasvintuotannolle menevästä tuesta valtaosa on tukea eläintuotannolle. Tästä huolimatta maa- ja metsätalousministeriön asettama rehustrategiatyöryhmä toteaa (2010): ”Rehuseosten valmistuksessa käytettävä rehuvilja saadaan pääosin kotimaan markkinoilta, mutta tarvittavasta lisävalkuaisesta joudutaan valtaosa tuomaan, sillä viljelyyn perustuva valkuaisrehuomavaraisuus kattaa vain noin 15 prosenttia tarpeesta.” Tämä tarkoittaa sitä, että valtavasta rehuviljelyosuudesta huolimatta 85 prosenttia Suomen tuotantoeläinten tarvitsemasta proteiinista tuodaan muualta.
Tämän valtavan rehumäärän energiasta jopa 90 prosenttia palaa sitä syövien eläinten ruumiintoimintojen ylläpitämiseen. Eläimiä lihottava teollisuus koettaa ratkaista järjetöntä energiahukkaa jalostuksella sekä eläimen liikkumisen estämisellä.
Tarvitsemme moninkertaisen määrän kasviperäisiä valkuaisaineita saadaksemme eläinperäistä proteiinia. Lisäksi vuosittain Suomessa tapettavien kymmenien miljoonien tuotantoeläinten rehun viljely ja juottaminen vaativat järjettömiä määriä makeaa vettä – kotitalouksien vesijalanjäljestä 82 prosenttia muodostuu ruoasta – logistiikkaa, sähköä, lämmitystä sekä ulosteen ja virtsan käsittelyä. Järjestelmää pyörittävän maitotilan tuloista 41 prosenttia tulee tuista. Toiminta on silti niin kannattamatonta, että viime vuoden lopulla hallitus hyväksyi miljoonien kriisituet maito- ja sikataloudelle.
Konkreettisten resurssien lisäksi veronmaksajat maksavat eläintuotannon – siis kaupallisen toimialan – mainoskuluja. Markkinointituilla ei ole mitään tekemistä ympäristön tai edes kansalaisten hyvinvoinnin kanssa, sillä ne perustuvat määritelmällisestikin menekin edistämiseen. Kampanjoilla ihmisiä kehotetaan syömään lihaa, maitoa ja muita meijerituotteita, vaikka tutkimusten mukaan Ihmiset syövät liikaa lihaa ja suomalaiset juovat maailman eniten maitoa.
EU:n menekinedistämisrahoitus edellyttää viidenneksen omarahoitusta, jolloin lihantuottajia usein pienemmät kasvipuolen toimijat eivät pääse niihin käsiksi, vaikka juuri kasviperäisen ruoan kulutusta tulisi lisätä. Jos eläinperäisen ruoan ulkoistettuihin kuluihin laskettaisiin sen kansanterveydelle ja ympäristölle aiheuttama taakka, olisi sen hinta vielä suurempi.
Euroopan Maan ystävien ja Heinrich Böll -säätiön tuottaman Meat Atlas -raportin mukaan OECD-maiden yhteenlaskettu tuki lihateollisuudelle on huikea: 13 miljardia suoraa tukea naudanlihantuotannolle, 5,4 miljardia sianlihalle ja 4,7 miljardia euroa siipikarjalle vuonna 2012.
Liha-, maito- ja kananmunateollisuus ovat muutamassa vuosikymmenessä vakiinnuttaneet paikkansa länsimaissa: ruokapolitiikkamme on rakentunut näiden teollisuusalojen ympärille. Ne ovat niin valtavan banaaleja, kaikenkattavia, julkisin varoin ylläpidettyjä rakenteita, että päiväkotilasten ja koululaisten poikkeavasta ruokavaliosta tulee numero.
Olisihan se nyt aikuisilta rehtiä kehittää ja tarjota lapsille julkisissa laitoksissa sellaista ruokaa, joka ottaa lasten oman tulevaisuuden parhaiten huomioon. Tampereella tämä mahdoton tehtävä on ollut hoidossa jo vuodesta 2013.
Jutun lähteenä on haastateltu Suomen ympäristökeskuksen erikoistutkijaa Seppo Knuuttilaa.