Teksti Anton Monti

Helsingin DocPoint-dokumenttielokuvafestivaalilla esitettävä A German Youth kuvaa RAF:n perustajien tien aktivismista aseelliseen taisteluun. Voisiko tarina toistua?

Jean-Gabriel Periot’n dokumenttielokuvassa ei ole ulkopuolista kertojaa. Se on eräänlainen kollaasi, joka koostuu otteista 1960-luvun keskusteluohjelmista, joissa Ulrike Meinhof usein ja mielellään esiintyi, Meinhofin toimittamista ajankohtaisohjelmien reportaaseista, RAF:n (Punainen armeijakunta) jäsenen Holger Meinsin ohjaamien lyhytelokuvien otoksista, aktivistien kuvaamasta materiaalista, uutisraporteista ja aikakauden kuuluisien ohjaajien – Godard, Antonioni ja Fassbinder – elokuvien kohtauksista.

Kun Periot kertoo elokuvantekijöistä, elokuvissa esiintyvistä henkilöistä ja toimittajista, ei voi olla ajattelematta, että ohjaaja jollakin lailla samastuu elokuvansa kohteeseen. Ei niinkään ideologisesti tai poliittisesti, vaan kulttuurisesti ja yhteiskunnallisen aseman näkökulmasta.

RAF on Suomessa tunnetuin vasemmistolainen eurooppalainen aseellinen järjestö. Sen tarina ei silti kerro koko totuutta 1970-luvun eurooppalaisesta aseellisesta taistelusta.

Saksassa RAF:n maanalainen ryhmä koostui aina vuodesta 1970 vuoteen 1998 saakka yhteensä noin sadasta henkilöstä. Italiassa osallistumisesta aseelliseen taisteluun on tuomittu yli 4 000 henkilöä, joista noin 1 000 kuului Punaisiin prikaateihin. Heistä valtaosa oli tehdastyöläisiä. Baskimaassa ja pohjoisessa Irlannissa tuhansia ihmisiä osallistui aseelliseen toimintaan.

Dokumenttielokuva vahvistaa tätä käsitystä RAF:sta pienenä aseellisena aktivistiryhmänä. Järjestön perustajaryhmään kuuluivat toimittaja Ulrike Meinhof, elokuva-alan opiskelija Holger Meins, ”toimittaja” Andreas Baader, opiskelija Jan-Carl Raspe ja opiskelija, harrastelijanäyttelijä ja ryhmän ideologi Gudrun Ensslin. He vastaavat jopa hämmästyttävällä tavalla nykypäivän stereotyyppistä kuvaa vasemmistoaktivisteista.

Saksan tilanne on meille tuttu ehkä sen vuoksi, että RAF:n 1970-luvun aktivistien henkilöprofiilit olivat lähempänä suomalaisia vasemmistolaisia radikaaleja kuin sen ajan italialaiset, irlantilaiset tai baskit. Saksa on muutenkin meille maantieteellisesti ja historiallisesti läheisempi maa. Päinvastoin kuin saksalaisilla, näillä muilla ei ollut kiinnostusta näyttäytyä mediassa tai esiintyä kameroiden edessä. Euroopan aseellisella taistelulla oli 1970-luvulla monet kasvot. Harvat niistä näyttäytyivät julkisuudessa.

Ulrike Meinhof osallistui kymmeniin tv-keskusteluohjelmiin. Hänellä oli mahdollisuus tuoda esille omia näkemyksiään valtamediassa.

Aktivistien yksi suurimmista vihollisista oli kuitenkin Axel Springer. Hän omisti valtaosan sen ajan saksalaisesta mediasta. Nuoret radikaalit taistelivat Springeria vastaan, koska hänen lehtensä antoivat aktivistien mielestä vääristyneen kuvan todellisuudesta ja heistä itsestään. Taistelu oli puhtaasti ideologinen. Taistelua ei käyty työväestön ehdoilla, vaan ideologian ehdoilla. Se oli kamppailu maailmankuvasta ja aktivistien omasta kuvasta.

Meinsin lyhytelokuvat, joita dokumentissa esitetään, vahvistavat tätä käsitystä. Aktivistien on saatava julki oma ideologinen, subjektiivinen ja absoluuttisen oikea kuva todellisuudesta. On kerrottava mitä ”oikeasti” on heidän ideologiansa. Ikään kuin ideologia voisi olla jotain muuta kuin mitä se käytännössä on.

Elokuvaa katsellessa tuntuu siltä, että aktivistit puhuvat saksalaisen työväestön puolesta ilman todellista kontaktia siihen. Tämä on kautta aikoja ollut yksi keskeisimmistä aktivismin synneistä: aina on puolustettavia, aina on valistettavia, aina on edustettavia.

Periot tuo hyvin esille RAF:n perustajien analyysin saksalaisesta yhteiskunnasta. Analyysi on ideologinen ja menneisyyteen ankkuroitunut. Järjestön aktivistit näkevät edelleen vanhoja natseja kaikkialla ja puhuvat saksalaisen yhteiskunnan kehittymisestä fasistiseen suuntaan. Saksa kuitenkin, kuten muukin Eurooppa, oli 1970-luvulla saavuttanut teollistumisen huipun ja siirtymässä kohti uutta jälkiteollista yhteiskuntaa. Aktivistit eivät nähneet materiaalista todellisuutta, vaan kuvittelevat maailman olevan heidän viholliskuvansa mukainen.
Saksalaiset aktivistit hämmästyvät, kun valtio reagoi heidän mielenosoituksiinsa väkivaltaisesti. Ulrike Meinhof puhuu televisiossa sodan termein. Puheet sodasta ovat aina vaarallisia. ”Tähän asti olemme leikkineet – sanoo Gudrun Ensslin – nyt alkaa vallankumous”.

Samoihin aikoihin Meinhof kuvaa lastenkotien karuja oloja: hän katsoo reunamiin. Se antaa toivoa katsojalle siitä, että nyt puhutaan subjektien vapautumisesta. Samalla kun hän katsoo reunamiin, foucaultilaseen vallan mikrofysiikkaan, vihollinen näyttäytyy hänelle kuitenkin suurena yhtenäisenä hirviönä: imperialismina ja kapitalistisena kulutusyhteiskuntana. Kyse ei ole hänen silmissään subjektien tai reunamien autonomiasta, vaan suuresta luokkasodasta (jota toki käydään ilman luokkaa).

Samoina vuosina kun RAF aseistautui, radikaalit aktivistit Joshka Fischer ja Daniel Cohn-Bendit hakeutuivat Opelin autotehtaalle töihin tehdäkseen poliittista työtä työläisten kanssa. Italialaisilla Lotta Continua ja Potere Operaio -järjestöillä oli siirtolaistyöläisistä koostuvia kollektiiveja Saksan autotehtailla. He taistelivat paremmista palkoista ja todellisista valtasuhteista työpaikoilla. RAF:n perustajat näkivät, että heidän vihollisensa oli amerikkalainen imperialismi, joka soti kaukaisessa Vietnamissa tai kulutusyhteiskunta, jonka rikkauksia – näin ohimennen todettuna – työläiset halusivat myös itselleen.

Aktivistit menivät maan alle ja iskevät amerikkalaisten imperialistien tukikohtiin, tuomareihin, jotka tutkivat heidän toimintaansa, poliiseihin ja tietysti Springerin mediataloon. Tavallisten lentomatkustajien kaappaaminen ja heidän elämällään kiristäminen, jotta toverit saataisiin ulos vankilasta, ei vain yksinkertaisesti kuulu siihen poliittiseen traditioon, jota RAF sanoo edustavansa.

Heidän tarinansa maanalaisina taistelijoina on lyhyt. Ilman laajaa tukiverkkoa, ilman sitä vettä, missä kalat voisivat uida, ja ilman organisaatiota taistelijat joutuvat nopeasti kiinni.

On äärimmäisen surullista kuunnella Ulrike Meinhofin lausuntoja oikeussalissa. Vuosien eristys on kidutusta, johon on mahdollista reagoida vain kahdella tavalla: tekemällä yhteistyötä valtion kanssa tai tekemällä itsemurhan. Se on varmasti totta tilanteessa, jossa eristys on myös – ja ehkä erityisesti – eristystä siitä luokasta, jota aktivistit sanoivat edustavansa.

Aktivistit olivat menneet palestiinalaisten koulutusleireille. He olivat keskustelleet japanilaisten aseellisten aktivistien kanssa. Mutta he eivät kääntyneet saksalaisten työläisten puoleen. Ehkä marcuselainen valhe integroituneesta lännen työväestöstä oli iskostunut heidän mieliinsä.

He tekivät kaikki itsemurhan. Oikosulku oli täydellinen. Itsemurha oli ainoa tie ulos tästä kaikesta. Jälkeenpäin monet eivät voineet hyväksyä sitä tosiasiaa että RAF:n perustajat olisivat tappaneet itsensä. Se oli kuitenkin totta. Holger Meins vuonna 1974, Ulrike Meinhof vuonna 1976, ja lopuksi Andreas Baader, Jan-Carl Raspe, Gudrun Ensslin ja Ingrid Schubert vuonna 1977.

Periot näyttää elokuvassaan ansiokkaasti, miten Saksan liittovaltio oli julistanut erittäin rajun erikoislainsäädännön, joka kulki perustuslain rajamailla. Se perusteltiin Carl Schmittin opeilla: poliittisen järjestelmän puolustaminen voi tilapäisesti tapahtua keinoilla, jotka ovat ristiriidassa järjestelmän perustuslain kanssa.

On kiinnostavaa kysyä, miksi Länsi-Saksa lähti näin tiukalle linjalle, kun kyseessä oli vain kourallinen aktivisteja. Oliko se vain tekosyy kiristää kaikkien yhteiskunnallisten liikkeiden liikkumatilaa? Epäilikö Saksan liittovaltio että RAF:n yhteiskunnallinen kannatus oli potentiaalisesti laajempi kuin mitä julkisuudessa kerrottiin?

”Etujoukko” oli tosiasiallisesti itse itsensä eristänyt massoista. He kuvittelivat, että aseellinen taistelu olisi ollut uuden aikakauden aamunkoitto, mutta se oli vain vanhan ideologian iltarusko. Saksalainen syksy.

RAF:n tarina jatkoi myös perustajiensa kuoleman jälkeen. Järjestön toinen ja kolmas polvi ei saanut koskaan kannatuspohjansa laajentumaan, vaikka se toteutti monia näyttäviä iskuja. Loppujen lopuksi se joutui myös turvautumaan ulkopuolisten valtiollisten tahojen tukeen ja suojaan, mikä on aina vaarallista ja vastoin kaikkia niitä premissejä, joita järjestö oli asettanut toiminnalleen.

Saksan erikoislainsäädäntö, joka oli ajanut RAF:n ahtaalle, ei purrut kuitenkaan niihin ryhmiin, jotka joskus väkivaltaisen alun jälkeen, luovuttuaan väkivallasta, kykenivät luomaan täysin uuden eurooppalaisen poliittisen liikkeen.

RAF lakkautti toimintansa vuonna 1998, kymmenen vuotta Punaisten prikaatien jälkeen.

Yksi dokumenttielokuvan keskeisistä hahmoista on aktivistien puolustusasianajaja Horst Mahler, joka päätyi hänkin osallistumaan väkivaltaisiin mielenosoituksiin ja aseelliseen taisteluun.

Italialainen filosofi ja aktivisti Toni Negri oli 1980-luvun alkuvuosina vangittuna Punaisten prikaatien jäsenten kanssa. Hän oli ottanut yhteen näiden kanssa ja sanonut: ”Horst Mahler on ymmärtänyt kaiken, siksi hän vuonna 1974 irtisanoutui aseellisesta toiminnasta ja on nyt päässyt pois vankilasta. Hänen toverinsa eivät ymmärtäneet mitään ja siksi he tekivät itsemurhan. Jos te ette ymmärrä tätä, tekin tulette tekemään itsemurhan”.

Horst Mahler, joka oli Negrin mukaan jo vuonna 1974 kaiken ymmärtänyt, oli vapautunut vankilasta vuonna 1981. Vuonna 1997 hän kääntyi uusnatsiksi ja sai 2000-luvulla useita vankilatuomioita. Vuonna 2015 ollessaan 79-vuotias häneltä amputoitiin jalka. Hänet vapautettiin vankilasta terveydellisistä syistä.

Historialliset rinnastukset ovat järjettömiä, mutta historiasta voimme oppia jotain. Ideologian sokaisemat ihmiset voivat syyllistyä väkivaltaisiin poliittisiin tekoihin. Itse asiassa me näemme jo nyt, että Suomessa tapahtuu väkivaltaisia poliittisia tekoja.

Ihmiset pahoinpitelevät toisiaan ja he heittävät polttopulloja. Silti tähän mennessä yksikään poliittinen taho ei ole julistanut aseiden olevan strateginen väline poliittisessa kamppailussa. Aina on toki mahdollista, että joku lausuisi jotain sellaista ääneen. Ehkä joku on jo puhunut sodasta, se vähän riippuu tulkinnoista. Tämän vuoksi on tärkeää katsoa A German Youthin kaltaisia kiinnostavia dokumentteja. En usko, että kukaan meistä haluaisi katsoa muutaman vuosikymmenen kuluttua A Finnish Youth -dokumenttielokuvaa.

Anton Monti (1964) on tietokirjailija, joka on julkaissut kirjan ”Punaiset prikaatit – Italian väkivallan vuodet 1970-1988” (Into Kustannus, 2015). Hän on nyt kirjoittamassa uutta kirjaa Italian uusfasistisen liikkeen historiasta.

Lisätiedot ja esitysajat Helsingin DocPoint dokumenttielokuvafestivaaleilla.