Matkalla Floridaan -vanhuus ei tule yksin

Philippe le Guayn Matkalla Floridaan ei ole elokuva, joka tarjoaa jokaiselle jotakin. Vanhuuden muisti- ja elämänhallinnan ongelmat aiheena saattaa rajata katsojia melko rajustikin. Parikymppisenä elokuvankatselijana, joka ei kyseisiä asioita paljonkaan elämässään pohdi, voin kuitenkin todeta, että hyvä elokuva se on. Matkalla Floridaan on taidokkaasti tehty, ja toisin kuin monessa muussa esimerkiksi sairauteen keskittyvässä elokuvassa, sillä on ehdottomasti muutakin arvoa kuin vain sairauden esilletuominen.

Matkalla Floridaan kertoo Länsi-Ranskassa vanhuudenpäiviään viettävästä Claudesta (Jean Rochefort), joka on joutunut kotihoitajien ja tyttärensä Carolen armoille pahojen muistiongelmiensa vuoksi. Claude itse on vakuuttunut siitä, ettei tarvitse apua, mutta löytyy milloin laukomasta hävyttömyyksiä nuoremmilleen, milloin yöllä harhailemasta aamutakki yllään keskellä autotietä. Hänen tyttärensä Carole (Sandrine Kiberlain) koettaa viimeiseen asti pitää isästään huolta, ettei tämä joutuisi vanhainkotiin. Claude odottaa toista tytärtään saapuvaksi Floridasta, ja ostaa pihalleen palmunkin, jotta tyttärellä olisi kotoisampaa vierailullaan. Hän ei muista sitä, minkä kaikki hänen ympärillään tietävät: Tytär ei ole tulossa.

Floride on älykkäästi rakennettu niin, että sen hahmot ovat aidonoloisia ja ymmärrettäviä. Katsoja ymmärtää samaan aikaan sekä Carolea että Claudea, joka taas pitää tytärtään täytenä tyrannina. Vaikka Claude on herttainen ja hyväntahtoinen mies, ei hänestä olla maalattu pelkästään rakastettavaa höppänää. Papparaisen härskit ehdottelut, vihanpurkaukset ja esimerkiksi toisten auton konepellille kuseksimiset näyttävät sekä Claudesta että vanhuudesta kaunistelemattoman ja häpeällisenkin puolen, ja saavat Clauden muuttumaan hetkessä jopa luotaantyöntäväksi ja vastenmieliseksi.

Elokuvan näkökulmat vaihtelevat ja kulkevat limittäin koko elokuvan läpi niin, että katsoja näkee vanhenemisen kauheudet ja huumorin sekä Clauden tyttären että vanhuksen itsensä silmin. Carole on joskus tarpeettomankin tiukka, mutta häntä on helppo ymmärtää. Toisaalta myös Clauden viha ja turhautuneisuus tuntuu täysin luonnolliselta, kun seuraa läheltä hänen tilannettaan. Elokuvassa on takaumia, joita ei selitetä sen kummemmin, mikä luo tietyn sekavuuden tilan. Katsoja joutuu pinnistelemään pysyäkseen kärryillä yksinkertaisimpienkin asioiden ymmärtämiseksi, ja saa näin kokea edes hitusen siitä hämmennyksestä, jonka vallassa Claude on.

Claude on varakas mies, ja hän saa hoitajia kotiinsa huolehtimaan hänestä. Samoin ei ole kaikilla tai kaikkialla: Laitos on usealle ainoa mahdollinen vaihtoehto vanhuuden iskiessä. Vanhuus ja sen tuomat sairaudet ja ongelmat ovat väistämättömiä, eikä muiden armoille joutumista voi oikeastaan välttää. Eivätköhän kaikki huolehtisi itsestään vanhanakin, jos saisivat itse päättää. Pelottavinta Matkalla Floridaan -elokuvan näyttämässä vanhuudessa onkin se, että se on niin ennakoimatonta ja toivottoman avutonta aikaa. Kun ei järki pelaa, ei voi muuta kuin luottaa muihin. Matkalla Floridaan näyttää Clauden kautta sen, mikä suurella osalla meistä on edessämme. Se pistää miettimään.

Matkalla Floridaan, Philippe le Guay
Ensi-ilta: 1.1.2016

Mainos (teksti jatkuu alla)

Kommentoi Facebookissa
Ellen Eljaala