Minä olen tavallinen ihminen, en halua tulla liian kuuluisaksi. Maineella ei ole tuoksua eikä makua – sitä ei voi maistaa, vaikka kaikki ympärillä hokisivat sinun olevan supertähti. Syön mieluummin karkkia ja aina kourallisen kerrallaan.

Kuljen mieluusti taksilla, vaikka tavallisesti taitan työmatkani kaikkien muiden lailla metrolla ja linja-autoilla. Metrossa on tavakseni tullut harjoitella lipsynkkausta kuulutusten tahtiin.

Lauleskelen koko ajan. Nimeni on Aleksei Uskov.

Tunnen olevani pieni poikanen, joka ei kokonaan käsitä paikkaansa tässä maailmassa. Todellisuudessa olen hyvin isokokoinen.

Minun pitäisi laihduttaa sata kiloa. Siksi toivon pääseväni venäläisellä televisiokanavalla järjestettävään tosi-tv-kilpailuun, jossa etsitään suurinta pudottajaa.

Minä olen viihdetaiteilija, ilveilijä ja pelle. Olen paha suustani, minulla on rempseät jutut. Joku saattaa pitää minua häpeämättömänä, vaikka itse olen eri mieltä. Minä haluan tuottaa ihmisille iloa.

Oletko koskaan nähnyt aitoja karvaisia tissejä? Malvina von Begemot on kymmenisen vuotta sitten keksimäni hahmo. Silloin tuntui oikealta toteuttaa kutsumustani hänen kauttaan. Voisi kuvitella, että meikatessani puen ylleni naamion, jonka alle piilotan todellisen minäni. Tosiasiassa meikin alta näkyy kaikkein syvin olemukseni – silmät.

Esiintyessäni ensimmäistä kertaa parodioin Alla Pugatšovaa sinisessä peruukissa. Malvina on sinitukkainen tyttö Aleksei Tolstoin sadussa Pieni kulta-avain eli Buratinon seikkailut.

Begemot tarkoittaa venäjäksi virtahepoa, sen niminen on myös taikuri Wolandin seurueeseen kuuluva kissa Mihail Bulgakovin romaanissa Saatana saapuu Moskovaan.

Naistaiteilijanimeni yhdistetään nykyään usein transvestisuuteen tai transvestiseen fetisismiin. Nettisivuillani tuntemattomat kirjoittajat laukovat siitä vitsejä. Joku hullu kysyi, olenko liian lihava roikkumaan hirsipuussa, johon Venäjällä aikanaan tullaan kaikki pederastit vetämään. Vastasin, etten ymmärrä, mitä hän tarkoittaa kyseisellä loukkaavalla termillä.

Usein siihen liitetään pedofiilit – siihen kategoriaan en kuulu. Sanalla tarkoitetaan myös homoseksuaaleja ja transihmisiä – käsitykseni mukaan kaikki näistä kategorioista ovat maassamme aikuisen ihmisen vapaaehtoinen taakka ja jokaisen oma asia.

Haluan korostaa olevani pelkästään näyttelijä, artisti. Usein show’ssani minä muuntaudun naiseksi, mutta en saa siitä sukupuolista tyydytystä.

Venäjällä on todella paljon kauniita naisia. Monet heistä eivät kuitenkaan osaa tuoda itseään esille, eivät osaa käyttäytyä tai käyttäytyvät liian konstikkaasti ja vulgaaristi. Minusta heitä on mielenkiintoista parodioida. Noita-akkaa ovat Venäjällä perinteisesti esittäneet miehet.

Pukeudun toisinaan myös Katto-Kassiseksi tai nallekarhuksi. Toukokuun alussa vedin samana iltana keikan ensin tavalliselle ravintolayleisölle, sitten homobaarissa karhuille. Alussa olin harmaapartainen velho Gandalf, mutta muutuin yllättäen ronskiksi itämaiseksi tanssijattareksi.

Tällä viikolla olen tanssittanut ravintolavieraita sairaanhoitajan asussa. Puhuessani hassuttelen feminiinisillä verbin päätteillä.

Nautin ohjelmanumeroista, joihin yleisö joutuu yllätyksekseen osallistumaan. Jos joku vodkanhuuruisista upseereista säikähtää ja yrittää väittää, ettei osaa tanssia, voin todeta itsekin olevani ensi kertaa valkotakissa ja pelkääväni, etteivät rokotuspiikit heti osu oikeaan lihakseen…

Kymmenen vuotta sitten – tuo aika rakkauden, tuo aika nuoruuden – en aina tullut ajatelleeksi, millaisia tyhmyyksiä teen. Kunnolla juhlitun illan jälkeen saatoimme koko porukalla korkokengissä ja mekoissa kävellä kapakasta metroon ja kotiin, pelotella siten ohikulkijoita. Nykyään tällainen ei tulisi mieleenikään, ellei mieleni samalla tekisi ottaa turpiin.

Ennen saatoin ilmestyä Malvinana ystävieni juhliin. Nykyään hän on maksullinen nainen – daami tulee esille vain tilauksesta ja hoitaa hommat, kunhan saa palkan.

Olen tullut vanhaksi ja haluan pitää huolta, että saan suoritettua työni hyvin.

Artisti voi jättää nousematta lavalle vain kahdessa tilanteessa: silloin, kun hän on kuollut tai niin lähellä kuolemaa, ettei pysty kävelemään. Muut selitykset – läheisten kuolemat, tulivuorenpurkaukset – eivät ole oleellisia tässä yhtälössä. Olen totuttanut itseni tiukkaan työhön.

Rytmini sopisi paremmin moskovalaiseen oravanpyörään kuin pietarilaiseen elämään. Tietyssä vaiheessa elämääni maaninen työtahti oli tapa käsitellä asioita, paeta itseltäni.

Lapsena minua viehättivät lelukaupat ja klovnit. Muodonmuutos on kiinnostanut minua aina.

Aloitin työnteon kymmenvuotiaana: kuorin hetkessä kaksi säkkiä perunoita, kaksi sipulia ja yhden porkkanaa, myin hunajameloneita metron luona tammikuun pakkasissa ja paistoin lihapiirakoita.

Sittemmin hankin kaksi korkeakoulututkintoa – äidin luvalla opiskelin juristiksi ja isän mieliksi ekonomiksi. Olen työskennellyt sekä asianajotoimistoissa että valtavan lihatuoteyrityksen myynnissä ja kenkäkauppiaana.

Esiinnyin ensimmäisen kerran 24-vuotiaana. Olin lyönyt sadasta dollarista vetoa, että pystyisin samaan kuin eräs kuuluisa pietarilainen artisti – hyppäämään lavalle hameessa ja tanssimaan tieni yleisön sydämiin. En pystynytkään. Opettelen edelleen.

Mutta tuolloin minut pyydettiin töihin klubille. Parrasvaloissa tajusin, ettei oikeaa onnea tuokaan raha. Heitin hienoilla tutkinnoillani vesilintua. Siitä lähtien olen työskennellyt viihdetaiteilijana, primadonnana, muusana ja jumalattarena…

Samoihin aikoihin tutustuin pukujeni ompelijaan. Ostan aina kakun käydessäni hänen luonaan, koska luotan häneen. Pukujen pitää olla käteviä, niiden tulee kestää kovia. Rautaiset vetoketjut ovat vaarallisia, kun asunvaihto pitää suorittaa nopeasti ja pimeässä. Olen pyytänyt, että pukuihini valmistettaisiin erilliset kaulukset, jotta meikki ja hiki olisi helpompaa pestä.

Pelkään usein pukujeni puolesta, ne saattavat ratketa. Tällä hetkellä monet asuistani ovat korjauksessa – ja auttamattomasti myöhässä. Minun kolttuni jäivät kakkosiksi, kun ompelimon piti kiireellä valmistaa satoja pukuja Sotšin olympialaisiin.

Sovitushuoneessa minua ympäröi yhtä monta mallinukkea kuin oli apostoleja. Ymmärrän, että joskus aikani parrasvaloissa päättyy. Haluaisin ryhtyä opettamaan toisia.

Minulla on ollut oppilaita, mutta jostain syystä kaikki he ymmärsivät ammentamaani tietoa väärin. Kukaan heistä ei ole jäänyt alan hommiin. Yhdestä tuli juoppo, toisesta narkomaani ja kolmannesta prostituoitu. Ihmisillä on niin monta tietä valittavanaan. Neljäs sentään perusti ravintolan Thaimaassa.

Meidän genressämme dragissa monia uhkaa hulluus – mieli jakautuu kahtia. Monet tutuistani ovat menettäneet järkensä.

Yritin ennen työni kautta kasvattaa ihmisiä olemaan hyviä toisilleen, mutta havahduin huomaamaan, että se on turhaa. Nykyään yritän vain elää parhaan omantuntoni mukaan. Samalla voin tunnustaa olevani pelokas. Suorastaan jänishousu.

Vaikka tuenkin monia HLBT-yhteisön ajamia asioita, en tänä keväänä lähtenyt Mars-kentälle lennättämään sateenkaarenvärisiä ilmapalloja. En lähtenyt siitä syystä, että minulla oli samana päivänä konsertti, enkä minä olisi voinut sinne mennä kokonaan ruhjottuna ja mustelmilla. Arvasin jo etukäteen, että joku joukko tulee hakkaamaan mielenilmaisuun osallistujat.

En pidä sanasta ”suvaitsevaisuus”, käytän mieluummin käsitettä ”hyvyys”. Sana on venäläisessä merkityksessään kaikenkattava – se sisältää monia muotoja, joista suvaitsevaisuus on vain yksi. En myöskään pidä kaikista HLBT-järjestöjen, liberaalien tai niin sanottujen demokraattien, työtavoista. Monet heidän tempauksistaan muistuttavat suttuista performanssia.

Minua kismittävät heidän jatkuvat yrityksensä sokeerata muita ihmisiä – se, kuinka he kirkuvat, etteivät muut ole oikeassa. Olen sitä mieltä, että aikuisten tulisi osata sopia asioista keskenään. Loppujen lopuksi räikeä ja huomiota herättävä toiminta ärsyttää ihmisiä liikaa ja johtaa räjähdykseen, jonka jälkeen koko homma kielletään. Tai sitten sallitaan kuten Euroopassa – sellaista päivää tuskin saan nähdä elämäni aikana.

Toisaalta ymmärrän, että HLBT-yhteisön jäsenet on asetettu epäoikeudenmukaiseen asemaan. Maallisessa valtiossa heitä on alettu käskyttää, kerrotaan, miten heidän tulee käyttäytyä aivan kuin teokraattisessa valtiossa.

Minua ärsyttää Venäjän politiikka, johon on sotkettu myös ortodoksisen kirkon johto. Se saa minut tuntemaan itseni viisivuotiaaksi tytöksi: minulle tarjotaan – ”haluaisitteko” – enkä minä halua. Minä en tykkää.

En pidä siitä, kuinka valtiomme on alkanut käyttää pappeja ja heidän hännystelijöitään kieroutuneesti massojen rauhoittamiseen. Se on silmänkääntötemppu.

Venäjä on iso maa ja kansa vahvaa. Tämän maan saa nelinkontin yksi asia – peruna. Toukokuussa kaikki ovat datšoillaan koko toivo mullassa. Perunan toi Amerikasta Venäjälle Pietari Suuri. Antoi ukaasin: ”kontillenne siitä, istuttakaa ja syökää”. Ennen Pietaria maassamme oli erilaista syötävää nauriista kaaliin. Nyt on vain peruna.

Suomalaisia pidetään jäyhänä kansana. Todellisuudessa he jännittävät vähemmän kuin venäläiset. He ovat avoimempia, rohkeampia osallistumaan ja vastaanottamaan nautintoja. Venäjällä on niin tiukat normit siitä, miten ihmisen tulee käyttäytyä ja miten ei.

Pidän yksinkertaisista asioista. Pidän siitä, kun miehet antavat naisille istumapaikan metrossa. Pidän siitä, kun he avaavat naisille ovia. Tykkään erityisesti siitä, kun rakastuneet pitävät toisiaan kädestä kiinni. Harmi vaan, että poikien ei sovi Venäjällä niin tehdä. Tyttöjen välinen fyysinen läheisyys on meillä hyväksyttävämpää.

Nykyään pyrin vaalimaan perhettä, yhteyttä vanhempiini yhä hellemmin. Vanhempani eivät tiedä elämästäni kaikkea, vaikka luonnollisesti he joskus jotain aavistelevat. Ei olisi oikein kertoa heille, he ovat jo ikäihmisiä.

Elän eri tavalla eri ympyröissä. Jos nämä piirit vahingossa risteävät, ympärilläni olevat ihmiset saattavat haukkoa henkeään, mutta mykistyvät kohteliaasti. En käsittele toiseen elämänpiiriin kuuluvia asioita muissa seuroissa. Vanhempani tietävät, että olen ammatiltani artisti. Olen toimeentuleva aikuinen ihminen, se riittää heille.

Ennen yritin elää eri tavalla, olin hyvin rakastunut. Mutta elämä on lyönyt minua. Tässä maassa minä olen liian lyöty. Täällä on hullu liikenne, ihmiset ovat välinpitämättömiä ja tiet huonossa kunnossa. Menetin rakastettuni auto-onnettomuudessa. En voinut puhua asiasta juuri kenellekään.

Alla Pugatšova laulaa uudessa laulussaan, jonka hän mukamas omisti HLBT-yhteisölle: ”Tämä juoni on kaikille lyödyille tuttu, rakkaudessa ilman vakuutusta elävät miljoonat”.

Ehkäpä kaikki olisi toisin, jos olisin syntynyt johonkin muuhun maahan?

Olen väsynyt yhteiskuntamme räikeään kahtiajakoon – tavattoman rikkaisiin ja äärimmäisen köyhiin ihmisparkoihin.

Olen väsynyt siihen, että duuma syöksee tolkuttomia lakejaan kuin raivohullu painokone – minä haluaisin mieluummin lastensatuja.

Olen väsynyt pelkäämään, mutta olen oppinut olemaan luottamatta ihmisiin. Venäjälle syntyminen on kuitenkin kohtalo. Olen syntynyt Pietarissa, rakastan Luoteis-Venäjän luontoa.

Pietari on sellainen kaupunki, josta on vaikea lähteä.

Osa artikkelista on julkaistu Voimassa 5/2014.

Kirjoittaja on venäläisen kirjallisuuden jatko-opiskelija.