Teksti Suvi Auvinen

Kaikkien meidän onneksemme niin ei käynyt.

Saimme ala-asteen kolmannella luokalla ainekirjoitusaiheeksi ”Jos minusta tulisi presidentti”. Oma aineeni alkoi seuraavasti: ”Jos minusta tulisi presidentti, asuisin Mäntyniemessä ja minulla olisi ainakin sata koiraa. Yrittäisin poistaa köyhyyden ja laittaisin työttömät kiillottamaan eduskuntatalon rappusia.”

Kaikkien meidän onneksemme minusta ei tullut presidenttiä.

Juuri tähän edustuksellisen demokratian muka-hienous perustuu. Jokaisella lapsella on mahdollisuus tulla isona presidentiksi. Ja jos ei presidentiksi, niin ainakin pääministeriksi. Ja jos ei pääministeriksi, niin sitten kansanedustajaksi.

Mutta kun ei ole. Parlamentaarinen systeemi perustuu epätasa-arvolle. Jotta voi olla hallitsijoita, on oltava myös hallittavia. Jokaisesta lapsesta ei voi tulla presidenttiä, ei pääministeriä eikä kansanedustajaa. Vaikka pitäisikin paikkansa että jokaisesta voi tulla presidentti tai kansanedustaja, se ei auttaisi miljoonia niitä, joista ei sitä tulisi, sillä heidän pitäisi kuitenkin elää vallan varjossa.

Kansanedustajia valitaan kevään vaaleissa kaksisataa kappaletta. Suomen väkiluku oli vuoden 2010 alussa 5 356 907 ihmistä. Jos oletettaisiin äänestysprosentin olevan 100 ja äänien jakautuvan tasaisesti kaikkien ehdokkaiden välillä, yksi kansanedustaja edustaisi näin ollen 26 784,5 kansalaista. Kuinka todennäköistä on, että yksi ihminen pystyy ajamaan kahdenkymmenenkuudentuhannen lajitoverinsa asiaa? Ei kovinkaan, eikä edustuksellinen demokratia siihen pyrikään.

Edustuksellinen demokratia toimii yksilön eduksi niin kauan, kun yksilö on samaa mieltä enemmistön kanssa. Systeemimme mahdollistaa sen, että enemmistö määrää meidän kaikkien yhteisistä asioistamme. Tekeekö mielipiteen tai asian oikeaksi yksinkertaisesti se, että moni ihminen kannattaa sitä? Mitä jos enemmistö päättäisi, että sinun olisi luovuttava jostakin elintärkeästä, kuten vedestä tai ilmasta? Kukaan meistä ei todella usko enemmistöperiaatteen olevan toimiva, mutta edustuksellinen demokratia hämää meidät uskomaan, että se toimii meidän eduksemme, että nimenomaan ME olemme enemmistö.

Kansanedustajat eivät edusta ketään muita kuin itseään. Minkään muun kuvitteleminen niin ehdokkaan kuin äänestäjänkin taholta on silkkaa typeryyttä. Poliitikkoon voi vaikuttaa ainoastaan vaalien alla, jos silloinkaan. Valituksi tultuaan kansanedustaja vapautuu kansalaiskontrollista, sillä valinnan peruuttaminen on käytännössä mahdotonta ennen seuraavia vaaleja.

Parlamentaarinen järjestelmämme on enemmistön tyranniaa. Se on harvainvaltaa ja lumedemokratiaa. Sen on tarkoitus näyttää siltä, kuin tekisimme päätöksiä yhdessä ja yksissä tuumin, vaikka todellisuudessa meitä viedään kuin pässiä narussa. Tähän ei auta se, että raahustamme kuuliaisesti ”täyttämään kansallisvelvollisuutemme” vaalipäivänä, vaan se, että muutamme koko systeemin. Systeemiä ei muuteta sisältä päin, ei äänestämällä sitä ”tuttua hyvää tyyppiä”, silloin kun systeemi itsessään on läpeensä toimimaton. Vaihtoehtoja vallalle on olemassa. Meidän pitää vain tarttua niihin ja pyrkiä määrätietoisesti pois meitä hallitsevien tahojen varjosta.