Väänneltyä ilmastototuutta

Teksti Hannele Huhtala

Tampereen Työväen teatterin Harhaoppinen osoittaa, että huono tutkimus nojaa yksittäistapaukseen. Puhuuko jaguaarinainen tuubaa?

Osa artikkelista on aiemmin julkaistu Voimassa 2/2013.

Aloitetaan huonoista puolista. Tampereella nähtävä brittinäytelmä Harhaoppinen (The Heretic) on päätetty myös mustamakkarakaupungissa sijoittaa Britanniaan. Päähenkilöt ovat tohtori Diane Cassell, Phoebe, professori Kevin Maloney ja Ben Shotter. Kerran viitataan Gordon Browniin.

Nimistö jäykistää näytelmää, mutta luo laajan maailman. Nyt ei olla Tampereen yliopiston aulassa kahvilla, vaan puhutaan maailmanluokan päätöksenteosta.

Harhaoppinen ei paljoa selittele. Fläppitaululla käydään silloin tällöin ja muutamilla repliikeillä avataan hankalaa sanastoa, kuten oksymoron, sisäisesti ristiriitainen väite tai termi. Katsojilta odotetaan pohjatietoja yliopistomaailmasta ja ilmaston lämpenemisen uhkakuvista. Niistä, joita muun muassa Al Gore esitteli dokumenttielokuvassaan Epämiellyttävä totuus.

Nokkela näytelmä saattaa olla liian iso pala. Harhaoppisen ensi-iltaa seuranneena lauantaina kolmasosa katsomosta on tyhjillään.

Mutta ne hyvät puolet. Harhaoppisen aiheena on ilmastonmuutosuskovaisuus, ja se onnistuu ravistelemaan katsojaa. Richard Beanin kirjoittama näytelmä puhuu yksilöstä, vastuusta ja universaalista.

Onko väärin uskoa ilmastonmuutokseen vai kieltää se? Välillä tekisi mieli nousta yleisöstä näyttämölle ja väitellä henkilöt suohon, esimerkiksi kun upouudella Jaguarilla ajava tohtori Diane Cassell selittää, että ihme homma kun ituhipit ajavat vanhoilla, saastuttavilla autoillaan ja uuden vähäpäästöisen hummerin renkaat puhkotaan.

Ituhipit toki tiedostavat autonsa päästöt, mutta suhteuttavat ne uuden auton tuotantokustannuksiin. On parempi kuitenkin käyttää yksi auto loppuun kuin ostaa uutta vain siksi, että sen päästöt ovat pienemmät.

Tai kun hallitusten välistä ilmastopaneelia väheksytään poliittisuuden vuoksi. Silloin tekisi mieli huutaa päälle, että hei hemmetti, mitä sillä toisella puolella on vastassa? Suuryrityksiä, jotka eivät saa eettistä päänsärkyä jääkarhun sulavasta jäälautasta. Että poliittista joo, mutta suuryritykset vaikuttavat myös poliittisesti. Politiikan ulkopuolelle ei jää ketään.

Sehän on ensimmäisiä asioita, joita yliopistossa opetetaan: valitse hypoteesi ja tutki päteekö se ja millä ehdoin. Jo tietyn hypoteesin valitseminen on valinta ja sinällään tulkittavissa poliittiseksi.

On hyvä asia, että näytelmä kertoo asetelmista ilmastonmuutoskeskustelussa, mutta erityisesti se avaa kiinnostavasti yliopistotutkimuksen maailmaa. Mihin tahansa tieteenalaan pätee se, että yksittäistapauksesta on vaikea vetää laajoja johtopäätöksiä.

Näytelmä kritisoi tätä asetelmaa, mutta samaan aikaan päähenkilö, ilmastoskeptikko Diane Cassell, tekee niin itse: tuijottaa Malediiveilla yhtä puuta ja rantaa, jonka perusteella hän julkaisee tutkimuksia siitä, ettei merenpinta nouse, vaikka se on yksi ilmaston lämpenemisen hypoteeseista.

Näytelmän kysymykset ovat teräviä: ketä me uskomme, kenen taulukoilla on väliä. Mutta se kysyy myös, kenet ilmastonsuojelijat haluavat pelastaa. Maapallo kestää aika paljon ja sopeutuu. Ihmiset eivät saasteen keskellä pysty elämään.

Kaikkiin kysymyksiin ei edes yritetä vastata. Onko näytelmän suhde ilmaston lämpenemiseen skeptinen vai hyväksyvä. Todellisuudessa tiedeyhteisössä on ilmaston lämpenemisen kieltäjiä vain murto-osa.

Minua huolestuttaa, tulkitsenko näytelmää turhan holhoavasti: jääkö asiaan vähemmän perehtyneille vain mielikuva, että ilmaston lämpeneminen on hörhöjen uskonto? Näytelmän hyvä tarkoitus olisi herättää siihen ajatukseen, että pitää olla tarkka, millaisilla taulukoilla epämiellyttäviä totuuksia perustellaan.

Harhaoppinen Tampere Työväen Teatterin Kellariteatterissa 11.5. asti, ohjaus Snoopi Siren. Neljä tähteä.

Kommentoi Facebookissa
Olutposti 2019
Nauti tyhjyydestä