Neljäkymmentä vuotta sitten, 11. syyskuuta 1973, sotilaat kaappasivat Chilessä vallan demokraattisissa vaaleissa valitulta Salvador Allenden sosialistihallitukselta. Hallituksen tukijat pakenivat hengenhädässä ulkomaisiin lähetystöihin.

Sotilasjuntta surmasi 17 vuoden aikana noin 3 500–4 500 ihmistä, joista noin tuhat kuoli kuuden kuukauden kuluessa vallankaappauksesta. Pidätettyjä ja kidutettuja oli arviolta 150 000–200 000. Kymmenen miljoonan asukkaan maassa lähes jokaisella oli juntan uhrien joukossa sukulaisia, ystäviä tai tuttavia.

En itse muista mitään Chilen tapahtumista lapsuudestani, mutta näin heinäkuussa 2008 sattumalta ruotsalaisen diplomaatin Harald Edelstamin haastattelun. Edelstam toimi Ruotsin suurlähetystössä Santiagossa vallankaappauksen aikaan: pääministeri Olof Palme oli nimittänyt kokeneen diplomaatin tukemaan Allenden sosialistihallitusta. Vallankaappauksen jälkeen Edelstam oli aktiivinen sotilashallituksen vainoa pakenevien chileläisten pelastamisessa. Hän haastoi Chilen juntan julkisuudessa ja pakotti sen hyväksymään myös länsimaiden lähetystöjen oikeuden turvapaikkojen myöntämiseen. Sotilasjuntta karkotti Edelstamin jo joulukuussa 1973.

Näkemässäni haastattelussa Edelstam mainitsi, että ainoa henkilö, joka auttoi häntä Chilen pakolaisten pelastamisessa oli Suomen asiainhoitaja Santiagossa. Päätin ottaa selvää, kuka tuo henkilö oli.

Suomella ei ollut vuonna 1973 suurlähetystöä Santiagossa, ainoastaan edellisvuonna kaupallisista syistä avattu edustusto. Siellä työskenteli 35-vuotias asianhoitaja Tapani Brotherus, hänen alaisensa varakonsuli Ilkka Jaamala sekä toimistosihteeri.

Kylmä sota ja diplomaattien henkilökohtaiset mieltymykset heijastuivat Santiagon lähetystöjen toimintaan pakolaisten pelastamisessa. Kommunistimaat sulkivat lähetystönsä. Vainottujen ainoa mahdollisuus oli etsiä turvaa länsimaista sekä niistä Latinalaisen Amerikan maista, joissa ei tuolloin ollut sotilashallitusta ja joissa oli ihmisoikeuksia puolustavia diplomaatteja.

Suomi ei ollut 1970-luvulla todennäköinen poliittisten pakolaisten turvapaikka. Itärajan yli totalitarismia paenneet palautettiin Suomesta vähin äänin takaisin Neuvostoliittoon, jossa vainoajat odottivat heitä. Ison naapurin pelossa virallisen ulkopolitiikan viisaus oli olla puuttumatta toisten maiden sisäisiin asioihin.

Silti kun vainotut etsivät suojaa myös Suomen edustustosta Brotherus päätti tarjota apuaan, vaikka tiesi esimiestensä Suomessa suhtautuvan tämänkaltaiseen ihmisoikeustyöhön nihkeästi. Brotherus ja hänen vaimonsa Lysa piilottivat muun muassa omassa asuntoonsa pakolaisia, jotka olivat välittömässä hengenvaarassa. Brotherus ja hänen alaisenaan toiminut varakonsuli Ilkka Jaamala ilmoittivat pakolaisten henkilöllisyyden Chilen ulkoministeriölle ja yrittivät saada heille maastapoistumisluvan.

Vaikka mittakaava oli toinen, menettely muistutti ruotsalaisdiplomaatti Raoul Wallenbergin toimintaa lähetystösihteerinä Budapestissä heinä-joulukuussa 1944. Wallenberg pelasti kymmeniä tuhansia juutalaisia myöntämälle heille Ruotsin suojapasseja ja vuokraamalla suojataloja, joille hän hankki diplomaattisen koskemattomuuden.

Päädyin lopulta suomalaisten toimista Chilessä kirjan Kuoleman listat, joka julkaistiin vuonna 2010. Vasta tuolloin Brotheruksen toiminta tuli laajempaan julkisuuteen.

Joitakin kuukausia sitten löysin yllättävän tiedon: Suomi oli loppuvuodesta 1973 kolmanneksi aktiivisin länsimaa Chilen pakolaisten pelastamisessa. Tieto selviää ruotsalais-chileläisen tutkijan Fernando Camacho Padillan Chilen ulkoministeriön raporteista keräämistä asiakirjatiedoista.

Kaksi ja puoli kuukautta vallankaappauksen jälkeen Brotherus oli ottanut suojelukseensa 92 henkilöä. Lähteen mukaan samalla hetkellä Ruotsin lähetystössä 153 vainottua odotti maastapoistumislupaa. Ranskan lähetystössä oli näitä henkilöitä 140. Muiden länsimaiden lähetystöissä odotti lippua vapauteen vain muutamia kymmeniä tai yksittäisiä turvapaikanhakijoita.

Chilen vainot jatkuivat myöhemminkin mutta hillitympinä. Juntan julmuudet synnyttivät kansainvälisen solidaarisuusliikkeen, joka sai vahvan jalansijan myös Suomessa. Ensimmäisen puhdistusaallon jälkeen juntta pyrki aktiivisesti karkottamaan vasemmistolaiset maasta ulkomaisten edustustojen kautta. Santiagon suurimpia sankareita olivat siis ne, jotka pelastivat pakolaisia juuri sotilasvallankaappauksen jälkeisinä kuukausina.

Brotheruksen ja Jaamalan ansiosta Suomi otti vuosina 1973–1977 vastaan 182 pakolaista Chilestä. Suomen edustustosta päätyi suurempi määrä pakolaisia DDR:ään, noin 2000 ihmistä. Kaikki suoraan DDR:ään tulleet saivat maastapoistumisluvan niiden noottien perusteella, joita Tapani Brotherus ja hänen kollegansa Suomen Santiagon edustustossa vaihtoivat Chilen ulkoministeriön protokollaosaston kanssa.

Lisäksi suomalaiset hakivat suojissaan olleille pakolaisille maastapoistumislupia muiden maiden lähetystöistä. He pelastivat pakolaisia myös siirtämällä heitä toisten maiden lähetystöihin sekä neuvomalla pakoreittejä muihin lähetystöihin ja ulkomaille.

Tapani Brotheruksen ja hänen kollegoittensa toiminta hakee vertaistaan Suomen historiassa. Koskaan aikaisemmin tai myöhemmin suomalainen diplomaatti tai ylipäätään virkamies ei ole pelastanut yhtä monia ihmishenkiä. Siinä missä Raoul Wallenberg ja Harald Edelstam ovat juhlittuja sankareita Ruotsissa, on suomalaisdiplomaattien toiminta Chilessä edelleen melko tuntematon osa Suomen poliittista historiaa. Brotherukselle myönnettiin vuonna 2010 Kansan sivistysrahaston Tammisaari-mitali hänen ansioistaan ihmisoikeustyössä, mutta virallinen Suomi ei ole vieläkään noteerannut Chilen sankaritöitä.

Vuonna 2008 ilmestyneessä Timo Soikkasen ulkoministeriön historiikin kolmannessa osassa Presidentin ministeriö II – Uudistusten, ristiriitojen ja menestyksen vuodet 1970-1981 toiminnalle omistetaan vain yksi lause: ”Suomen pakolaiskiintiön tultua täyteen edustuston humanitäärinen toiminta jäi sporadiseksi”.

Brotherus ja Jaamala ovat vaatimattomia miehiä, jotka eivät ole tunnustusta pyytäneet eivätkä sitä kaipaa. Menettäjiä ovat ne, joita Chilen sankareiden esimerkki voisi rohkaista.

Brotheruksen ja Suomen lähetystön toimintaa kuvaava dokumenttielokuva Salattua diplomatiaa saa ensi-iltansa Yle FEM -kanavalla 12.9.2013 kello 22.00.

Chilen vallankaappauksen 40-vuotismuistokonsertti Helsingin Kom-teatterissa 11.9. Esiintyjinä Agit Prop, Pelle Miljoona, Varaque ja Jade Viljamaa.

Lue myös Jari Hanskan arvio Chilen sotilasjuntan loppuajoista kertovasta elokuvasta No, joka esitetään 19.–29.9. järjestettävillä Rakkautta ja anarkiaa -festivaaleilla.