Pariisissa viikko sitten 10. tammikuuta tehty kolmoismurha on nostanut kurdit otsikoihin. Mistä Sakine Cansizin, Fidan Doganin ja Leyla Soylemezin teloitustyyliin tehdyissä murhissa on kyse? Julkisuudessa liikkuu villejä spekulaatioita. Kolmen naispoliitikon ruumiit löydettiin Pariisista Kurdistanin tiedotustoimistosta. Sen toimintaa pidetään Kurdistanin työväenpuoluetta, PKK:ta, tukevana.

Koska PKK on Euroopan unionin terroristijärjestöjen listalla, toimisto on ollut ranskalaispoliisien seurannassa 24 tuntia vuorokaudessa. Kukaan ei ole voinut mennä rakennukseen tai tulla sieltä pois poliisien tietämättä.

”Se, ettei murhaajaa ole tästä huolimatta tunnistettu tai saatu kiinni, on saanut kurdit uskomaan, että joku taho Ranskan poliisissa on sekaantunut asiaan tavalla tai toisella”, kertoo eräs kurdi nimettömässä haastattelussa Tukholmassa.

PKK aloitti aseellisen taistelun vuonna 1984, pari vuotta Turkin sotilasvallankaappauksen jälkeen, kun kurdeilla ei ollut mitään laillisia keinoja ajaa oikeuksiaan.

1990-luku oli Kaakkois-Turkissa ensimmäisen sodan aikaa, jolloin Turkin armeija tuhosi lähes koko maaseudun polttamalla 3500 kurdikylää. Kolme miljoonaa kurdia pakeni suurkaupunkien slummeihin maan sisäisinä pakolaisina.

Ensimmäinen sota päättyi PKK:n johtajan Abdullah Öcalanin vangitsemiseen helmikuussa 1999. PKK julisti seuraavana kesänä yksipuolisen aselevon, joka ei ollut ensimmäinen laatuaan. Kaikki aiemmat aselevot olivat olleet tuloksettomia, koska Turkin hallitus ei ollut suostunut neuvottelemaan PKK:n kanssa.

1990-luvulla Turkissa tapahtui paljon muutakin: aiemmin maa oli ollut de facto sotilasdiktatuuri. Muodollisesti kenraalit luovuttivat vallan siviilihallitukselle vuonna 1982, kaksi vuotta sotilasvallankaappauksen jälkeen, mutta ylintä päätösvaltaa käytti kansallinen turvallisuusneuvosto, jossa armeija määräsi.

Nykyisen pääministerin, islamistisen Oikeus- ja kehityspuolueen AKP:n Recep Tayyip Erdoganin, edeltäjät eivät panneet hanttiin armeijalle. He muuttivat päätöksiään, jos kasarmeilta kuului urahtelua.

Vuonna 1923 perustetun Turkin tasavallan pohjana on kemalismi, aate, joka perustuu Turkin ensimmäisen presidentin Mustafa Kemal Atatürkin kuuteen periaatteeseen. Keskeinen niistä on sekulaarisuus. Se on tarkoittanut uskonnon ja valtion hallinnon erottamista toisistaan niin täydellisesti, että valtion virastoissa työskennelleet naiset eivät ole saaneet käyttää huivia, joka on uskonnollinen symboli. Myös miesten fetsi-päähine on kielletty.

Kun islamistit nousivat valtaan, alkoi kamppailu huivin käytöstä. Länsimaissa ihmetellään, miten tärkeitä nämä kangaskappaleet ovat – Turkissa käytetään muodikkaita hiukset peittäviä huiveja, ei afganistanilaisia mustia burkhia. Mutta ne ovat uhka valtion sekulaarille rakenteelle.

Kurdien oikeudet ovat toinen uhka. Kenraalit uskovat dominoteoriaan: yksi myönnytys johtaa toiseen koko kemalistisen valtiorakennelman romahtamiseen.

AKP:n johtajat eivät antaneet periksi, vaan jatkoivat taistelua kenraaleja vastaan. Turkissa on ollut pari vuosikymmentä kaksi rintamalinjaa: toisaalta kurdit ovat vaatineet oikeuksiaan, toisaalta islamistit ja Kemal Atatürkin perinnön vaalijat (ennen kaikkea sotilaat) ovat mitelleet voimiaan.

Islamistit ovat tässä kamppailussa tällä hetkellä vahvasti niskan päällä. Turkki on kehittymässä yksipuoluevaltioksi, jossa vallassa on näennäisen modernit, mutta poliittisesti konservatiivit sunnimuslimit.

Armeijalla on aina ollut merkittävä asema Turkissa. Monet hyötyvät maan sisäisestä konfliktista taloudellisesti; jos armeijan menojen osuus valtion budjetista pienenee, he menettävät tuloja tai jäävät työttömiksi. He haluavat kurdisodan jatkuvan.

Vaikka kurdikysymys on ollut Turkissa aina tabu, monet tajuavat, että asian ratkaiseminen vapauttaisi voimavaroja maan kehittämiseen. Useat Turkin pääministerit ovat yrittäneet löytää siihen sopua.

Pääministeri Recep Tayyip Erdogan matkusti yhteistyöhaluisena elokuussa 2005 kurdien epäviralliseen pääkaupunkiin Diyarbakiriin. PKK:n yksipuolinen aselepo oli ollut voimassa useita vuosia ja Turkki kehittyi hyvään suuntaan. Sen jälkeen Kaakkois-Turkissa alkoi tapahtua mystisiä iskuja, jotka laitettiin tiedotusvälineissä PKK:n nimiin, vaikka se kiisti ne johdonmukaisesti.

PKK puhui provokaatioista: sen nimiin lavastetuista iskuista, joilla sota yritetään saada uudelleen käyntiin. Todiste tämän väitteen todenperäisyydestä saatiin Semdinlin kaupungissa, kun kaksi armeijan tiedustelupalvelun JITEMin agenttia jäi saman vuoden marraskuussa kiinni pommin heittämisestä kirjakauppaan.

Vuoden 2005 kurdiavauksen epäonnistuttua Turkin hallitus alkoi selvitä rauhan mahdollisuutta kulissien takana käydyissä neuvotteluissa, joissa Imralin vankilassa olevalla Abdullah Öcalanilla oli keskeinen osuus. Salaisia neuvotteluja kutsuttiin Oslo-prosessiksi, kuten myös neuvotteluja Kolumbian viisikymmentä vuotta kestäneen sisällissodan lopettamiseksi.

Valitettavasti Oslo-prosessi pysähtyi kuin seinään Turkissa kesällä 2011 olleiden vaalien jälkeen. PKK:n johtaja Öcalan oli sen jälkeen yli vuoden totaalieristyksessä, kukaan ei käynyt hänen luonaan eikä hänestä saatu mitään tietoja. Turkin lain mukaan vangeilla on oikeus tavata kerran viikossa sukulaisia ja asianajajia.

On tavallista, että Öcalanista ei kuulla mitään kuukausiin, mutta kun eristys oli kestänyt yli vuoden, kurdit alkoivat hermostua. Useissa turkkilaisissa vankiloissa aloitettiin viime syksynä nälkälakkoja sen lopettamiseksi. Nälkälakot sähköistävät aina ilmapiirin Turkissa.

Kun nälkälakot olivat kestäneet pari kuukautta, ja pari ihmistä oli kuolemaisillaan, viranomaiset antoivat Abdullah Öcalanin tavata vieraita. Hänen tiedetään vastustavan nälkälakkoja protestikeinona. Imralista tulikin viranomaisten toiveiden mukainen määräys, että nälkälakot on lopetettava heti. Ja näin tapahtuikin ennen kuin kukaan kuoli.

Samaan aikaan alkoi levitä huhuja Oslo-prosessin käynnistämisestä uudelleen. Turkissa on presidentin vaalit kesällä 2014 ja Erdogan haluaa saada kurdien ääniä.

Tammikuun kolmantena päivänä Irmralin laivaan nousi kaksi kurdien BDP-puolueen (Peace and Democracy Party) kansanedustajaa, Ahmet Turk ja Ayla Akat Ala. BDP:n puheenjohtaja Selahattin Demirtas antoi 9. tammikuuta toiveikkaan lausunnon rauhanneuvottelujen mahdollisesta aloittamisesta. Hän arveli, että Abdullah Öcalan tapaa jälleen pian Turkin johtavia kurdipoliitikkoja.

Murhaaja iski kolme kurdinaispoliitikon kimppuun Pariisissa seuraavana yönä. Demirtas matkusti heti Pariisiin. Kurdien huomio kohdistuu nyt kolmoismurhan selvittämiseen, rauhanneuvotteluja he eivät ole ehtineet pohtia.

Tiedotusvälineissä spekuloidaan onko kyseessä PKK:n sisäinen välienselvittely. Niitä on ollut, mutta kurdit eivät usko sellaiseen tällä kertaa:

”Kun kyseessä on PKK:n Euroopassa tekemä murha, poliisi selvittää asian ja vangitsee syyllisen vuorokauden sisällä”, eräs kurdi selittää.

Kurdilaisen Kongra Gel järjestön edustaja Remzi Kartal uskoo Turkin lähettäneen viime vuonna palkkamurhaajaryhmän Eurooppaan.

PKK:n yksipuolinen aselepo murtui lopullisesti Semdinlin pommi-iskun jälkeen vuoden 2005 lopussa. Silloin alkoi toinen sota. Oslo-prosessin ensimmäisen kierroksen epäonnistuminen vuonna 2011 kiihdytti taisteluja.

Nyt saatetaan olla Turkin sisällissodan vaarallisessa kolmannessa käännekohdassa, jolloin tilanne jälleen muuttuu huonommaksi. Nyt ollaan samassa tilanteessa kuin aiemmin siten, että Turkin hallitus yrittää aloittaa rauhanprosessia. Mutta aivan uutta on se, että poliittinen murha tehdään Euroopassa – onko sodan laajenemisen seuraava vaihe sen ulottuminen tänne?

Euroopassa asuu paljon sekä kurdi- että turkkilaisia siirtolaisia, joista osa on helposti provosoitavissa. Toistaiseksi kurdien mielenosoitukset eri puolilla Eurooppaa – myös Helsingissä – ovat sujuneet rauhallisesti.

Peruskuvio on sama kuin ennen: Turkin sisäisiä vastakkain asetteluja on kaksi: toisaalta kurdit vastaan valtio, ja valtion sisällä rauhaa haluavat ja sitä vastustavat tahot, siis islamistit vastaan armeija.

Huonosti sujuneen murhatutkimusten lisäksi Ranska joutuu kummalliseen valoon myös siksi, että siellä vangittiin viime lokakuussa KNK:n (Kurdistan National Congress) poliitikko Adem Uzun, joka oli yksi kurdien neuvottelijoista Oslo-prosessin ensimmäisellä kierroksella.

Uzun vangittiin hänen ollessaan Ranskan parlamentissa puhumassa Syyrian tilanteesta, ja hän on edelleen vangittuna. Murhatuista naisista nuorin, 24-vuotias Leyla Söylemez, toimi kurdidiplomaattina, joskaan ei ole tiedossa, oliko hän yksi Oslo-prosessin neuvottelijoista.