Taide

Kohti mielen näköalapaikkaa

Lukuaika: 3 minuuttia

Kohti mielen näköalapaikkaa

Teksti Sanna Halme

Helsinkiläisessä Muu-galleriassa on kaksi tilaa ja maisemaa pohtivaa näyttelyä: Minna Mäkelän Nähtävyyksiä – Sights ja Sami Alan videoteos House of the Dead. Mäkelä pohtii ihmisen suhdetta maisemaan ja näköalapaikkaan sekä kehollista pyrkimystä kohti mielenmaiseman näköaloja. Ala käsittelee ihmisen tilakokemusta ja mielentilan vaikutusta siihen.

Minna Mäkelän näyttelyn kahdeksi teemaksi voi nähdä ihmisen pyrkimyksen tasapainoon ja mielenrauhaan sekä kehollisen kokemuksen maiseman katsomisen kautta.

Teoskokonaisuudessa I am the Mountain Mäkelä on kuvannut ihmisen pyrkimystä kohti mielenmaiseman näköalapaikkaa joogan ja meditaation keinoin. Kuvattuihin ihmishahmoihin hän on yhdistänyt vaelluksiltaan ottamiaan kuvia vuoristomaisemista. Yhdistelmä toimii ja herättää ajatuksia.

Serigrafia antaa vuoristomaisemille ajattomuuden ja tavoittamattomuuden tunteen, maisemaa voi katsoa ja siihen voi upota mutta kuitenkin se jää saavuttamattomaksi. Kuva-aiheena se on myös ajaton ja toistuva.

Neliön muotoon rajattu kuva ja tekniikka tuovat mieleen myös polaroid-kuvat. Kenties tämän takia minulle tuli kuvia katsoessa sellainen olo, että olen nähnyt nuo samat kuvat moneen kertaan, kalenterissa, postikortissa, Tao Taon alkutunnarissa.

Vaikka nämä kuvat ovat Mäkelän omilta vaelluksilta ja toki kuvina hienoja, eivät ne silti eroa juurikaan muista vastaavista. Tässä kontekstissa tuo samankaltaisuus on ainoastaan hyvä asia, joka voimistaa teemaa. Kuva maisemasta ei voi olla sama kuin kokemus maisemasta – kokemus on niin paljon muutakin kuin silmin nähty kuva.

Maisemaa katsoessa paikan päällä kehollisuus on suuri osa tapahtumaa. Kehollisuus on sitä, että tuntee huimauksen katsoessaan alas, oman pienuutensa ja ajallisuutensa maiseman rinnalla, mykistymisen sen edessä.

Yhdistettynä nämä vuoristomaisemat viereisen seinän joogaaviin ihmishahmoihin tulee myös vuoristomaisemaan syvyyttä. Huomasin tarkastelevani ihmishahmon asentojen monimuotoisuutta samojen elementtien kautta kuin maisemaa: tasapainon, voiman ja samanaikaisen levollisuuden kautta.

Kuljettaessa kohti tätä mielenmaisemaa on harjoitusta tehtävä pitkään, vain sulkemalla silmät ei tuota näköalaa tavoita vaan harjoitusta on toistettava ja kuljettava sisäinen matka. Matka on tehtävä myös silloin kun haluaa nähdä luonnonmaiseman. Katsomispaikka voi olla pitkän ja raskaan kävelymatkan päässä tai joskus sen voi tavoittaa joskus hyvinkin helposti, ajamalla autolla tai gondolihissillä näköalapaikalle.

Mäkelän piirustukset sarjasta Nähtävyyksiä käsittelevät kokemuksia juuri tällaiselta näköalapaikalta. Metallisin kaitein rajatulta paikalta, josta on nähtävissä tietty kuva, tietty maisema. Tätä maisemaa tulisi katsoa aina samasta kohdasta, joka on merkitty ja aidattu. Kohteessa on merkitty, mitä katsotaan, maisemasta on otettu valokuva, josta selviää vuorenhuippujen nimet ja korkeus merenpinnasta. Valokuvassa on maisemalle ideaali sää ja valo.

Sen sijaan Mäkelän piirroksissa on kuvattu tilanne, jossa tuo ideaali ei täyty, sumun seasta ei näe kuin toiset katselijat, heidän selkänsä ja metallisen kaiteen, joka erottaa katselijat maisemasta. Mäkelän kaunissävyisistä ja vahvan herkistä piirroksista ei kuitenkaan välity pettymys maisemattomuudesta vaan ennemminkin hetkellisyys ja hyväksyminen sumuisten päivien kuulumisesta osaksi matkaa.

Toisaalta Mäkelä tuo töissään esiin myös kokemuksellisuuden ja sen mitä lopulta näköalapaikalla vierailusta voi jäädä käteen: yksityiskohdat ja omat huomiot. Muistoiksi jäävät ne kohdat paikasta, joita ei ole ylhäältä käsin määritelty nähtäväksi ja koettavaksi. Samoin muovinen lintu ja keinotekoiselta näyttävä viherkasvi, joita Mäkelä kuvaa yhdessä sarjan piirustuksessa, tuovat mieleeni ajatuksen, että joskus tällainen näköalapaikka voi olla yhtä keinotekoinen ja ulkopuoliseksi jättävä kuin nuo esineet.

Sami Alan videoteos muistuttaa olemassaolostaan jo katsottaessa Mäkelän näyttelyä. Hiljainen puheen ääni kantautuu gallerian takaosassa olevasta mustasta huoneesta.

Teoksessa House of the Dead Ala on lähestynyt kysymystä, missä menee raja varsinaisen tilan ja mentaalin tilan välillä. Hän kysyy, miten mielentilamme vaikuttaa tilakokemukseemme. Hän on haastatellut neljää talossa asunutta ihmistä ja pyytänyt heitä kertomaan muistinvaraisia kokemuksiaan talosta ja varsinkin sellaisista paikoista, joissa he eivät ole talossa käyneet. Tällä metodilla hän on pyrkinyt kartoittamaan kertojan sieluntilan osuutta muistamiseen.

Teoksessa Ala on kuvannut purkukuntoisen näköistä taloa, joka on menneisyydessä toiminut kotina eri ihmisille. Neljä eri ihmistä kertoo muistojaan talosta, kokemuksistaan siellä. Jokaista tarinaa yhdistää kokemus talossa tapahtuneista outouksista, sahanpuruista lattialla, äänistä tyhjässä porraskäytävässä, seinien läpi kulkevista ihmisistä ja salakäytävistä. Sellaisista kokemuksista, joista on vaikea kertoa leimautumatta.

Alan teos muistuttaa että tilaa koettaessa kyse on subjektiivisesta ja elävästä kokemuksesta, joka värittyy kokijan kokemuspohjan ja sen hetkisen mielentilan kautta. Kertojien rinnalla kulkeva kuvamateriaali kuvaa rauhalliseen ja joskus unenomaiseen tyyliin taloa, sen huoneita, kellaria, vinttiä, käytäviä. Joskus kamera kuvaa taloa ulkoapäin, jolloin katsoja tirkistelee ulkopuolisena taloa puiden takaa. Joskus kamera kuvaa ikkunasta ulos asukkaan perspektiivistä.

Teemojen sivuaminen toisiaan näin läheltä sai nämä kaksi näyttelyä pelaamaan hyvin yhteen, kokonaisuus oli ehjä ja toistaan tukeva. Suosittelen lämpimästi sekä taiteellisen annin että kiinnostavien kysymysten vuoksi.

Minna Mäkelä: Nähtävyyksiä – Sights & Sami Ala: House of the Dead 28.3. asti Helsingin Muu-galleriassa.

Kirjoittaja opiskelee Aalto-yliopiston Taideteollisessa korkeakoulussa kuvataiteiden maisteriohjelmassa.

  • 21.3.2013