”Kilpailuyhteiskunta” on siis kiertoilmaus oikean yhteiskunnan puuttumiselle.

Julkinen syrjäytymiskeskustelu tyhjenee pitkälti oikeiston ja vasemmiston väliseen kiistaan siitä, pitäisikö ongelma ratkaista julkisten vai yksityisten rakenteiden muutosten avulla.

Vasemmistolaiset painotukset ovat vähemmän todellisuuspakoisia kuin oikeiston, koska niissä keskustelua ei ohjata yhtä härskisti yksilön ja perheiden sekä muiden pienyhteisöiden viattomuuden todisteluun.

Nämä vasemmistolaiset painotukset eivät kuitenkaan vielä riitä. Syrjäyttämisongelmaa ei voi ratkaista pelkästään muokkaamalla syrjäyttämistä estäviä tai edistäviä yhteiskunnan rakenteita.

Aliresurssointi on päämäärä

Kilpailuyhteiskunta perustuu sitä paitsi niin vahvasti syrjäyttämiselle, että näennäisesti syrjäyttämistä torjuvat rakenteet toimivat yhä enemmän syrjäyttämisen mahdollistavana ja sitä tukevina rakenteina.

Pelkän resursointiratkaisun yrittäminen epäonnistuu osin sen vuoksi, että rahoitettavat rakenteet heijastavat yhä enemmän sosiaalipolitiikassa marginaaliratkaisuja hakevan kilpailuyhteiskunnan brutaaleja arvoja.

Julkisten palveluiden aliresursointi ei ole pelkästään seurausta halusta säästää rahaa, vaan on päämäärä sinänsä.

Priorisointiin sortuva ja repaleinen suojaverkko tosiasiassa jo toimii kilpailuyhteiskunnan ideaalin mukaisesti kohtelemalla ihmistä sijoituskohteena. Se on hädänalaisten ihmisten kova koulu, jossa tehdään selväksi, että ”hyvinvointivaltiossa” ihminen on ensisijaisesti tuotantotekijä, ja vasta tämän jälkeen ihminen.

Säästämme mielenterveyspalveluista vaikka tiedämme että säästäminen tulee kalliimmaksi

Aliresursoidut palvelut eivät enää pyri ensisijaisesti auttamaan ihmisiä, vaan takaamaan yhteiskunnan vakauden ja taloudellisen tehokkuuden lievittämällä rakenteellisen väkivaltaisuuden aiheuttamaa oireilua.

Esimerkiksi jatkuvasti aliresursoituja mielenterveyspalveluita tuotetaan ensisijaisesti periaatteella, jossa haetaan maksimaalista tuottoa siihen sijoitetulle pääomalle. Tätä muistetaan alleviivata suunnilleen jokaisessa palveluiden resursointia koskevassa uutisessa, jossa muistutetaan palveluissa säästämisen kalleudesta.

Ensisijaisen, joskin silti pitkälti oman onnensa varaan jäävän, sijoituskohteen muodostavat ”sopivan sairaat” nuoret, jotka voidaan ennusteiden mukaan muutaman vuoden terapoinnin avulla integroida työelämään takaisin tai pitää osana sitä.

Vähemmän tuottaviksi arvioiduille, turvaverkon aukoista lipsahtaville ja liian sairaiksi luokitelluille riittää sitten se vähä, mitä ikuisen niukkuuden aikakautena vähiten houkutteleville sijoituskohteille julkisen puolen hyvinvointipöydästä liikenee.

Yleensä tämä tarkoittaa pelkkiä lääkkeitä ja ongelmiin nähden näennäisterapeuttista jutustelua, nöyryyttämistä nollapalkalla ”kuntouttavan työn” nimissä tai muunlaista behavioristista eläinlääketiedettä.

Kilpailuyhteiskuntaan ei voi kuulua

Yhteiskunnan tukirakenteisiin panostaminen ei ole toimi senkään vuoksi, että niiden perustarkoitus on auttaa tukea tarvitsevaa ihmistä osaksi yhteiskuntaa.

Yhtälön toimiminen edellyttää sitä, että meillä olisi yhteiskunta, johon kuulua. Näin ei enää ole, eikä tilalle tarjottu Team Finland ole muuta kuin mielettömän itsetuhoisen maailmantalouden tahdoton osanen.

Kilpailuyhteiskunta on epäonnistunut yhteiskunta, johon kukaan ei oikeasti voi kuulua.

Talouden ja julkisten rakenteiden muuttaminen on sitä paitsi mahdotonta, jos vasemmisto ei kykene tekemään eroa oikeistoon, jonka mukaan rakenteiden tulee toimia kilpailuyhteiskuntaa täydentävinä eikä sille vastakkaisina elementteinä.

Vasemmiston sanoma ei nykyisellään yksinkertaisesti ole uskottava kentällä. Erottuakseen oikeistosta, vasemmiston pitäisi johdonmukaisemmin tuoda esille myös sitä, miten yhteiskunnan syrjäyttävät rakenteet toimivat ihmisten sisällä ja perheissä ja siten muuttaa tapaamme hahmottaa yhteiskunta ja toimia siinä.

Rakenteista erillisenä toimivan yksilön ihanteen tuputtamisen sijaan pitäisi tunnustaa ilmeinen tosiasia ihmisen ja yhteiskunnan erottamattomuudesta: rakenteet olemme me.

Kyyninen ihmiskuva korvattava sosiaalisella ihmiskuvalla

Uskottava vasemmistolaisuus edellyttäisi ”mahdottomien” rakenteellisten muutosten lisäksi yksilön yhteiskunnasta erottavan kyynisen viattomuuden ja tähän kyynisyyteen perustuvien yksilöidentiteettiemme kyseenalaistamista.

Ideoiden tasolla vasemmiston tehtävänä on korvata vallitseva kyyninen ihmiskuva sosiaalisella ihmiskuvalla, jossa huomioidaan myös ihmisen sosiaalisuuden pimeät puolet.

Oikeistolainen myytti viattomasta yksilöstä tulee tuomita todellisuuspakoisena väkivaltana. Koska elämme kilpailuyhteiskunnassa, itsensä kokeminen viattomaksi on aina oire syrjäytymisestä.

”Ihan tavallisia asioita” -kampanjan väkivaltaisuus ei johdu siitä, että se ei ota huomioon kilpailuyhteiskunnan julmuutta ja sitä tasapainottavien rakenteiden rappiota, vaan siitä, että kampanja on tämä väkivaltainen rakenne toiminnassa.

Sen moitiskelu rakenteista vaikenemisesta on vaikenemisen väärinymmärtämistä pelkäksi hiljaisuudeksi. Vaikeneminen on hyväksynnän ilmaus.

Yhteiskunnan väkivaltaisista puolista vaikenevat puhuvat aina suoraan rakenteen ”äänellä”. Toisin sanoen toimien sen väkivaltaisen rakenteen osana, josta vaikenevat, eivät viattomasta perhepiiristä käsin ongelmaa ratkaisevina vapaina yksilöinä.

”Ihan tavallisia asioita” -kampanjassa esitetty hyväntahtoisten toisiaan tukevien yksilöiden pienyhteisö on sen kautta syrjäyttämisongelmaa ratkaisemaan pyrkivien tosiasiallinen yhteiskunnallisen tietoisuuden horisontti.

Yhteiskunnan rakenteellinen väkivaltaisuus, jota he vaikenemisellaan varjelevat ja myös perhepiirissään harjoittavat, on jotain, jota he harvemmin itsessään tunnistavat. Muuten he ehkä näkisivät ristiriidan tavassaan puhua julkisesti ja tuputtamassaan pienyhteisöideaalissa.

Paljaimmillaan tähän ristiriitaan voi tutustua kampanjaan ihastuneen Matti Apusen kolumnia lukemalla (Sedällä on asiaa, HS. 11.9.2012) ja kuvittelemalla perhe tai pienyhteisö, jossa ihmiset ”keskustelevat” toisilleen samaan tapaan kuin Apunen jutussa tekee.

Tällainen ”kiukusta punaisina” keskinäiseen solvaamiseen juuttunut ”viisastelijoiden” yhteisö olisi todennäköisesti pian ammattiavun tarpeessa.

Sokea usko pienyhteisön voimaan on eräänlaista rasismia

Yhteiskunnan sisäisten ristiriitojen ratkaiseminen hahmottamalla yhteiskunta itsemme tai samanmielisten pienyhteisön peilikuvaksi merkitsee lopulta sitä, että muodostamme yksin oman yhteiskuntamme, jossa ei oikeasti ole toiseutta.

Tällaisen yhteiskunnan traagisuus on siinä, että sen muodostavat yksilöt ovat syrjäyttäneet itsestään oman sosiaalisen olemisensa ytimen, eli halun kohdata vastavuoroisuuden nimissä toinen ihminen tarpeineen.

On vain toisille ja omille vastavuoroisille sosiaalisille haluilleen yhtä lailla sokeiden yksilöiden keskinäistä kamppailua ja tiimityötä. Tämä sokeus on itsensä yhteiskunnasta syrjäyttäneen kyynikon peruspiirre, joka ei kuitenkaan toimi ilman, että toinen ristiriitatilanteissa tarpeineen torjutaan rituaalinomaisesti vihollisena.

Kyynikon viattomuuden ja ristiriidattomuuden kokemuksen hinnan maksaa aina toinen, jonka on otettava yhteiskunnan rakenteellisen väkivallan synnit kantaakseen ja oltava se absoluuttisen paha, jonka poissulkemisen varaan yhteiskuntaa rakennetaan.

”Ihan tavallisia asioita” -kampanjassa tämä näkyy siten, että aidosti toisenlainen nuori, eli nuori joka ei täysin oikeutetusti näe yhteiskunnassa sitä omaa paikkaansa, on automaattisesti lurjusmainen pinnari tai huonon perheen kotikasvatuksen tuloksena syntynyt näköalaton vetelehtijä.

Toisen kärsimys on aina hänen omaa vikansa tai vain kärsimykseksi naamioitua itsekästä nautintoa.

Rasismin kitkeminen vaatii, että tunnustaa oikeasti toisen ihmisen paikan yhteiskunnassa

Syrjäyttämiskeskustelu tulisikin aina aloittaa tunnustamalla toiselle ihmiselle osoitettu paikka yhteiskunnassa.

Kilpailuyhteiskunnassa tämä tarkoittaa sen tunnustamista, että toisten syrjäyttäminen pahaksi leimaamalla muodostaa ainoan luvallisen yhteisöllisyyden ytimen, eikä yhteiskunnalle ominaista lieveilmiötä.

Kuitenkaan edes rasismin kaltaisista ilmeisistä ”yhteisöllisen” syrjäyttämisen muodoista ei tarkkaan ottaen voi keskustella julkisesti, koska niiden sosiaalinen ydin kielletään.

Rasismi ohitetaan julkisessa keskustelussa, koska sen saa kehystää nykyhetken kannalta irrelevantiksi historialliseksi, rotu- tai kulttuuriulottuvuuteen rajoittuvaksi ilmiöksi tai hetkellisiksi mielenhäiriöiksi, jota ei tarvitsekaan käsitellä sosiaalisena ilmiönä.

Julkisessa keskustelussa ilmeisetkin rasistiset purkaukset voi sivuuttaa kuittaamalla ne huonona huumorina tai epäonnistuneena viestintänä. Jotta rasismi olisi julkisessa keskustelussa olemassa, sen perusolemuksesta pitäisi vallita yksimielisyys.

Rasismi pitäisi aina torjua pyrkimyksenä ratkaista yhteiskunnan sisäiset ristiriidat luomalla yhteisöllisyyttä poissuljettujen syntipukkien ympärille.

Kapeasti hahmotettua rasismia ei nähdä vain yhtenä yhteisöprojektina toiseuden syrjäyttämisen ympärille rakentuvassa kilpailuyhteiskunnassa.

Syrjäytymiskeskustelu tulisi tunnustaa samanlaiseksi pahan yhteiskunnan rakentamisprojektiksi kuin maahanmuuttokriittisyydeksi naamioituva taloudellis-kulttuurinen rasismi tai ”pahoiksi” tuomittujen halveksunnan ympärille syntyvät yhteisöt. Silloinkin kun pahiksena on rasisti.

Nämä kaikki ovat rasistisen syrjäyttämisen ilmentymiä, koska ne peittävät yhteiskunnallisia ristiriitoja ja rakenteellista väkivaltaa rakentamalla hyvää ”meidän” yhteisöä alhaisiksi hahmoteltujen ”toisten” syrjäyttämisen varaan.

Kehittynein versio kilpailevasta kyynikosta: puppugeneraattori

Puhtaimmillaan tämä toisen syrjäyttäminen on läsnä puheessa, jossa ihminen käsitteellistetään pohjimmiltaan vain muiden yksilöiden kanssa kilpailevaksi itsekkääksi yksilöksi.

Tämä ihmisen sosiaalisen ytimen kieltävä ihmiskuva ilmaistaan usein neutraalin oloisesti puhumalla vaikka työnteon taloudellisista kannustimista tai muista poliittisista ”realiteeteista”. Mikäli henkilö sanoo ajavansa muutakin kuin omaa etuaan, hänen salatuksi vaikuttimeksi hahmotellaan jokin alhainen motiivi.

Kyyninen asenne myös esitetään säännönmukaisesti omana vastakohtanaan: julkisen keskustelun varjelemisena järjettömyyksiltä tai rappiolta.

Yleisin kyynisen toisen syrjäyttämisen ilmentymä on näennäisen epäpoliittinen teknokraattinen keskustelutyyli.

Tällaisen näkemyksen mukaan yhteiskunnallisten ongelmien määrittelystä käyty poliittinen kamppailu on jo ratkaistu ja kyynikon edustama järki voittanut. Vallitsevan ongelmanasettelun kyseenalaistaminen on kyynikolle joutavaa ideologista houreilua tai epärealistista.

Kyynikko hahmottaa lopulta yksin itsensä objektiivisen rationaaliseksi toimijaksi, joka ajattelee poliittisten vaihtoehtojen ja yhteiskunnallisen ulottuvuuden ulkopuolella. Järkenä muiden keskustelijoiden yläpuolelle liihottelija tosiasiassa näkee itsensä yhteiskunnan ulkopuolella.

Tämän kyynisen järjen ihanteen vuoksi tutkijoita ja muita asiantuntijatiedon tuottajia kehotetaan niin kärkkäästi painumaan norsunluutorneihinsa viisastelemaan keskenään.

Moni toki ottaa asiakseen tämän ideaalin toteuttamisen ja ryhtyy julkisessa keskustelussa yhteiskuntasiteen katkeamista peitteleväksi puppugeneraattoriksi.

Esimerkkinä tällaisesta vapaaehtoisesta yhteiskuntasiteen katkaisun turmiollisesta vaikutuksesta asiantuntijatiedolle toimii ”hovifilosofi” Pekka Himasen hallitukselle kirjoittama Kukoistuksen käsikirjoitus.

Syrjäyttämisongelman havaitsemisen kannalta on erityisen valitettavaa, että tämä kyyninen itsensä syrjäyttäminen ilmenee selkeimmin hierarkian huipulla.

Talouselämän jatkuva irtautuminen yhteiskunnasta on ympäristö- ja talouskriisien valossa päivänselvää.

Saman tosiasiallisen irtautumisen yhteiskunnasta voi havaita helposti myös niukkuuden hallinnoimiseksi kutistuneeksi epäpolitisoituneessa politiikassa, varsinkin sen huipulla.

Vanha totuus: kaikki puhe on myös poliittista

Presidentti Sauli Niinistön vastaus hänen syrjäyttämiskampanjaansa oikeistolaiseksi kritisoiville ilmentää erinomaisesti kyynistä yhteiskunnasta irtautumista.

Hän toteaa Ylen haastattelussa (Presidentti Niinistö puolusti syrjäytymiskampanjaansa, yle.fi 18.9.2012), että kampanjan leimaaminen oikeistolaiseksi on aiheetonta, koska sen ovat koostaneet asiantuntijat, eivät poliittiset henkilöt. Kampanjan poliittisen värin toteaminen muka edellyttäisi sen selvittämistä, mitä puoluetta siinä mukana olevat asiantuntijat kannattavat.

Tosin Niinistö vielä presidentillisellä arvovallallaan kieltää, että, tälläkään olisi mitään poliittista vaikutusta toteamalla, että ”sen kuitenkin tiedän, että yksikään työryhmässä ei toiminut poliittisin perustein.”

Asiantuntijatiedon taakse piiloutuvasta vastauksesta käy ilmi kyyninen kyvyttömyys tai haluttomuus tunnustaa sitä, että ihminen on erottamattomasti osa yhteiskuntaa ja siten aina poliittinen olento.

Kaikki puheenvuorot, joita julkiseen keskusteluun ”syötetään”, ovat luonteeltaan poliittisia, koska jo se miten näemme yhteiskunnan on poliittinen teko. Puhumattakaan siitä, miten hahmotamme yhteiskunnallisen ongelman ja sen ratkaisun, kuten ”Ihan tavallisia asioita” -kampanjassa tehdään.

Syrjäyttämisongelman esittäminen perheen ja niitä ympäröivän pienyhteisön sisäiseksi asiaksi tarjoamalla ratkaisuksi sosiaalisuuden aakkosia kertaavaa niksikirjaa on oikeistolainen poliittinen teko puhtaimmillaan.

Asiantuntijoiden tulisi paremmin tiedostaa oman objektiivisen näkökulmansa sokeat pisteet. Tähän kuuluisi kyynisen täydellisen objektiivisuuden harhan torjumisen lisäksi terve epäluulo poliittisia toimijoita ja heidän kampanjoitaan kohtaan.

Omaa kiinnittymistä yhteiskuntaan ja siten omaa poliittisuuttaan ei voi maagisesti mitätöidä astumalla asiantuntijarooliin tai manaamalla sitä erilliseen poliittiseen rooliin tai puolueen jäsenkirjaan.

Yhteiskunnallinen siteemme on alati läsnä tavassamme ottaa osaa sen toimintaan. Asiantuntijakin on ihminen.

Tänne ei voi kuulua, työttömyydestä ei enää halutakaan eroon

Kyynisen ihmiskuvan ilmentymänä ”Ihan tavallisia asioita” -kampanja on sokea toisille, eli kilpailuyhteiskunnassa kärsiville ja sosiaaliselle todellisuudelle. Se sivuuttaa täysin yhteiskuntaa vaivaavan identiteettikriisin, koska on itse sen oire.

Syrjäytymisongelma kehystetään ensisijaisesti nuoren ja nuorta yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi valmentavan aikuisen kasvatustekniseksi ongelmaksi. Kyynikko näkee syrjäyttämisongelmassa lähinnä tilaisuuden rakentaa identiteettiä kasvattajan roolissa.

Vaikenemalla työ- ja opiskeluelämän realiteeteista, yhteiskunta esitetään valheellisesti paikkana, josta kaikki nuoret voivat halutessaan sopivalla tuella saada itselleen myönteisen paikan osana itseään suurempaa kokonaisuutta eli positiivisen identiteetin.

Tosiasiassa yhteiskunta ei tarjoa kenellekään tällaista identiteettiä.

Ensinnäkään paikkoja ei riitä kaikille halukkaille. 7–10 prosentin välillä keikkuvan työttömyysasteen, 63 000 pitkäaikaistyöttömän sekä turhien ja vahingollisten työpaikkojen Suomessa pitäisi käydä syrjäyttämiskeskustelua siitä lähtökohdasta, että sitä omaa paikkaa työelämässä ei vain kaikille ole.

Yhtälöä ei voi ratkaista sillä, että nuoria syyllistetään yrittämään ahkerammin ja kaikki saavat huippuvalmennusta työelämään. Tuloksena on vain paremmin todistuksin seppelöityjä ja epäonnistumisestaan työmarkkinoiden pudotuspelissä vieläkin ahdistuneempia syrjäytettyjä.

Pitäisi lopettaa nuorten kirittäminen ja yleisesti tunnustaa se tosiasia, että talousmallissamme kunnollisista työpaikoista on tullut alati niukemmaksi käyvä resurssi, josta ei riitä kaikille.

Toiseksi työ ei tarjoa identiteettiä ulkoisten ja sisäisten rajoitteiden vuoksi. Yhteiskunta, jolla ei ole tulevaisuutta, ei voi tarjota merkityksellistä paikkaa osana sitä.

Talousmallimme ekologinen, sosiaalinen ja moraalinen todellisuudesta syrjäytyminen pitäisi olla syrjäyttämiskeskustelun keskiössä.

Yksilölliset kulutusratkaisut ja vastavirtaan pyristely työelämässä eivät liioin auta. Ihminen on identiteettiasioissa ympäröivän yhteiskuntansa vanki.

Työelämän tarjoama identiteetti on yltiöyksilöllinen Facebook-kilpailija-erottautuja

Työelämän tarjoama identiteetti ei liioin ole enää julkinen, yksilön suurempaan kokonaisuuteen liittävä asia, vaan yksilöllinen.

Identiteetti ymmärretään väärin säännönmukaisesti asiaksi, jonka ydin on jatkuvissa erottautumispyrkimyksissä muista. Selkokielellä ilmaistuna pätemisessä. Jotta voisimme saada identiteetin, meidän tulee toki erottautua muista, koska muuten omaa erityistä paikkaamme osana kokonaisuutta ei voisi tunnistaa.

Identiteetin ja ihmisen ydin on kuitenkin tässä kuulumisessa laajempaan kokonaisuuteen – yhteiskuntaan, joka on enemmän kuin yksilö ja jota ei voi luoda median tarjoaman sisällön varaan. Identiteetti ei koskaan todella synny, jos yhteiskunnallinen olemisemme kutistuu jatkuvaksi toisista erottautumiseksi.

Facebookista tuttujen formaatti-identiteettien askartelu verkkoon, kulutustavaroiden ympärille jäsentyvät vapaa-ajan yhteisöt ja Big brotherit, joissa ihmiset esittävät itseään kellon ympäri, ovat vain ilmeisimpiä oireita tästä jämähtämisestä ikuiseen mediasisältöjen määrittelemään identiteettiprojektiin.

Työelämän tarjoaman identiteetin onttous näkyy siinä, että sille pitää antautua yhä täydellisemmin. Tämä näkyy jo työnhaussa.

Hakijoiden tulee nykyään markkinoida itseään ja vakaumuksellista haluaan tehdä työtä, ei vain osaamistaan työnantajalle. Jopa aamuyöllä lehteä jakavan pitää olla luonteeltaan iloinen ja asiakaspalveluhenkinen. Työlle pitää antaa koko persoona.

Täydellisen antautumisen vaateen ja työpaikan kyvyttömyyden tarjota identiteettiä voi havaita halutessaan vaikka istuvan presidenttimme ”presidentti on työ” -vaalilauseesta.

Presidentti on oikeasti vain virka, jota joku henkilö hoitaa, ei mitään lihaksi tullutta työtä. Yritys astua virkaan noin totaalisesti on jotenkin hämmentävää.

Pahimmillaan jatkuva tarve identiteetin luomiselle estää sen mukaisen toimimisen.

Tämän voi havaita yliopistoista kantautuvassa valituksessa, jossa voivotellaan sitä, että tulosohjaus tehokkuusvaateineen ja -arvioineen tosiasiassa tehokkaasti vie aikaa itse työn tekemiseltä.

Yksityisen puolen riesana sitten ovat muun muassa keskinäistä paremmuuttaan rohkealla riskinotolla ja jättipalkkioillaan toisilleen todistelevat yritysjohtajat.

Joutilaisuudesta on tullut perisynti

Jatkuvaan oman pätevyyden todistelun ja huippusuorittamisen suohon juuttunut työelämä ei tarjoa paikkaa yhteiskunnassa, vaan korkeintaan kokemuksen kuulumisesta huipputiimiin tai nettoveronmaksajiin, jos sitäkään.

Jotta työ tähän pystyisi, se pitäisi syrjäyttää paikaltaan yksilöiden identiteettiprojektina jälleen yhteiskuntaa aidosti rakentavaksi kaikille avoimeksi asiaksi.

Sama identiteetin rakentaminen näkyy tietysti myös vapaa-ajassa, jossa tylsyydestä ja viihteestä irtisanoutuvasta joutilaisuudesta on tullut perisynti.

Näennäisen leppoisissa vapaa-ajan rooleissamme olemme jatkuvasti vähemmän läsnä toisillemme ja yhä enemmän pätemismonologiin juuttuneita, identiteettipelissä putoamisvaarassa olevia yksilöitä.

Tietoisena omista puutteistamme edellytämme vuorovaikutusponnisteluiltamme aina vain laadukkaampia taidonnäytteitä.

Juttujemme pitää olla hauskoja ja fiksuja, fyysisen ulkoasumme alati kiristyvien ulkonäködirektiivien mukainen ja seuramme, josta peilaamme omaa arvoamme, oman täydellisyytemme peilikuva.

Arkinen vuorovaikutus rakentuu yhä enemmän yhteisten kulutusnautintojen ja harrastusten ympärille, joista suurin osa eri juttuja puuhailevista on oletusarvoisesti poissuljettuja.

Kaikilla pitää olla se ”oma juttu” ja vain se oma juttu, jonka on parempi olla kaupallista viihdettä, eikä mitään ajattelua herättävää.

Identiteetit joita rakennetaan periaatteella, jossa ovi on avoin kaikille halukkaille ovat sukupuuton partaalla.

Pelin nimi on se, että pelissä pitää olla aina häviäjä

”Ihan tavallisia asioita” -kampanja on myös ilmaus tästä identiteetittömän elämän onttoudesta ja väkivaltaisuudesta.

Kyseessä on pohjimmiltaan mahdoton fantasia siitä, että ylemmän keskiluokan ideaalin toteuttava perhe kykenisi toimimaan muusta yhteiskunnasta erillisenä turvapaikkana, jossa nuori valmennetaan toimimaan menestyksekkäästi ulkomaailmassa.

Kilpailuyhteiskunnan sääntöjen pilkuntarkka noudattaminen ei takaa kaikille onnellista elämää, koska kilpailussa pitää aina olla häviäj(i)ä. Sitä paitsi kilpailun ylimmäksi päämääräksi korottanut yhteiskunta on aika huono paikka elää myös niin sanotuille pelin voittajille.

Yhteiskuntasiteemme rakenteellinen väkivaltaisuus toistuu myös perhesiteessämme, koska näitä ei voi erottaa toisistaan.

Vaikenemalla aikuisten maailman väkivaltaisuudesta, väkivalta ja pahuus esitetään kyynisesti lapsen elämänpiiriin kuuluvana, josta nuori kurin ja aikataulujen avulla opetetaan pois.

Kouluväkivaltaa harjoittavista ja pinnaavista lapsista pois manattava pahuus on se totuus yhteiskunnasta ja heitä opastavista aikuisista, jota nämä itsessään eivät kykene kohtaamaan.

Lasten välinen väkivalta ja pahoinvointi on aina toiminut yhteiskunnan väkivaltaisuuden peilikuvana. Sen kitkeminen on aina ollut kasvatuksen ongelma. Se, että vanhemmilla on vaikeuksia nykyään puuttua tähän väkivaltaan, ei ole merkki siitä, että vanhemmat eivät tiedä miten puuttua.

Emme kykene puuttumaan väkivaltaan, koska sosiaalinen olemisemme on typistynyt keskenään kilpailevien yksilöiden väliseksi kamppailuksi.

Osallistumaan komentaminen on väkivaltaa

”Ihan tavallisia asioita” -kampanjan yritys kuroa umpeen kuilu yksilön ja muiden välillä komentamalla ihmisiä osallistumaan on vahingollinen, koska se ei tunnusta tätä sosiaalisen siteen katkeamista.

Siinä hahmoteltu puuttuminen tapahtuu oikeasti sosiaalisessa tyhjiössä, jossa yksilöt yrittävät auttaa huonommiksi kopioikseen hahmottamiaan toisia muuttumaan kaltaisikseen.

Kyseessä on vain yksi tuhoon tuomittu yksilöllinen identiteettiprojekti, joka muiden kaltaistensa tavoin on silkkaa suolaa ja sideharsoa yksilön ja yhteiskunnan välille auenneeseen ammottavaan haavaan.

Muun hyväntekeväisyyden tavoin se parhaimmillaan mahdollistaa joidenkin syrjäytettyjen kärsimyksen jatkumisen hieman pienemmässä mittakaavassa, mutta ei auta ongelman poistamisessa.

Yhteiskunnan kaipaukseen se tarjoaa tuskallisen valheellista tyhjiöpakattua yhteisöllisyyttä.

”Ihan tavallisia asioita” -kampanjan todellisuuspakoisuuden ei pitäisi olla vasemmistolle yllätys.

Vaikka annettaisiin anteeksi sen alulle panneen presidentti Niinistön aikaisempi poliittinen toiminta, niin kampanja epäonnistui jo hahmotellessaan yhteiskunnalliseksi ongelmaksi syrjäytymisen eikä syrjäyttämisen. Niinistön tapa puhua syrjäyttämisongelmasta ja työn ja identiteetin suhteesta on muutenkin ollut johdonmukaisesti syrjäyttävien rakenteiden kielellä puhumista.

Vasemmiston sokeus puheessa ilmenevälle rakenteelliselle väkivallalle on pohjimmiltaan merkki sen hyväksymisestä.

Mitä vasemmisto sitten voisi tehdä?

Syrjäyttämisongelman poistaminen nykymuodossaan edellyttäisi viattomasta kyynisyydestämme irtisanoutumista.

Syrjäyttämisongelman poistaminen edellyttäisi sen tosiasian tunnustamista – ilman ironiaa – että kilpailuyhteiskunta ja siihen hirttäytyvä elämäntapamme perustuu hirvittävälle rikokselle luontoa, itseämme ja lähimmäisiämme kohtaan.

Rakenteiden ja konkretian tasolla vasemmiston tulisi oikeasti vaatia ”mahdottomia” yksinkertaisia asioita kuten täystyöllisyyttä, tasa-arvoa terveys- ja sosiaalipalveluissa sekä elämäntapaa, joka palvelee muutakin kuin yksilöyhteiskunnan itsetuhoisia pyrkimyksiä.

Pahenevia ekologisia ja sosiaalisia katastrofeja ei pysäytä kestäväksi kehitykseksi ja ”hyvinvointivaltion” turvaamiseksi naamioitu estävä selitys.

Kyynisyys pitää tuomita

Keskustelun tasolla vasemmiston tulisi johdonmukaisesti tuomita sellaiset poliittiset agendat, joissa meille tarjoillaan kyynistä ihmisihannetta.

Syrjäyttämiskampanjan luokittelu oikeansuuntaiseksi, mutta riittämättömäksi keskustelunavaukseksi on samanlaista yhteiskunnallisen ongelman sivuuttamista yksilönongelmana kuin kampanja, koska silloin sivuutetaan se tosiasia, että kampanja ilmentää syrjäyttävää rakennetta.

Kampanjan sietäminen tai ymmärtäminen vasemmiston ja vihreiden taholta näyttäytyy syrjäytetyille vain kierommin hiljaisen hyväksynnän kautta ilmaistuna saman pätemisvittuilun ilmentymänä kuin kokoomuksen parhaiten taitama paskapuhe niin sanottujen ”kaikkein heikko-osaisimpien” auttamisesta.

Keskiluokkainen vaikeneminen ei auta

Te häviätte kaikki vaalit iankaikkisesti, jos vaalistrategianne on aina keskiluokan miellyttämiseen tähtäävä profiloituminen kokoomusta pehmeämmäksi ja ”realistisemmaksi” vaikenemisvaihtoehdoksi.

Vihervasemmisto ei voi voittaa vaaleja mielistelemällä muiden mukana kilpaa onnellisten saarelleen syrjäytyneitä keskiluokkaan samaistuvia.

Oikeistolaiset voisivat lopettaa yhteiskunnasta syrjäytymisensä piilottelun pienyhteisöidyllien alle. Kampanjaan kasvonsa ja asiantuntijapanoksensa antaneet tahot voisivat miettiä siinä mukana olemisen mielekkyyttä.

Kirjoittaja vain on, kuten kaikki muutkin.