Kun kaikki valot sammuvat kerralla Helsingin Korjaamon salista, silmät sopeutuvat pimeään hitaasti. Kolme korkeaa valkoista suorakaidetta tuntuvat kasvavan leveyttä. Näyttämön puolivälissä on neljä valkoista kuutiota eikä muuta.

Näyttämö on tyhjä ennen kuin Julian (Anna Lipponen) kasvoja valaisemaan sytytetään yksi lämpimänhehkuinen kohdevalo. Julian laulaessa valo lisääntyy hieman sivuilta, valaisee vasemmalla soittavan sellisti Ville Lähteen ja näyttämön vähiä elementtejä.

”Minä olen se nainen, josta te sanoitte ’paholainen’.” Julia on näytelmän ainoa lavalla hengittävä hahmo. Hän on toimija ja kertoja, ja hän kuljettaa tarinaa, jonka lopputuloksen hän jo tietää. Julia ei paljasta paloaan.

Tekojen syyt – ne, jotka johtavat salailuun ja lainakierteisiin – ovat pikemminkin kuin savuavaa kulotusta, joka katsojan on poimittava yksittäisistä lauseista. Tapahtumat seuraavat toisiaan vääjäämättömästi. Kamppailua tai vasta-argumentteja ei ole, ei vaihtoehtoja tai erilaisia tulevaisuuksia.

Lopputulos määrätään näytelmän alussa, kun perhesurmien tilastot heijastetaan kolmelle kankaalle.

Jalostamo-kollektiivi onnistuu luomaan geometrian hallitsemalle näyttämölle loputtomiin aistiärsykkeitä, lopulta niin paljon, että katsojan on valittava. Shakespearen sävelletyt sonetit, unenkuultava elokuva, esitysteksti, näyttelijä ja jokin vain sitä kohtausta varten lavalle nostettu erityinen elementti.

Tommi Kainulaisen ohjaus on elokuvallista: katsojan huomio houkutellaan kiinnittymään tarkennuksiin ja lähikuviin, valkoiseen paperiin ja superpallon kokoiseen discopalloon.

Estonia hukkuu hääyönä vesilasissa. Jos tarinan aina lähenevän loppukohtauksen haluaakin unohtaa, ainakaan Lähteen soitosta ja elokuvakohdista ei haluaisi luopua.

Valkoisiin suorakaiteisiin heijastetut elokuvat näyttävät ne henkilöt, jotka lavalta uupuvat. Loppuun saakka kauniisiin elokuviin on tallennettu Julian ja Raimon (Mikko Pörhölä) rakastuminen ja hellyys, lapsuudenkoti, häät, lapset, pankkiiri ja lainalla ylläpidetty koti.

Näytelmän keveimmät ja raskaimmat asiat ovat kaikki filmillä, mutta kaksiulotteisen kuvan ja Julian väliin jää etäisyys, jota on vaikea ylittää kurottamalla. Elokuvan ja näyttämön erottelu kertoo ihmisten välisestä ylittämättömästä etäisyydestä, mutta sillä on muitakin seurauksia. Vuorovaikutus pystysuoran pinnan kanssa on vaikeaa ja elementtien samanaikaisuuden lisääntyessä toivoo, että saisi huomioida vain yhtä kuljetusta kerrallaan.

Julia/Julia on Jari Juutisen kirjoittama näytelmä, joka sai kantaesityksensä Lainsuojattomat-festivaalilla vuonna 2007. Jalostamo-kollektiivin käsissä näytelmäteksti on muuttunut eikä teksti enää kerro mielipidettään suorasanaisella manifestiotteella.

Kyseessä on kollektiivin tulkinta, joka kirjoittaa loppuratkaisun uusiksi. Näyttelijä ei esitä yksin kaikkia rooleja vaan hänen perheensä elää elokuvakerronnassa, samanaikaisesti läsnä- ja poissaolevina. Samalla ryhmä korostaa, etteivät he tee poliittista teatteria.

”Me katsomme yhtä ihmiskohtaloa. Poliittisessa teoksessa väitettäisiin suoraan, että jokin tietty asia on yhteiskunnassa vialla”, ohjaaja Tommi Kainulainen selittää.

”Olennaisempaa kuin ratkaisujen antaminen on tilanteen tunnistaminen, sen korrelaatiopisteen löytäminen, jonka kautta sitä kaameaa tekoa voi katsoa.”

Juutisen teksti käsitteli vuoden 2004 Porvoon tragediaa, jossa nainen surmasi perheensä ja itsensä haulikolla. Uudessa tulkinnassa löyhä dokumentaarisuus on häivytetty.

”Julia/Julia kertoo tapahtumista, joita sattuu Suomessa kolme vuosittain. Emme yritä tunkeutua yksittäisen ihmisen pään sisään, ja aika röyhkeää se olisikin”, Kainulainen kertoo.

Vaikka Porvoon tapahtumista on kulunut kahdeksan vuotta, teeman ajankohtaisuus ei ole vähentynyt.

Vaikka näytelmän lähtökohdat – lama, lapsuudenkodin väkivalta, alkoholismi, taloushelvetti – eivät lupaa naurua, näytelmän elokuvakuljetukset ovat hetkittäin pelkästään kauniita, ihastuksen ja ilon kuullottamia. Kainulainen kertoo, ettei näytelmän tarkoitus ole olla ahdistuksesta hajalla:

”En siedä patetiaa taiteessa. Se oli yksi tulkinnan lähtökohdista: miten esitämme tämän aiheen niin, ettei siitä tule pateettista. Jos itken katsomossa, itken usein kahden asian ristiriitaa enkä sitä, että tarjolla on vain pirusti kurjuutta.”

”Näytelmän alku on todella onnellinen. Tulee Raimo ja lapsia, koko unelma rupeaa täyttymään – silloinhan se pudotuskin on paljon isompi, kun se onni on siellä läsnä”, Lipponen kuvailee.

Jalostamo-kollektiivi alkoi muotoutua vuoden 2008 tienoilla, kun ryhmä nuoria teatteriammattilaisia teki Elisa Salon kirjoittamia lastennäytelmiä. Kollektiivi on ollut alusta saakka koditon ja vailla omia tiloja. Kainulaisen ja Lipposen lisäksi kollektiivissa vaikuttaa valosuunnittelusta ja lavastuksesta vastaava Petri Tuhkanen.

”Aikaisemmin meillä ei ollut mitään selkeää jatkumoa, mutta katsotaan, miten tämä alkaa kehittyä. Edelliset teokset olivat melko perinteisiä, mutta jatkossa elokuva on varmaan yksi iso osa-alue, joka liittyy tekemisiimme jollain tapaa”, Kainulainen kertoo.

Julia/Julia, esitykset Helsingin Korjaamon Kulmasalissa 17. & 20.4. kello 19,
21.4. kello 16 & 19,
22.4. kello 16.