Toukokuun viimeinen viikko vuonna 2008 oli piinaava Anthony Mutetille. Hän oli asunut neljä vuotta Kapkaupungin lähiössä nimeltä Hout Bay, ja hän opetti paikallisessa koulussa. Vain muutama vuosi aiemmin hän oli perheensä kanssa paennut Zimbabwesta, ja nyt kaiken piti olla hyvin.

Kun Johannesburgissa oli toukokuun alussa alkanut siirtolaisiin kohdistunut väkivalta, joka lopulta pakotti 100 000 ihmistä pois kodeistaan ja vaati 60 ihmisen hengen, Muteti aavisti pahinta.

”Tiistaina meillä oli ollut kokous paikallisen poliisin kanssa väkivaltaisuuksien leviämisestä Johannesburgista muihin kaupunkeihin”, Muteti kertoo toukokuisesta viikosta, jolloin väkivalta alkoi.

Keskiviikkona Hout Bayn kongolaiset, zimbabwelaiset ja malawit pitivät oman kokouksensa. Poliisin kanssa pidetty kokous ei ollut vakuuttanut siirtolaisia. Muteti piti oman puheenvuoronsa. Hän neuvoi ystäviään olemaan varuillaan.

Muteti oli aavistanut oikein: väkivalta levisi tuon viikon perjantaina Kapkaupunkiin ja Hout Bayhin. Mellakat alkoivat somalien kauppojen polttamisena ja jatkuivat asuntoryöstöinä. Lauantaihin mennessä Kapkaupungin alueella yli 10 000 ihmistä oli lähtenyt kodeistaan. Viikonlopun mellakoissa pidätettiin 371 ihmistä.

Tapahtumista on kulunut nyt neljä vuotta, ja välissä Etelä-Afrikka on isännöinyt yhdet jalkapallon MM-kisatkin. Muteti työskentelee pakolaisia ja siirtolaisia auttavassa Passop-järjestössä Kapkaupungissa. Järjestön päämaja sijaitsee Wynbergin kaupunginosassa, jossa viktoriaaniset talot reunustavat häliseviä katuja, joilla siirtolaiset myyvät kojuissaan mitä tahansa puhelinliittymistä hedelmiin.

”Asenteet ovat taas koventuneet”, Muteti sanoo.

Istumme Passopin toimiston ullakolla. Se on ainoa rauhallinen paikka. Alakerrassa ovi käy, kun siirtolaiset kopioivat dokumentteja ja hakemuksia. Muteti nyppii rähjäistä vihreää sohvaa sormillaan.

”Se oli lauantai”, hän aloittaa.

Oli vuosi 2000, ja Muteti asui perheineen vielä Zimbabwessa. Hän työskenteli kotimaassaan opettajana ja oli aktiivinen yhteisönsä jäsen. Oli koulun urheilupäivä, mutta Muteti oli matkalla National Constitutional Assemblyn kokoukseen. NCA on kansalaisjärjestö, joka on lähellä MDC:tä. MDC taas oli 2000-luvun alussa oppositiopuolue, joka taisteli pitkään Robert Mugaben hallintoa vastaan.

Sinä lauantaina Mugaben kannattajat olivat kokouksessa paikalla. Heidän kohteensa oli Muteti. Siitä päivästä alkoi vaino, joka ajoi Mutetin pois kotoaan useaan otteeseen. Hallituksen kannattajien joukot kävivät etsimässä häntä joskus jopa koulusta kesken koulupäivän. Joukot seurasivat Mutetia jouluna 2001. Syksyllä 2002 hänen perheensä majoittui turvataloon. Lopulta Mutetit pakenivat Kapkaupunkiin, yli kahdentuhannen kilometrin päähän kotoa.

Ennen kuin perhe lähti, Anthony Muteti jätti talonsa avaimen naapurilleen.

Kun Muteti kertaa tarinaansa, hänen silmäkulmansa kostuvat.

”Anteeksi, tämä tuo paljon tunteita pintaan”, hän sanoo ja kääntelee puhelintaan hiljaa kämmenellään.

Zimbabwesta on lähtenyt yli kolme miljoonaa kansalaista muualle Afrikkaan pakoon inflaatiota, työttömyyttä ja poliittista vainoa. Tuohon arvioon myös Passop-järjestö perustaa arvionsa 1,5 miljoonasta zimbabwelaisesta Etelä-Afrikassa.

Etelä-Afrikalla on raskas rooli mantereen edelläkävijänä. Arvioiden mukaan Etelä-Afrikkaan on tullut noin miljoona siirtolaista paremman elintason, turvan ja töiden perässä. Todellisuudessa heitä saattaa olla kaksi tai viisikin miljoonaa. Kukaan ei tiedä tarkasti.

Tutkija Aurelia Segatti Johannesburgin yliopistosta pyörittelee päätään Passopin arviolle.

”Ei kuulosta vakavalta arviolta”, hän sanoo.

Segatti on tutkinut Etelä-Afrikan maahanmuuttopolitiikkaa apartheidin jälkeen. Vuodesta 1994 maassa on ollut kaksi kehityskulkua: maa yrittää pyyhkiä pois jäljet rotuerottelusta, ja se yrittää pitää rajat tiukasti muilta kiinni.

Etelä-Afrikka on noussut jaloilleen niin nopeasti, että välillä pitää muistuttaa, että kyseessä on maa, jossa vielä 1990-luvun alussa ihmiset erotettiin ihonvärin perusteella. Asuinpaikat noudattelevat vieläkin apartheidin rajoja, eikä tuloeroja pyyhitä parissa vuosikymmenessä. Musta väestö on monin tavoin yhä valkoista väestöä kurjemmassa tilanteessa.

Jännitteet purkautuvat ulkomaalaisiin.

”Väkivaltaisuudet eivät alkaneet vuonna 2008 eivätkä loppuneet vuonna 2008”, Segatti sanoo.

Neljä vuotta sitten ulkomaalaiset haluttiin potkia pois paikallisista yhteisöistä. Nyt, maailmanlaajuisen taantuman aikaan, viha kohdistuu ulkomaalaisten liiketoimintaan.

Segattin mukaan osa lähiöistä yrittää rajoittaa ulkomaalaisten omistamia kauppoja vetoamalla lakiin, mutta Etelä-Afrikan laki ei rajoita ulkomaalaisten omistamaa liiketoimintaa.

”Vaarana olemattomiin lakeihin vedotessa on, että näistä tapauksista saattaa syntyä ennakkotapauksia, joihin sitten myöhemmin vedotaan kuin lakiin”, Segatti sanoo.

Jopa osa siirtolaisistakin kannattaa rajoituksia rauhan säilyttämiseksi.

Vaikka Etelä-Afrikan siirtolaisista ei ole tarkkaa tietoa, poiskäännytettyjen määrästä on tietoa. Vuoteen 2007 saakka 300 000 siirtolaista karkotettiin maasta vuosittain. Monet tulevat takaisin.

Tarkalla luvulla ei oikeastaan ole väliä. Väliä on sillä, että tulijoita on ja tulee olemaan. Väliä on myös sillä, miten eteläafrikkalaiset tulijoihin suhtautuvat. Juuri nyt kansalaiset ovat hädissään, mutta eivät tulijoiden takia, vaan oman reaktionsa takia.

Kapkaupungin keskustassa on Center of The Book -niminen talo. Se on edvardiaaninen rakennus, jossa järjestetään gaaloja ja julkaisujuhlia. Tänä iltana talossa julkaistaan kirja nimeltä Exorcising The Demons Within. Se on tutkimus vuoden 2008 hyökkäyksistä ulkomaalaisia vastaan.

Paneeliin asettuvat tutkija Aurelia Segatti ja hänen kollegansa, ja heitä vastapäätä istuu satakunta kapkaupunkilaista. Kattokruunun alla istutaan kuin kirkossa, kun tutkijat selittävät, mikä kiihotti eteläafrikkalaiset väkivaltaan.

Paikallisen johtajuuden puute, kilpailu työpaikoista ja liikkeistä, oman maan kansalaisten siirtolaisuus, tutkijat luettelevat syitä ja aloittavat lauseensa aina sanoin ”mitä tutkimuksestamme voimme päätellä”.

Kuuntelijat istuvat hiljaa. Tutkijat ovat myös päätelleet, että esimerkiksi lähiön työttömyysaste ei korreloi väkivaltaisuuden kanssa. Eniten väkivaltaa tapahtuu alueilla, joilla ihmiset asuvat hökkeleissä ja joihin ajautuu paljon maan sisäisiä muuttajia.

Lopuksi yleisö saa purkaa tuntojaan ja esittää kysymyksiään.

”Ulkomaalaiset jätettiin pois laskuista, kun Etelä-Afrikka alkoi rakentaa itseään uudelleen vuoden 1994 jälkeen. Keskellä valtion rakentamista piti puhua identiteetistä: kuka kuuluu joukkoon ja kuka ei”, sanoo eräs kuuntelija.

Vanhempi rouva nousee ja kysyy, onko totta, että siirtolaisilta pyydetään yhä jopa tuhannen randin eli noin sadan euron lahjuksia turvapaikasta. Kyllä, luultavasti on, tutkijat toteavat. Tilaisuus päättyy virvokkeiden tarjoiluun. Aurelia Segatti ehtii vielä hetken pohtia Etelä-Afrikan sulkeutumista siirtolaisilta. Hän ei usko, että maa voisi aidata itsensä linnakkeeksi, kuten EU on tehnyt.

“Verrattuna Eurooppaan linnake-ajattelu on täällä hyvin paljon fantasian tasolla. Maan maantieteellinen asema mantereen eteläkärjessä ja pyrkimykset ihmisoikeuksien toteutumiseen ja demokratiaan estävät sellaisen toimintamallin. On vaikea nähdä, mitä sellaista, jota apartheidin aikana ei voitu saavuttaa, voitaisiin nyt saavuttaa rajojen sulkemisella.”

Anthony Muteti ei ollut kuuntelemassa keskustelua kirjan julkaisutilaisuudessa. Hän oli luultavasti kotona lastensa ja vaimonsa kanssa. Hän kertoo, että Etelä-Afrikan valkoinen väestö ja siirtolaiset löysivät itsensä samalta puolelta väkivaltaisuuksien aikaan. Hout Bayssa eräs valkoinen mies otti Mutetin lapset suojaan, kun mellakat olivat pahimmillaan.

Kahinoissa Mutetien koti ryöstettiin, ja kun Anthony Muteti puhui vuokraisäntänsä kanssa, tämä sanoi tietävänsä tekijät. Myöhemmin vuokraisäntä kieltäytyi kertomasta nimiä poliisille.

Vuoden 2008 väkivaltaisuuksien jälkeen siirtolaisten huono kohtelu jatkui. Syyskuussa 2009 Hout Bayn katupartio väitti, että siirtolaisten olisi siirryttävä pois alueelta oman turvallisuutensa tähden. Sen kummempia perusteita ei annettu.

Mutetit jättivät kotinsa jälleen ja muuttivat syrjemmälle. Uudessa asuinrakennuksessa poliisi osoitti Mutetin kaksitoistavuotiasta poikaa aseella ja väitti tätä huumediileriksi.

”Nykyään rasisimia tapaa joka päivä joka paikassa: busseissa, takseissa ja kaduilla”, Muteti sanoo.

Vaikeinta Mutetin on käsittää, että ihmiset puhuvat siirtolaisten vievän heidän työnsä.

”Ystäväni myy tuossa Wynbergin juna-asemalla karkkeja kojussa. Hän on opettaja, jolla on 20 vuotta työkokemusta.”

Kaikesta kokemastaan huolimatta Muteti on optimistinen. Jos siirtolaiset opettelevat kielen ja ovat aktiivisia yhteisössä – harrastavat vaikka urheilua samoissa joukkueissa – niin kaikki tulevat toimeen.

”Kun tulin tänne, ajattelin tehdä kolme kuukautta töitä, ostaa sitten aseen ja mennä takaisin Zimbabween. Olin hyvin vihainen mies.”

Nyt Mutetin lapset puhuvat Etelä-Afrikan afrikaansia ja pitävät maata kotinaan. Mutta Zimbabwen Masvingossa on yhä Mutetien talo.

”Se oli lähellä koulua, jossa opetin. Kotona on kolme huonetta ja keittiö. Maksoimme vuokraa sata dollaria. Se ei ollut mitään.”