Geraldine Juarezin taide syntyy kierrätysmateriaaleista. Suurkaupunkien kadut, netin vaihtopalstat ja roskasäiliöt ovat taiteen tärkeitä tukijoita.

Taidemateriaaleja etsiessään Juarez on tutustunut urbaaniin keräilykulttuuriin laajemminkin. Taiteilijan kotikaupungissa Méxicossa köyhät penkovat jätteitä henkensä pitimiksi, mutta Yhdysvalloissa ja Euroopassa dyykkaus on usein poliittinen valinta. Ja miksikäs ei – järjettömältä tuntuva ylikulutus varmistaa sen, että kekseliäs roskisdyykkari pärjää ilman rahaa. Samalla tuhlauksen ja kierrätyksen välillä vallitsee omituinen riippuvuussuhde.

”Dyykkaajat kritisoivat kulutusyhteiskuntaa, mutta jos kulutusyhteiskuntaa ei olisi, ei olisi mitään dyykattavaa. Vaatiessaan kulutusjuhlan loppua he vaativat oman elämäntapansa tuhoa. Järjestelmä hyödyttää kriitikoitaan ja tavallaan myös voimistuu kritiikistä.”

Mutta samahan pätee meihin, protestoin. Kriittisen maineessa oleva taiteilija tai lehti elää aikamoisessa symbioosissa sen järjestelmän kanssa, jota olisi tarkoitus kritisoida.

”Totta kai! Ei siitä pääse mihinkään. Siksi on tärkeää, että minulla on myös oikea työpaikka puhtaaksipiirtäjänä. Kun ansaitsen itse rahaa, en sentään ole riippuvainen apurahajärjestelmistä ja siitä, kiinnostaako taiteeni sponsoreita.”

Tekeekö toimiva apurahajärjestelmä siis taiteilijoista hampaattomia?

”Siltä se Euroopassa näyttää. Yhdysvalloissa taidetta tehdään yrityssponsorien rahoilla, Meksikossa tarvitset yksityisen mesenaatin. Eurooppalainen vaihtoehto, jossa valtio tukee taiteilijoita, tuntuu monesta ihanteelliselta. Minua kuitenkin huolestuttaa se, miten epäpoliittista taidetta tässä järjestelmässä syntyy.”

Amerikkalainen sponsorointijärjestelmä taas pysyy pystyssä vain, jos yritykset saavat verohelpotuksia vastineeksi hyväntekeväisyydestä, Juarez korostaa. Silloin verotulot hupenevat, mutta päätäntävalta siitä, minkälaista taidetta tai hyväntekeväisyyttä tuetaan, pakenee vielä askelen kauemmas veronmaksajista.

Geraldine Juarez on Suomessa esittelemässä yhteisörahoitusjärjestelmä Tandaa. Verkossa toimiva yhteisö kerää joukostaan rahapotin, jota taiteilijat sitten voivat hakea. Apurahan saajat päätetään äänestyksellä.

”Minusta kaikkien tulee saada vaikuttaa suoraan yhteisten rahojen käyttöön, oli sitten kyse tällaisesta pienen yhteisön toiminnasta tai verovaroista.”

Termi tanda on alun perin kotoisin Meksikosta, kuten Juarezkin. Köyhän kansan mikrolainajärjestelmä perustuu pieneen viikoittaiseen sijoitukseen jokaiselta jäseneltä. Perinteisessä tandassa jokainen saa vuorollaan koko viikkopotin käyttöönsä. Säästää voisi yksinkin, mutta tanda-porukka vahvistaa yhteisön siteitä.

”Samalla taide tulee lähemmäs. On aivan eri asia käydä näyttelyssä, jonka on rahoittanut Gucci ja Hugo Boss, kuin näyttelyssä, jota olet tukenut itse.”

Tyypillinen tukisumma on kaksikymmentä dollaria. Myös apurahat liikkuvat kympeissä tai satasissa. Osa apurahoista eivät ole rahaa lainkaan: Tanda-säätiö myöntää myös ”mainetta”, siis suosituksia taiteilijoille, joita ei välttämättä huomata ilman nimekästä taustavoimaa. Myös maineapurahoista äänestetään.

Suomessa tuntuu helposti siltä, että kulttuuriprojektit eivät lähde liikkeelle ilman tuhansien eurojen pääomaa. Onko satasen apurahasta iloa kenellekään?

”Meillä on paljon hakijoita, jotka ovat hyvin nuoria tai muuten köyhiä ja taidemaailman ulkopuolella. Tarkoitus on tukea taiteilijoita, jotka rahoittavat suurimman osan projektistaan omalla päivätyöllään tai käyttävät ilmaisia resursseja. Silloin satasella on merkitystä.”

”Sitä paitsi minusta on hienoa ajatella, että isoäitini on taiteen tukija.”

Tandan apurahahakemusprosessit halutaan pitää kevyinä. Se vaatii myös luottamusta: kukaan ei syynää yksityiskohtaisia budjetteja. Ja luottamus tunnetusti heikkenee, kun yhteisö kasvaa.

”On varmasti luontevinta, että kun kiinnostus Tanda-säätiön toimintaan kasvaa, ihmiset alkavat perustaa omia tandojaan. Mieluummin monta pientä, paikallista tandaa kuin yksi suuri. Olisi hienoa, jos tandoja perustettaisiin vaikka Suomeen, ja muillakin aloilla kuin taiteessa. Yhteisörahoitus sinänsä ei ole ainoastaan taiteilijoiden asia.”

Jos tanda-villitys leviää, Juarezin rakentaman tandatanda.org-sivuston tekniikka on jäljittelijöiden käytössä. Juarez, itseoppinut ohjelmoija, uskoo open source -ajatteluun. Hän rakensi sivuston alun perin lainaamalla alustan australialaiselta treffipalvelulta.

Vapaan lähdekoodin ideologiaa voi soveltaa myös muussa elämässä, Juarez korostaa. Hyvien asioiden jakaminen ja yleinen läpinäkyvyys hyödyttävät kaikkia.

Samaa mieltä eivät tosin olleet yhdysvaltalaiset roskisdyykkarit, jotka eivät innostuneet open source -henkisistä dyykkisuositustarroista. Juarezin ja Adam Bobbetten muodostama kahden hengen taidekollektiivi Forays toivoi dyykkaajien merkitsevän hyvät dyykkiapajat vihreillä tarroilla.

”Jaoimme satoja tarroja, mutta homma ei ottanut lainkaan tulta. Kaikki halusivat suojella omia paikkojaan.”

Suomen-vierailu on saanut Juarezin pohtimaan veropolitiikkaa, demokratiaa ja vaurautta.

Hiipuvan hyvinvointivaltion kummallisuus on Juarezin – joka myöntää potevansa auktoriteettikammoa – mielestä vastarinnan salonkikelpoisuus. Valtion kriitikotkin huolivat valtion tuen sitä kummemmin kyseenalaistamatta.

”Kaikista käsittämättömintä minusta ovat anarkistit, jotka nostavat työttömyyskorvausta. Jos haluat elää järjestelmän ulkopuolella, sinun on pystyttävä elättämään itse itsesi. Taiteilijoiden ja anarkistien pitää käydä töissä.”

Geraldine Juarez vierailee Helsingin Pikseliähky-festivaalilla. Tanda-säätiöstä ja muista yhteisörahoitusmalleista keskustellaan Alternative Economy Cultures -seminaarissa 3. ja 5. huhtikuuta.

Signals from the South -näyttely MUU galleriassa 5. huhtikuuta asti.