Yhteiskunta

Verkkokurinpalautus

Lukuaika: 3 minuuttia

Verkkokurinpalautus

Teksti Jukka Huhta

Pekka Hyvärisen, Julkisen sanan neuvoston puheenjohtajan, mielestä internetin toimijoiden pitäisi sopia yhteisistä säännöistä. Jonkun pitäisi vielä valvoa niiden noudattamista. Kuka voisi tuoda järjestyksen anarkistiseen verkkoon? Onko ajatuksessa mitään järkeä, Pekka Hyvärinen?

Kun ihmistä loukataan netissä, loukkaajan tulisi joutua vastuuseen. Näin vaati Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Pekka Hyvärinen maanantaina neuvoston 40-vuotisjuhlassa.

Verkkoaktiivit ottivat Hyvärisen ajatukset vastaan kommentein, jotka eivät mairitelleet JSN:n puheenjohtajaa. Huomautettiin, että hiljattain puheenjohtaja avasi Suomen Lehdistö -lehden kolumnin seuraavasti:

”Tämänkertainen aiheeni lienee siitä pienemmästä päästä, vain muutaman megapikselin kokoinen. Tartun asiaan rohkeasti, vaikka myönnän auliisti, etten edes tajua, mikä se sellainen pikseli loppujen lopuksi on.”

Kaavaileeko Hyvärinen ajatuspoliisia, joka vahtisi, että nettikeskustelussa esitetään vain oikeanlaisia mielipiteitä? Vai eikö hän ole ymmärtänyt internetiä lainkaan?

Hyvärisen johtama Julkisen sanan neuvosto (JSN) on kustantajien ja toimittajien yhteinen elin, jonka toiminta perustuu alan keskenään sopimiin eettisiin sääntöihin. Laki ei siis kiellä toimittajaa esimerkiksi esittämästä skandaalinkäryisiä väitteitä kysymättä kiistan toisen osapuolen kantaa, mutta JSN voi näpäyttää näin toiminutta julkaisua – omaa jäsentään. Se on yhteisön sisäistä sääntelyä ja toimii.

Hyvärisen mielestä nettiin voitaisiin perustaa vastaava itsesääntelyelin. Tällaiselle nettivaltuutetulle voisi tehdä kanteluja asiattomasta kirjoittelusta. Rangaistuksena alkuperäisen loukkaavan viestin julkaisijan pitäisi julkaista langettava päätös tai jopa maksaa rahaa.

”Kysymyksessä ei olisi mikään valtiovallan pakkoelin, vaan netin käyttäjien ja kustantajien elin, jonka tarkoitus olisi ensin luoda tällainen hyvä nettikäytäntö”, Hyvärinen selittää puhelimessa.

Mutta minkä kustantajien? Internet-palveluntarjoajia on lukemattomia, ja suurimmat julkaisupalvelut toimivat ulkomailla. Kuka tahansa voi ryhtyä itse kustantajaksi pystyttämällä oman palvelimen.

Verkon aktiivikäyttäjät ovat herkkiä puolustamaan tätä äärimmäistä hajakeskittämistä ja sen luomia liberaaleja käytäntöjä. Se, mikä näyttää internetaktivistien silmissä vapaudelta, voi muiden mielestä vaikuttaa kaaokselta.

Ajatus hyvästä nettikäytännöstä kuulostaa toki tutulta. Vanhemmat netinkäyttäjät muistavat, että netiketti on vanhempi kuin WWW. Se on yhä käytössä erilaisissa muodoissa, kuten 1990-luvun puolivälissä laadittuna RFC-dokumenttina ja suomalaisten Internet-operaattorien laatimana käytösoppaana.

Netikettiä parempi – tai ainakin Hyväriselle tutumpi – vertailukohta olisi Journalistin ohjeet, joiden noudattamista JSN valvoo.

”Jos joku ihminen tuntee, että häntä on kohdeltu netissä väärin – niin kuin monet tuntevat – ei ole mitään elintä, johon hän voi vedota ja toivoa asialleen käsittelyä”, perustelee Hyvärinen.

Eikö muka rikoslaki anna aivan riittävät eväät asiattoman kirjoittelun suitsimiseen? Tuoreessa muistissa ovat tunnetun tamperelaisen nettirasistin ja Susan Kurosen tapaukset.

”Minä en vaan usko, että on parasta hoitaa näitä niin”, Hyvärinen toteaa. ”Minusta on parempi jos toimijat itse haluavat ratkaista asian, ettei kaikkea tarvitse viedä poliisille ja oikeuteen. En oikein ymmärrä nettiyhteisöä, joka tykkää, että on parempi että viranomaiset puuttuvat kuin että he itse kehittelevät järjestelmiä, jotka lisäävät uskottavuutta.”

Sananvapaus on oikeus, jonka rajoituksista päätettäessä pitää eduskunnassa olla viiden kuudesosan enemmistö. Eikö nettivaltuutettu puuttuisi toimillaan ilmaisunvapauteen?

”Tietenkään mistään rajoituksista ei ole kysymys. Jos nyt vedotaan siihen, että tämä olisi jotakin sananvapautta rajoittavaa, ei ole. Enemmän sananvapautta rajoittaa se, että viranomaiset koko ajan puuttuvat ulkopuolelta netin sisältöön. Nyt näyttää olevan aika monenlaista halua puuttua sivustojen kieltämiseen. Sehän toimii huonosti ja on virheitä. Menee lapsia pesuveden mukana.”

Hyvärinenhän alkaa kuulostaa sananvapauden puolustajalta. Ongelma on, että idea, joka toimii perinteisen median kanssa, ei taida olla nettiin siirrettävissä noin vain. Perinteisiä tiedotusvälineitä edustaa rajallinen määrä kustantajia, jotka allekirjoittavat yhtenevän eettisen koodiston ja joille oman yhteisön häpeärangaistus toimii – ainakin jossain määrin – pelotteena.

Netti toimii toisin. Väline on rakenteeltaan hajanainen ja nettikirjoittelu monentyyppistä. Ei ole ”kustantajia” tai keskustahoja, jotka voitaisiin panna vastuuseen netin sisällöstä. Vain vähemmistö nettiteksteistä pyrkii edes muistuttamaan journalismia, ja harva kirjoittajista kokee olevansa ammatti-identiteetiltään toimittaja.

Miten saataisiin samat säännöt koskemaan pikaviestinkeskusteluja, nyyssikirjoittelua, harrastusfoorumeita, blogeja ja niiden kommentteja? Mitä tahoja valtuutetun toimivalta koskisi?

”Niin pitkälle en ole tätä pystynyt ajattelemaan, että miten siihen ikään kuin liityttäisiin”, Hyvärinen sanoo. ”Tällaisessa toiminnassa tärkeintä on se, että ne jotka ovat mukana, ovat sisäistäneet sen asian ja pitävät sitä itse arvossa.”

Hyväriselle nettivaltuutetun valvoman yhteisön jäsenyys toimisi siis tavallaan laatuleimana, joka nostaisi jäsenten julkaisemien nettisisältöjen uskottavuutta. Vastaavan idean on esittänyt europarlamentaarikko Marianne Mikko, joka ehdotti blogeille eräänlaista laatuluokitusta.

Idea kilpistyy viimeistään siihen, että ne julkaisukavanat, jotka järjestelmän piiriin hakeutuisivat, ovat sisäsiistejä jo valmiiksi. Perinteisten tiedotusvälineiden verkkotoimintaa JSN jo säätelee. Satunnaisten keskustelufoorumien, kuten Suomi24:n, kymmeniä tuhansia kirjoittajia ei taas mitenkään saada edes lukemaan saati noudattamaan kummoisiakaan ohjeita. Kenties vertaiskontrolli ja jälkimoderointi toimivat näissä yhteyksissä paremmin.

Hyvärinen haluaa erikseen korostaa, että kyseessä on keskustelunavaus ja että ”kyseessä ei ole mikään valtiovallan tai muun rajoittava tai valvova elin vaan pikemminkin päinvastoin”. Eikä hän pahastu, jos ajatus tyrmätään: ”Jos todetaan, että tällaista ei haluta, niin sitten sitä ei haluta.”

Mutta ihan loppuunkäsitelty tämä aihe ei vielä ole. Vaikuttaa siltä, että Hyvärinen on monen muun tavoin saanut tarpeekseen puskasta ammutusta kritiikistä.

”Jos minä jotakin sanon, niin minä sanon sen omalla nimelläni ja naamallani. Ne, jotka sitten hyökkäävät, ovat usein nimimerkin suojassa ja sieltä iskevät. Minusta se ei ole ihan reilua.”

Hyvärinen haluaisikin kieltää nimimerkkikirjoittelun netissä silloin, kun siihen ei ole erityistä perustelua. Malli on jälleen perinteisestä mediasta: näinhän toimii esimerkiksi Helsingin Sanomien mielipidesivu.

Mutta entäs kun kaikki työnantajat lainvastaisesti googlaavat työnhakijan tiedot? Eikö ihmisillä ole oikeus suojella yksityisyyttään?

”Se on ihan oikea ongelma, että ihminen saattaa joutua vastuuseen vuosia sen jälkeen jostakin asiasta, jonka aikanaan on keskustelupalstalla sanonut. Mutta kyllähän arkistot muutenkin ovat nykyään kaikkien käytettävissä. Ehkä se sitten puolestaan vähän opettaa miettimään sitä mitä sanoo.”

Mutta voivathan mielipiteet muuttuakin?

”Voivat, mutta kyllähän fiksu työnantaja tajuaa sen.”

Jos olisimme kaikki fiksuja, sääntöjä ei tarvittaisi.

  • 8.5.2011