Vuoristo-Karabahissa luonto tuntuu nauravan konfliktille, jossa kotinsa menettivät sadattuhannet ihmiset Armeniassa, Azerbaidžanissa sekä Vuoristo-Karabahissa. Kun ajamme autolla läpi Agdamin aavekaupungin, tuuheat pensaat, kukat ja korkea ruoho ovat vallanneet rauniot. Se, mikä vielä 16 vuotta sitten oli eläväinen 150 000 asukkaan kaupunki, muistuttaa nyt viidakkoa, jossa törröttää tiiliseinän palasia.

Agdamin alue kuuluu Vuoristo-Karabahin joukkojen Azerbaidžanilta valtaamaan niin kutsuttuun puskurivyöhykkeeseen. Siellä ei saa valokuvata eikä autosta kannata poistua.

Juhannuspäivänä kesällä 2011 Armenian ja Azerbaidžanin presidentit tapasivat Venäjän Kazanissa keskustellakseen maiden suhteista – ja Vuoristo-Karabahista. Kazanin tapaaminen ei johtanut mihinkään uuteen, osapuolten näkemykset ovat edelleen liian kaukana toisistaan.

Konflikti on ollut ratkaisematon 17 vuoden ajan, ja ajan kuluessa osapuolet ovat jääneet yhä pahemmin oman politiikkansa panttivangeiksi. Azerbaidžan on paisuttanut öljytulojen turvin puolustusbudjettiaan. Armenia puolestaan nojautuu Venäjään, jolla on alueella sotilastukikohtia. Vuoristo-Karabah ei ole rauhanneuvotteluissa osapuolena, mikä kaivertaa itsenäiseksi julistautunutta lilliputtivaltiota pahasti.

Viimeisin kattavampi yritys ratkaista konflikti luonnosteltiin Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön kokouksessa Madridissa vuonna 2007. Madridin ehdotuksessa Azerbaidžan saisi takaisin vallattuja alueitaan ja Vuoristo-Karabah pysyisi osana Azerbaidžania kuitenkin niin, että kansainväliset joukot valvoisivat aluetta ja Azerbaidžan investoisi suuria summia Vuoristo-Karabahiin.

Karabahissa Madridissa tehtyihin ehdotuksiin suhtaudutaan epäillen. Alueluovutuksiin ei olla valmiita ja epäluottamus on syvää.

”Me kutsumme heitä naapureiksi, he meitä vihollisiksi. Azerbaidžanin yhteiskunta on täynnä armenialaisvastaisuutta. Lisäksi Baku ignoroi meidät täysin, he eivät koskaan vastaa yhteydenottoihimme”, Vuoristo-Karabahin de facto -ulkoministeri Georgi Petrosjan puuskahtaa.

Vuoristo-Karabahin kriisi alkoi Neuvostoliiton avoimuuspolitiikan glasnostin jälkimainingeissa 1988. Armenialaiset ja azerit ovat kiistelleet alueen hallinnasta ja alkuperästä kuitenkin jo paljon kauemmin. Viimeisen sodan alkusysäyksenä voi pitää Stalinin-aikaista etnopolitiikkaa, jossa neuvostotasavaltojen sisälle perustettiin autonomisia alueita. Vuoristo-Karabahista tuli armenialaisenemmistöinen autonomia Azerbaidžanin neuvostotasavallan sisällä.

Vuoristo-Karabahin armenialaisasukkaat olivat kuitenkin tyytymättömiä siihen, että parhaat työpaikat menivät azereille ja venäläisille. Armenialaisten mielestä oli selvää, että armenialaisista yritettiin päästä eroon. Vuonna 1988 glasnostin rohkaisema Vuoristo-Karabah alkoi vaatia liittämistä takaisin Armenian sosialistiseen neuvostotasavaltaan.

”Karabahin liikettä” kannattivat aluksi lähes kaikki Vuoristo-Karabahin asukkaat, myös azerivähemmistö. Pian tilanne kuitenkin muuttui etnisiksi yhteenotoiksi. Eräs ensimmäisistä oli Sumgaitin verilöyly Azerbaidžanissa helmikuussa 1988. Neuvostojoukot tulivat paikalle liian myöhään, kymmeniä kuoli etnisissä yhteenotoissa. Armenialaisten joukkopako Azerbaidžanista ja azerien Armeniasta alkoi. Tilannetta mutkisti Armenian traaginen maanjäristys samana vuonna sekä kaaokseen suistuva Neuvostoliitto. Ainekset täysimittaiseen sotaan olivat valmiit.

”Edesmennyt isäni väitti aina, että tänne syttyy sota. Viimeiseen asti en uskonut häntä. Luulin, että olemme siirtyneet sivistyneeseen aikaan”, kertoo Vuoristo-Karabahin vapautusliikkeen aktivisti ja sotaveteraani Nelli Kasparova-Sarkisian.

Kasparova-Sarkisian istuu valtavan lehmuksen alla Gadrutin uneliaassa pikkukaupungissa. Mieleltään jo haurastunut entinen opettaja puhuu hajanaisesti nykypäivästä ja sodasta. Katse katoaa välillä kauas vuorille, sinne minne Kasparova-Sarkisian itsekin aikanaan lähti metsästysase kädessään.

Verinen, siiviliväestön massateurastusten värittämä sota päättyi armenialaisten ja Vuoristo-Karabahin voittoon, seitsemän azerialueen valtaamiseen Vuoristo-Karabahin ympäriltä. Ja vaikka Vuoristo-Karabah on alikehittynyt ja eristäytynyt, voiton diskurssi on vahva.

”Meidän ei tarvitse joustaa missään. Me voitimme sodan!” Vuoristo-Karabahin asukkaat sanovat.

Valitettavasti vain sodassa voitto on kovin suhteellinen käsite. Tänään Vuoristo-Karabahin yhdistää Armeniaan vain kuuden tunnin ajo serpentiinitietä pitkin. Junayhteydet eivät ole toimineet aikoihin, eikä Azerbaidžan salli lentämistä alueelle.

Lisäksi Vuoristo-Karabahin budjetti on täysin riippuvainen Armenian sekä armenialaisdiasporan taloudellisesta avusta. Nuorille ei löydy töitä ja moni lähtee Armenian kaupunkeihin paremman elämän perään. Kylissä eletään luontaistaloudessa, aika tuntuu pysähtyneen.

Vuoristo-Karabahin harvoihin taloudellisiin valopilkkuihin kuuluu Base Metalsin mineraalikaivos Martakertin alueella. Täällä louhitaan kuparia, hopeaa ja kultaa. Kaivoskäytävistä nousee miehiä, joiden kasvot ovat kaivospölyn mustaamat, mutta ilmeet tyytyväiset: työpaikka Base Metalsissa on onnenpotku.

Base Metals on Vuoristo-Karabahin suurin yksittäinen veronmaksaja. Kaivostyöläisten keskipalkka on Basic Metalsin pääjohtajan Artur Mkrtunianin mukaan 188 000 Armenian dramia (runsaat 350 euroa), mikä on huomattava summa Vuoristo-Karabahissa.

”Täällä riittää louhittavaa vielä noin viideksi vuodeksi. Toivomme, että löydämme sen jälkeen uusia esiintymiä”, Mrktunian kertoo.

Artur Mrktunianin mielestä on surullista, että hänen yrityksensä maksaa yli 10 prosenttia Vuoristo-Karabahin kaikista veroista.

Base Metalsin kaltaisia yrityksiä tarvittaisiin lisää, mutta konfliktialueelle on riskaabelia investoida. Rajavälikohtaukset ovat toistuvia, eikä tilannetta helpota Azerbaidžanin ajoittainen sodalla uhittelu, vaikkeivät asiantuntijat uuteen sotaan uskokaan.

Mrktunian itse on talousliberaali. Hänen mukaansa talouskasvu ja kukoistava liiketoiminta saisivat ihmiset unohtamaan sodan ja verenvuodatuksen.

Optimismi on kuitenkin välillä vaikeaa. Vaikka maan tasalle pommitettu Agdam on ääritapaus, sen kaltaisia paikkoja on Etelä-Kaukasuksella paljon. Shushin (azeriksi Shusha) kaupunki Silkkitien varrella Vuoristo-Karabahissa on toinen: vaikka siellä tänään asuukin ihmisiä, kaupunki on etnisesti puhdistettu azereista ja sen vanhat upeat korttelit tuhottu. Paikalla seisoo sodan runtelemia neuvostokerrostaloja, jossain näkyvät vielä punaisen tähden jäännökset. Satavuotiasta moskeijaa sentään on alettu pikkuhiljaa kunnostaa.

Vuoristo-Karabah on vain yksi alueen kolmesta jäätyneestä konfliktista. Etelä-Ossetian sota elokuussa 2008 osoitti, että alue on räjähdysherkempi kuin länsi tahtoo uskoa. Tunnustamalla Etelä-Ossetian ja Abhasian itsenäisyyden Venäjä runnoi alueen kauhun tasapainoa entisestään. Vuoristo-Karabahilla tuskin on toivoa tunnustukseen – edes emämaa Armenia ei ole sitä tehnyt.

”Kaukasus on vaikea alue. Täällä rajoista tulee muureja ja muureista yhä korkeampia”, sanoo ulkoministeri Georgi Petrosian.

Moni uskoo, että tähänkin auttaa vain aika: kolme neljä sukupolvea konfliktista, ihmiset, jotka eivät muista sodan raakuuksia alkavat kysyä kysymyksiä, joita tänään ei voi esittää: miksi naapurimaat ja -kansat eivät ole keskenään tekemisissä? Miksi matkustaminen on niin vaikeaa, miksi sukunimi on este turismille? Ketä ovat nuo salaperäiset armenialaiset/azerit, jotka asuvat vain muutaman kymmenen kilometrin päässä, mutta joita ei missään koskaan tapaa? Ovatko he samanlaisia ihmisiä kuin me?

Kertomukset sodasta eivät ainakaan helpota luottamuksen rakentamista. Nelli Kasparova-Sarkisianin kädet tärisevät, kun hän muistelee kohtaamistaan haavoittuneen azerisotilaan kanssa.

”Vein hänet Punaisen Ristin sairaalaan. Hän kysyi, miksi sen tein: minähän tapoin sinun veljesi? Vastasin, että autan sinua siksi, että ehkä et enää tämän jälkeen tule tappamaan veljeäni. Hän vastasi kyllä tulen, minä tulen! Me molemmat itkimme, ja minä kysyin miksi tulet, miksi haluat tappaa? Nuori azeri vastasi, että hän ei tiennyt.”

Karabahin metsien vihreän sametin peittämät vuoret ovat nähneet paljon verta ja tänäänkin niitä peittävät kymmenet miinakentät ja kadonneiden sotilaiden ruumiit. Vielä tänään on vaikea uskoa, että kuvankaunis alue voisi kukoistaa muutenkin kuin luonnoltaan.

Ja vaikka kukaan ei halua uutta suursotaa Etelä-Kaukasukselle, kukaan ei myöskään voi estää ruutitynnyriä räjähtämästä silloin, kun sinne lentää sopiva kipinä.