Lukuaika: 6 minuuttia

Kaukasuksen konfliktien alkuperän jäljillä

Kaukasus-vuoristoa Georgian Svanetiassa.

Diplon tekstilogo.

Le Monde Diplomatique -lehti ilmestyy 18 eri kielellä ja eri editioita on 29. Yli kaksi miljoonaa ihmistä kaikkialla maailmassa lukee lehteä. Suomen Le Monde diplomatique on ilmestynyt vuodesta 2007. Lehden erikoispiirteenä on, että se julkaisee myös riippumattoman venäläisen Novaja Gazetan artikkeleita. Lehden voi tilata täältä.

Kaukasian tutkimus sai alkunsa kasvitieteestä. Luokitteluun perustuvaan tieteenalaan viehättynyt Tarton yliopiston opiskelija Nikolaus von Seidlitz lähti 1850-luvulla tutkimaan tsaarin Venäjään kuuluneen Kaukasian perukoiden kasvikuntaa. Hän asettui asumaan ensin nykyisen Azerbaidžanin pääkaupunkiin Bakuun ja muutti sitten Tiflisiin, joka tunnetaan nykyisin Georgian pääkaupunkina Tbilisinä.

Seidlitz sai pian vastuulleen Kaukasian tilastokomitean, joka toimi alueen venäläisten viranomaisten alaisuudessa. Komitean johtajan ominaisuudessa hän julkaisi vuonna 1881 ensimmäisen kattavan kansatieteellisen kartan Kaukasian alueesta. Seuraavina vuosina hän täsmensi sitä pienemmissä julkaisuissa, jotka vielä nykyäänkin valaisevat Vuoristo-Karabahin konfliktin taustoja.

Kartassa hätkähdyttää ensisilmäyksellä sen laajuus. Mittakaavana on 1/1 080 000 (eli 1 senttimetri kartalla vastaa 10,8 kilometriä maastossa) ja kartassa nähdään itä-länsisuunnassa koko Kaukasian alue Kaspianmereltä Mustallemerelle. (1)

Nykytilanteeseen verrattuna Seidlitzin kartta muistuttaa ajasta, jolloin Kaukasiassa oli yksi ainoa hallinnollinen alue eli tsaari Nikolai I:n vuosina 1844–1846 perustama valtavan kokoinen Kaukasian varakuningaskunta. Se ulottui pohjoisessa aina Donin tasangolle ja etelässä Persian ja Osmanien valtakuntaan asti. Sen muodostama kokonaisuus näyttäytyy kartalla käsittämättömän kirjavana.

Seidlitz pyrki osoittamaan sekalaisuudestaan tunnetun alueen koko ”kansatieteellisen” monimuotoisuuden – joka puolestaan on nykytilanteen vastakohta. Kirjavuudelle löytyy historiallinen selitys: alueella kohtaavat kolme suurta valtakuntaa ja siellä risteävät ikivanhat kulkureitit ja asuu etniseltä, kielelliseltä ja uskonnolliselta taustaltaan erilaisia ryhmiä rajallisella alueella – joskus samassa laaksossa tai jopa samassa kylässä.

Seidlitzin työ sijoittuu 1800-luvun lopulla länsimaissa aloitettujen tilastointiyritelmien nousukauteen. Väestöryhmiä pyrittiin sijoittamaan erilaisiin tilastoihin ja työkaluina käytettiin biologista antropologiaa, kielitiedettä ja maantiedettä. Venäjällä tämä työ huipentui tsaarin ajan ensimmäiseen suureen väestölaskentaan, joka vietiin läpi vuonna 1897. Se paljasti, miten vaikeaa oli ymmärtää keisarikunnan raja-alueiden kompleksista todellisuutta. (2)

Kartan tukena oli tuolloin Seidlitzin vuodesta 1871 julkaisema moniosainen teossarja, Recueil de renseignements sur le Caucase (”Kokoelma tietoja Kaukasiasta”). Merkittävimpien väestöryhmien tilastotiedot esitettiin kartan yhteydessä olevassa taulukossa.

Vaikka Seidlitz käyttääkin termiä ”rotu”, luokittelun tärkein kriteeri on kieli. Suur-Kaukasuksen korkeiden huippujen muodostaman maantieteellisen esteen eteläpuolelta löytyy kolme suurta ryhmää: armeenit, georgialaiset ja ”azerbaidžanilaiset tataarit” – kuten tuohon aikaan pääosin šiialaisista muslimeista koostuvia Transkaukasian turkkilaisperäisiä kansoja kutsuttiin. Georgialaiset ja tataarit asuttivat suhteellisen yhtenäisiä alueita idässä sekä lännessä, jossa muslimiväestö ulottui aina Mustanmeren rantamille asti. Armeenit taas olivat levittäytyneet koko Transkaukasian alueelle ja heitä löytyi tuohon aikaan myös vielä lukuisampi joukko Osmanien valtakunnasta.

Nykytutkijan on kuitenkin varottava tulkitsemasta kansojen tuolloista yhteiseloa nykyhistorian tarjoaman liiallisesti yksinkertaistavan identiteettilinssin läpi. Kansallisuudet muotoutuivat vähitellen ja niiden kilpailijoina vaikuttivat myös uskonnolliset, maantieteelliset, kielelliset tai sosiaaliset tekijät, jotka usein yhtä merkittävinä kuin kansallisuusidentiteetti hankaloittivat ensimmäisiä luokitteluyrityksiä.

Vähemmistöjen mosaiikki

Seidlitzin kartta tarjoaa visuaalisen johdannon tsaarin ajan loppuvaiheen monimutkaisiin yhteiskuntapoliittisiin prosesseihin Kaukasiassa. Tuolloin kaukana kansallisvaltiomallista ollut alue oli yhtä kansojen mosaiikkia. Sellaisena se tarjosi huikean vähemmistöjen ”ulkoilmamuseon” aina 1900-luvulle asti.

Vaikka vuoden 1881 kartta perustuukin Kaukasian väestön tilastolliseen koosteeseen, alue oli todellisuudessa täyttä vauhtia muuttumassa. Maanviljelyksen, kaivostoiminnan ja teollisuuden kasvu vauhdittivat suuria muuttoliikkeitä. Alueella käynnistettiin valtavia rakennustöitä ja Bakun kaupunkikuva mullistui täysin öljyntuotannon nopean kasvun takia.

Venäjän vuoden 1905 vallankumous paljasti Kaukasiaa vaivaavat sosioekonomiset, uskonnolliset ja poliittiset murrokset. Tsaarin vastainen vallankumousliike yhdistyi siellä turkkilaisten tataarien ja armeenien välisiin laajoihin väkivaltaisuuksiin. Näiden kahden liikehdinnän päällekkäisyys johti kaaokseen, joka mullisti alueen moneksi kuukaudeksi ja aiheutti toistuvia kaupunkimellakoita, pogromeita sekä kahakoita myös maaseudulla.

Nykyisten alueellisten konfliktien lähtölaukauksena pidetään usein vuoden 1917 vallankumousten aiheuttamaa tsaarin Venäjän romahdusta ja kolmen Kaukasian tasavallan itsenäisyysjulistusta keväällä 1918. Georgian, Armenian ja Azerbaidžanin synty vuonna 1918 mullisti alueellisten jännitteiden luonteen, mutta aina vuosiin 1920–1921 kestäneissä itsenäistymisprosesseissa käytetyt argumentit eivät olleet uusia.

Kartat ja tilastot, joita napit vastakkain olleet uudet tasavallat käyttivät hyväkseen, olivat peräisin aiemmilta vuosilta. Ne oli laadittu vuosien 1915–1916 Transkaukasian maakunnallisen itsehallinnon uudistamista (semstvojen uudistusohjelmaa) varten. Siihen liittyneessä keskustelussa oli jo jouduttu pohtimaan kysymystä alueen jakamisesta ja Osmanien valtakunnassa tapahtuneen armeenien kansanmurhan jäljiltä alueelle virtaavien armeenipakolaisten kohtalosta.

Vuoristo-Karabahista muodostui nopeasti Azerbaidžanin ja Armenian välisten kiistojen polttopiste. Tammikuussa 1919 azerit – brittien suostumuksella – nimittivät suuren maanomistajan Khosrov bey Sultanovin alueen kenraalikuvernööriksi, mutta Karabahin armeenit kieltäytyivät hyväksymästä hänen valtaansa. Seuraavina kuukausina alueella puhkesi lukuisia väkivaltaisuuksia, ja itsenäinen Armenia tuki vaivihkaa tätä paikallista kansallismielistä toimintaa.

Koska molemmat maat olivat heikkoja alueen taloudellisen ja poliittisen romahduksen takia, kumpikaan ei päässyt selvästi niskan päälle. Ympärysvaltojen sovittelua odotettiin, mutta ennen sitä, keväällä 1920, Neuvosto-Venäjä ehti aloittaa Etelä-Kaukasian tasavaltojen valtaamisen.

Josif Stalinin perusti Vuoristo-Karabahin autonomisen alueen Azerbaidžanin alueelle Kaukasian neuvostojohdon alkuvuosina. Vuoristo-Karabahissa syksyllä 2020 käytyjen taistelujen yhteydessä monet muistuttivat, miten kauaskantoinen merkitys tällä päätöksellä oli. Syntyperältään georgialainen Stalin ei jäänyt kylmäksi Kaukasian alueen tilanteelle, joskin bolševikki-Venäjän kansallisuuskysymysten komissaarina hän joutui ottamaan kantaa synnyinseutunsa kilpailuasetelmia huomattavasti laajempiin kysymyksiin.

Neuvostovalta ei saanut jännitteitä laantumaan

Vuoristo-Karabahin perustaminen oli ideologisten periaatteiden ja poliittisen realismin siivittämä taktinen siirto kiehuntapisteessä olevalla alueella – sen sijaan että neuvostojohto olisi tietoisesti soveltanut ”hajota ja hallitse” -strategiaa. Neuvosto-Venäjä valtasi Azerbaidžanin huhtikuussa 1920 ja Armenian joulukuussa 1920, mutta se ei saanut kahden tasavallan alueella asuvien kansallisuuksien välisiä jännitteitä laantumaan. Azerien ja armeenien bolševikkieliittien välit kiristyivät kiistassa väestöltään sekoittuneiden Nahitševanin ja Zangezurin sekä armeenienemmistöisen vuoristoisen Karabahin hallinnasta.

Kaukasian puoluetoimisto – jossa toimivat alueen tärkeimmät bolševikkijohtajat – oli alkujaan sopinut Vuoristo-Karabahin liittämisestä Armeniaan, mikä olisi tyydyttänyt armeenien kansallismielisiä tunteita, kun tasavallassa puhkesi jatkuvasti uusia kansannousuja. Päätös tehtiin 3. kesäkuuta 1921, mutta jo kuukautta myöhemmin se kumottiin ja korvattiin Stalinin läsnä ollessa 5. heinäkuuta tehdyllä uudella päätöksellä. Arkistot eivät anna äkkikäänteelle lopullista selitystä, mutta todennäköisesti azerijohtajien ajaessa kaikin keinoin Vuoristo-Karabahia osaksi Azerbaidžania puna-armeija murskasi Armenian kansannousut. (3)

Vuoristo-Karabahin historia ei suinkaan päättynyt vuoteen 1921, vaan Neuvostoliiton aikana alueella koettiin monenlaisia levottomuuksia, jotka useimmiten kuitenkin jäivät piiloon. Tämä saattoi vaikeuttaa 1980-luvun lopussa puhjenneen kahakoinnin ja sodan syiden ymmärtämistä. Rajojen määrittelyä jatkettiin aina 1920-luvun puoliväliin asti, sillä maa-alueiden jakamisesta syntyneiden kiperien kysymysten lisäksi ongelmana oli myös kansallisuuden määrittely.

Kansatieteilijät kiinnittivät erityistä huomiota Armenian tasavallan ja Vuoristo-Karabahin välisellä Kəlbəcərin alueella asuneisiin kurdeihin, joita Azerbaidžanin alueellista valtaansa kasvattamaan pyrkivä hallinto yritti yhä voimallisemmin sulauttaa valtaväestöön niin kielellisesti kuin kulttuurisesti.

Universalistisista ihanteista välittämättä neuvostohallinto pyrki pitkällä aikavälillä vahvistamaan jokaisen tasavallan, autonomisen tasavallan tai muun alueen kansallisen enemmistöryhmän vaatimuksia. Se, mitä 1920-luvulla vielä kutsuttiin ”kansalliseksi kommunalkaksi” (4), vain vahvisti yhtenäistämislogiikkaa, mistä on ollut osoituksena koko 1900-luvun jatkunut monietnisyyden taantuminen eri puolilla Transkaukasiaa.

Vuonna 1926 Tbilisin asukkaista 35 prosenttia oli armeeneja ja 16 prosenttia venäläisiä. Georgialaisen väestön osuus kasvoi siellä vakaasti ja saavutti 48 prosentin osuuden vuonna 1959, 57 prosentin osuuden vuonna 1970, ja Neuvostoliiton romahtamisen aikaan georgialaisia oli Tbilisin asukkaista peräti 66 prosenttia.

Azerbaidžanille kuuluvan erillisalueen Nahitševanin – jonka erottaa emämaasta Armenialle kuuluva Sjunik’in maakunta – väestössä armeenien osuus alkoi vähetä sotien välisen ajan lopussa ja romahti vuoden 1939 yli 10 prosentista 1,5 prosenttiin vuonna 1979. Talonpoikien kansannousut vuoden 1930 kesällä ja Stalinin vainot 1930-luvun lopussa tarjosivat useilla seuduilla tilaisuuden kiihdyttää vähemmistöjen osuuden hupenemista esimerkiksi tiettyjen kansanryhmien pakkosiirtojen avulla. Niiden kohteeksi joutuivat esimerkiksi Georgian kreikkalaiset, armeenit, turkkilaiset ja kurdit, ja siirtoja jatkettiin vielä toisen maailmansodan päätyttyäkin. (5)

Joitakin sovittelutilanteita sentään tarjoutui. 1940-luvun lopussa Grigori Artjomovitš Arutjunov (armeniaksi Grikor Arutjunian) ja Mircəfər Bağırov, joista edellinen toimi Armenian ja jälkimmäinen Azerbaidžanin kommunistisen puolueen pääsihteerinä, sopivat väestö- ja aluevaihdoista, jotka olisivat hyödyttäneet kummankin maan laajentumishaaveita Turkin ja Iranin kustannuksella. Kun Neuvostoliitto luopui aluevaatimuksistaan kummankin maan suuntaan, vaihtohankkeesta luovuttiin 1940-luvun lopussa.

1960- ja 1970-luvulla tehtiin useita vetoomuksia Vuoristo-Karabahin liittämisestä Armeniaan, mikä huolestutti Azerbaidžanin viranomaisia. (6) Armeenien neuvostovihamielinen diaspora länsimaissa kannatti näitä vaatimuksia avoimesti. Kysymys on usein liitetty vuonna 1915 tapahtuneeseen armenialaisten kansanmurhaan, jonka muistoksi järjestettiin ensimmäinen mielenosoitus huhtikuussa 1965. Azeriviranomaiset puolestaan käyttivät hyväkseen maansa talouskasvua vahvistaakseen Vuoristo-Karabahin integroitumista Azerbaidžaniin, mitä pyrittiin edistämään siirtämällä sinne azeriväestöä ja rajoittamalla armeenien autonomisen alueen yhteyksiä Armeniaan.

Kun vertaa Seidlitzin Etelä-Kaukasiaa sata vuotta myöhemmin laadittuun karttaan, alueen kehityslinjat käyvät hyvin ilmi. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen, samoin kuin 70 vuotta myöhemmin Neuvostoliiton romahduksen jälkeen, uusien valtioiden vallan perustana on haluttu pitää samanaikaisesti sekä alueellisia että etnis-uskonnollisia suvereniteettivaatimuksia. Tämä selittää osaltaan alueen vähemmistöjen välistä kitkaa ja avoimia konflikteja, joita on puhjennut Etelä-Ossetiassa, Abhasiassa ja Vuoristo-Karabahissa – puhumattakaan Pohjois-Kaukasian konflikteista Venäjän federaation alueella.

Laajat väkivaltaisuudet, jotka olivat tyypillisiä 1900-luvun alussa, ovat nyttemmin väistyneet ja niiden tilalle on tullut hiljainen yhtenäistämispolitiikka. Perestroikan aikana (1985–1991) puhjenneet konfliktit on siis sijoitettava pitempään kestäneeseen monimuotoisuuden vähentämisen historiaan. Kun Neuvostoliiton keskushallinnon valta perestroikan aikana heikkeni, se ei ollut enää ehkäisemässä kansallisuuskysymysten pohjalta syntyneitä yhteenottoja, ja tämä loi pohjan ”tulikokeessa” taottujen itsenäisten valtioiden synnylle. (7)

Lähteet

(1) ”Carte éthnographique du Caucase par le rédacteur principal du comité de statistique du Caucase”, 1881, Gallica, Bibliothèque nationale de France, https://gallica.bnf.fr.

(2) Juliette Cadiot, Le Laboratoire impérial. Russie-URSS, 1860–1940, CNRS éditions, Pariisi, 2007.

(3) Arsène Saparov, From Conflict to Autonomy in the Caucasus: The Soviet Union and the Making of Abkhazia, South Ossetia and Nagorno Karabakh, Routledge, Abingdon (Iso-Britannia) – New York, 2014.

(4) Youri Slezkine, ”The USSR as a communal apartment, or how a socialist state promoted ethnic particularism”, Slavic Review, vol. 53, n°2, Urbana (Illinois), kesä 1994.

(5) Claire Pogue Kaiser, Lived Nationality: Policy and Practice in Soviet Georgia, 1945–1978, historian väitöskirja, Pennsylvanian yliopisto, 2015.

(6) Cǝmil Hǝsǝnli, Azǝrbaycanda Sovet liberalizmi. Hakimiyyǝt. Ziyalılar. Xalq (1959–1969), Qanun, Baku, 2018.

(7) Taline Papazian, L’Arménie à l’épreuve du feu. Forger l’État à travers la guerre, Karthala, Pariisi, 2016.

Kommentoi Facebookissa
  • 18.3.2021
  • Kuvat Infograafi: Cécile Marin